Chapter 3

-- "Missäs sinun vaimosi on?" kysyi Amrei. Hän lie tuntenut, että vaimo-ihminen olisi kohdellut häntä lempeämmin ja hennommin.

-- "Sanonpa sulle suoraan", vastasi setä, "vaimoni ei puutu tähän asiaan; hän on sanonut, ettei hän minua kehoita eikä kiellä. Hän on vähän tuima ihminen, mutta ainoastaan alussa, ja kun olet hyvä häntä kohtaan, ja olethan ymmärtäväinen lapsi, niin saatat kietoa hänet vaikka sormellesi. Ja jospa sulle joskus jotakin semmoista sattuu, mikä ei ole oikein, niin muista, että olet isäsi veljen luona, ja puhu asia minulle kahden kesken, niin koetan auttaa sinua, missä voin. Mutta saatpa nähdä, että nyt sinä vasta rupeat elämään".

Amreille kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja kumminkaan ei hän voinut sanoa mitään, hän tunsi vierastavansa tätä miestä. Hänen äänensä liikutti lasta, mutta katsahdettuaan häneen, olisi tyttö mielellään paennut.

Silloin tuli Dami, tuoden avaimen. Amrei tahtoi ottaa sen häneltä, mutta poika ei antanut. Lasten omituisesti turhantarkassa tunnollisuudessa sanoi hän lujasti luvanneensa Sysi-Matin vaimolle, että antaisi avaimen ainoastaan sedälle. Tämä otti sen, ja Amreista tuntui, kuin joku taikasalaisuus aukeaisi, kun avain ensi kertaa rasahti lukossa ja nyt kääntyi -- ramppi taipui alas ja ovi avautui. Omituinen kalmankylmyys löyhähti mustasta eteisestä, joka oli myöskin toimittanut kodan virkaa. Liedellä näkyi vielä läjänen tuhkaa, tuvan ovella olivat vielä alkukirjaimet sanoista "Kasper Melkior Baltes" ja niiden alla vanhempain kuolinvuosi liidulla kirjoitettu. Amrei luki tuon ääneensä; sen oli itse isä kirjoittanut. "Kas", huudahti Dami, "tuo kahdeksainen on piirretty samalla tapaa kuin sinäkin sen teet, ja jota ei opettaja tahdo kärsiä, noin oikealta vasemmalle". Amrei viittasi hänelle olemaan vaiti. Hänen mielestään oli kauheata ja syntiä, että Dami täällä niin kevytmielisesti puhui, täällä, jossa hänestä tuntui kuni kirkossa, jopa aivan kuin keskellä iäisyttä, aivan ulkopuolella mailmaa ja kumminkin aivan sen keskellä. Hän avasi itse tuvan oven. Tupa oli synkkä kuin hauta, sillä luukut olivat kiinni, ja ainoastaan yhdestä raosta pääsi värähtelevä auringon säde sisään ja valaisi juuri kuva-enkelin pään kakluunilla, niin että enkeli näkyi hymyilevän. Amrei vaipui säikähtyneenä maahan, ja kun hän nousi ylös, oli setä ottanut yhdet luukut auki ja lämmintä ilmaa virtasi ulkoa sisään. Sisässä oli niin kylmä. Tuvassa ei ollut muita huonekaluja kuin seinään naulattu lavitsa. -- Tuolla oli äiti kehrännyt ja tuolla oli hän sovitellut Amrein kätösiä ja opettanut häntä sukkaa neulomaan.

-- "Kas niin, lapset, nyt mennään pois jälleen", sanoi setä, "täällä ei ole hyvä olla. Käykääs kerallani leipurin luo, niin ostan vehnäsen kummallekin; vai tahdotteko mieluummin rinkeliä?"

-- "Ei, viivytään vielä hetkinen" puhui Amrei ja silitteli silittelemistään sitä paikkaa, jolla äiti oli istunut. Osoittaen valkoista pilkkua seinällä, jatkoi hän sitten puoli-ääneensä: "Tuolla riippui meillä käkikello ja tuolla isän erokirja sotapalveluksesta ja tuolla äidin kehräämät lankavyyhdit; hän osasi kehrätä vielä hienompaa kuin musta Maranna; niin, sen on musta Maranna sanonut itse; aina sai hän yhtä vyyhtiä enemmän naulasta kuin kukaan muu, ja kaikki oli niin yhtätasaista -- siinä ei ollut yhtään solmua, ja näetkös tuota rengasta tuolla laessa? Olipa kaunista, kun hän pani siinä lankaa vyyhdille. Jos minulla olisi jo silloin ollut ymmärrystä, niin en olisi sallinut myödä äidin rukkia, se olisi minulla peruna; mutta kukaan ei ole meistä väliä pitänyt. Voi armas äiti! voi isä armas! kunpa tietäisitte, kuinka hyljittyjä me olemme, niin tekisi tuo teille murhetta autuudessannekin".

Amrei rupesi kovasti itkemään, ja Dami itki hänkin. Setäkin pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä ja tahtoi vielä kerran, että lähdettäisiin pois, sillä häntä harmitti samalla, että hän oli tehnyt itselleen ja lapsille tämän haikeuden; mutta Amrei sanoi lujasti: "Jospa menisittekin, niin minä en mene".

-- "Kuinka? Etkö aio lähteäkään?"

Amrei säikähti; nyt vasta huomasi hän, mitä oli sanonut, ja melkein lie hänestä tuntunut, kuin olisi se suostumus, mutta hän vastasi pian:

-- "Ei, muusta en vielä tiedä mitään. Minä tarkoitan vaan, etten hyvällä lähde talosta pois, ennenkuin olen kaikki nähnyt uudelleen. Tule, Dami, olethan veljeni, mennään ullakkoon; muistathan missä piilosilla oltiin, uunin takana; ja sitten pilkistämme akkunasta, missä vuohensieniä kuivasimme. Etkö muista enää sitä kaunista guldenia, jonka isä niistä sai?"

Jotakin rapisi ja kapisi katolla. Kaikki kolme säikähtivät. Mutta setä virkkoi kohta: "Älä mene, Dami, äläkä sinäkään. Mitä te ullakossa teette? Ettekö kuule, mitä rapinaa hiiret pitävät?"

-- "Tule pois vaan, ei ne meitä syö", kehoitti Amrei, mutta Dami ei sanonut lähtevänsä, ja vaikka Amrei pelkäsikin, niin rohkaisi hän kumminkin itsensä ja meni yksinään ullakkoon. Mutta pian hän palasi sieltä, kalmankalpeana eikä tuonut muuta kuin vähäsen kuivia kuminan-olkia kourassaan.

-- "Dami lähtee minun kanssani Amerikaan", sanoi setä sisääntulevalle, ja tämä vastasi, murtaen olkia kourassaan: "Sitä en minä kiellä. Min'en tiedä vielä, mitä minä teen, mutta saattaahan hän mennä ilman minuakin".

-- "Ei", huusi Dami, "sitä en tee. Sin'et mennyt silloin rusthollarin emännän kanssa, kun hän tahtoi ottaa sinut mukaansa, niinpä en minäkään mene yksinäni, vaan ainoastaan sinun kanssasi".

-- "No, mietiskelehän sitten asiaa, onhan sinulla kyllä ymmärrystä", lopetti setä, pani luukun jälleen kiinni, niin että oltiin pimeässä, työnsi sitten lapset ulos tuvan ovesta ja eteisestä, kiersi oven lukkoon ja meni sitten viemään avainta takaisin Sysi-Matille ja läksi sieltä Damin kanssa kahden kesken kylään. Kaukaa huusi hän vielä Amreille: "Sinulla on vielä aikaa huomis-aamuun saakka; sitten menen minä pois, tulkaa mukaan tai olkaa tulematta".

Merkillistä! Aivan kuin oikeassa unessa, jossa vain vienosti esille vetäyneet asiat uudistuvat sekaisin jos jonkinmoisten kummallisuuksien kanssa, niin kävi Amreillekin valvo-unessa. Sivumennen vain oli Dami maininnut rusthollin emännän kohtauksesta; muisto hänestä oli puoliksi sammunut ja nyt se heräsi uudelleen kuni kuva kuluneesta uneksitusta elämästä. Amrei virkkoi melkein ääneensä: "Kukas ties, ehkä sinäkin joskus johdut hänen mieleensä noin äkkiä, saata ei sanoa mistä syystä, ja kenties juuri tällä hetkellä; ja tässä, tuolla akallahan hän lupasi ottaa sinut vastaan, kun tulet, tuolla tuon salavan luona. Miksikä pysyvät puut yksinään paikoillaan, niin että heidät aina näkee? Miks'ei sanastakin tule samallainen kuin puu, joka seisoo paikallaan ja josta voi pitää kiinni? Niin, se rippuu vaan sitä, tahdotaanko, kyllä se silloin on yhtä luja kuin puukin ... ja mitä niin rehellinen emäntä sanoo, sehän on vakavaa ja lujaa, ja vuodattihan hän kyyneleitä, kun hänen piti lähteä pois kotiseudulta, ja kumminkin on hän jo kauan aikaa ollut naituna pois kylästä ja hänellä on lapsia, niin, ja yhden nimi on Johannes". Amrei seisoi pihlajapuun luona ja pani kätensä sen varrelle ja sanoi: "Miks'etkäs sinäkin mene pois? miks'eivät ihmiset käske sinunkin muuttamaan muille seuduille? Kenties olisi sinunkin parempi jossakin muualla. Mutta, totta sekin, sin'olet liian suuri etkä ole itse pannut itseäsi tänne, ja kuka ties ehkä kuihtuisit sä toisessa paikassa. Sinut saattaa vaan hakata maahan, vaan ei siirtää paikasta toiseen. Joutava juttu! Onhan minunkin täytynyt pois. Niin, kunpa se olisi isäni, niin pitäisi minun lähteä hänen kanssaan. Hänen ei huoli minulta kysyä, ja kuka kauan kysyy, se etäälle eksyy. Kukaan ei saata antaa minulle neuvoa, ei Marannakaan. Ja mitä setään tulee, niin ajattelee hän näin: minä teen sinulle hyvää ja sinun pitää se minulle maksaa takaisin. Kun hän on kova minulle vastaan ja Damille, kun tämä tekee pahoin, ja me menemme pois... Minne menemme sitten muilla mailla vierahilla, ani aukeilla aloilla? Ja täällä meidät tuntee joka pensas, jok'ainoa puu näyttää niin tutulta. Etkös tunne minua?" virkkoi hän jälleen, katsoen ylös puuhun. "Voi, jospa voisit puhua! Jumalahan sinutkin on luonut, niin miks'et sitten osaa puhua? olethan hyvästi tuntenut isäni ja äitini, miks'et voi sanoa, minkä neuvon he mulle antaisivat? Voi armas isä, voi armas äiti, minun on niin haikeata lähteä pois. Mitään ei minulla täällä ole, tuskin ketään ihmistä, ja kumminkin tuntuu kuin pitäisi lähteäni lämpimästä vuoteesta kylmään lumeen. Tietäneekö tuo haikeus sitä, ettei minun pidä lähteä? Onko tuo oikeata omaatuntoa, vai onko turhaa pelkoa vaan? Voi kultainen taivas, en tiedä sitä. Jospa vaan nyt ääni taivaasta tulisi ja sanoisi minulle!"

Lapsi vapisi sisällisestä tuskasta, ja elämän ristiriitaisuus huutaen avautui hänessä ensi kerran. Ja taaskin hän puoleksi puhui, puoleksi ajatteli, mutta nyt päättävänä:

-- "Jos olisin yksinäni, silloin en suinkaan menisi, vaan jäisin tänne; tuntuu liian haikealta; ja minä saatan itsestäni kyllä murheen pitää. Hyvä se, panepa nyt tuo tähdelle. Yksi puoli on siis varma, itsesi suhteen olet asiassa selvillä. Mutta, voi minua tuhmaa ajatuksineni! Mitenkä voin ajatella olevani yksin maailmassa ilman Damia? Enhän ollenkaan ole yksinäni: Dami on minun ja minä hänen. Ja Damille olisi parempi olla isän hoidossa; se hänet elähdyttäisi. Mutta mitäpäs sinulla on toista tarviskaan? Etkö voi itse pitää hänestä huolta, jos vaaditaan? Ja kun hän tuolla lailla taloon tulee, niin, sen osaan nähdä, hänestä ei elämäpäivänään tule muuta kuin renki, muiden ihmisten komennettava; ja kuka sen tietää, mimmoisia sedän lapset ovat meitä kohtaan? He kun ovat itsekin köyhää väkeä, niin ovat olevinaan herroja meidän rinnallamme. Eiväthän kuitenkaan, ei, he ovat varmaan hyviä, ja onpa kaunista, kun saattaa noin sanoa: hyvää päivää, serkku, hyvää huomenta, serkku! Kunpa setä olisi edes tuonut yhden lapsensa mukanaan, niin olisin voinut puhua paljoa paremmin ja olisin saattanut saada kaikesta paremman tiedonkin. Herra Jumala, kuinka raskaaksi tämä kaikki yht'äkkiä käy"!

Amrei istahti puun juurelle, ja peipponen tulla tipsautti luokse, nokkasi jyvän maasta, katsahti ympärilleen ja lensi pois. Jotakin mönki Amrein kasvoilla, hän pyhkäisi sen pois. Se oli leppäterttu. Hän antoi sen ryömiä kädellänsä, sormien lomitse ja nystyröitse, kunnes se saapui sormen nenään ja lensi tiehensä. "Silläpä nyt lienee juttelemista siitä, missä se on ollut", arveli Amrei, "ja tuommoisen elävän on hyvä olla: minne lensi, siellä koti. Ja kuules, kuinka leivoset laulavat! Niiden on hyvä olla, niiden ei huoli tuumailla, mitä heidän on vastaaminen ja mitä tekeminen. Ja tuolla ajaa teurastaja koirineen vasikkaa kylästä. Teurastajan koiralla on aivan toisellainen ääni kuin leivolla, mutta, totta sekin, leivonlaululla ei voikaan vasikkaa ajaa..."

-- "Minnes varsaa viet?" huusi Sysi-Matti akkunastaan nuorelle pojalle, joka päitsistä talutti pulskaa nuorta varsaa.

-- "Uudistalokas on sen myönyt", oli vastaus, ja pian kuului varsan hirnunta laaksosta. Amrei, joka tämän oli kuullut, ajatteli jälleen: "Niin, tuommoinen elukka myödään pois emältään, ja emä sitä tuskin tietää: ja kuka rahat maksaa, sen oma se on; vaan ihmistä ei voi ostaa, ja päitsiä ei ole sen päässä, joka ei tahdo. Ja tuolla tulee nyt uudistalokas hevosineen, ja suuri varsa hyppii sivulla. Pian panevat sinutkin valjaisin. Kenties myödään sinutkin. Tuommoinen elukka ei saa työnsä palkaksi muuta kuin ruokaa ja juomaa, eikä muuta tarvitsekaan, mutta ihminen saapi rahaakin palkakseen. Niin, minä voin olla piikana, ja palkallani panen Damin oppiin, muurariksihan hänkin aikoo. Vaan kun olemme sedän luona, niin ei Dami enää ole niin paljoa minun omani kuin nyt. Ja kuules, nyt lentää kottarainen pesäänsä tuolla talossamme; sen teki hänelle isäni aikoinaan, ja se laulaa vielä kerran iloisesti. Ja isä teki pesän vanhoista laudoista. Minä muistan vielä isän sanoneen, ettei kottarainen lennä uusista laudoista tehtyyn taloon, ja niin on minunkin laitani... Kuules puu, nyt tiedän: jos sinä humahdat, minun vielä täällä ollessani, niin sitten en mene..." Ja Amrei kuunteli tarkkaan. Toisinaan tuntui kuin olisi puu humissut, sitten katsahti hän oksiin, vaan ne eivät liikkuneet, hän ei tiennyt enää, mitä hän kuuli.

Nyt kuului meluisa kaakotus lähenevän, ja sen edellä kulki tomupilvi. Siellä tuli hanhilauma Selja-aholta päin. Amrei matki kaakotusta kauan aikaa itseksensä.

Hänen silmänsä menivät umpeen, hän nukkui.

Kokonainen kukkakevät oli herännyt tässä sielussa, ja laakson kukkivat puut, jotka joivat yökastetta, löyhyttivät lemuansa lapselle, joka oli nukkunut kotoiselle maalle, josta se ei voinut luopua.

Yötä oli jo kappale kulunut, kun hän heräsi, ja eräs ääni kuului: "Amrei, missä olet?" Hän nousi ylös eikä vastannut mitään. Hän katsoi kummastellen tähtiin ja ääni tuntui hänen mielestänsä tulevan taivaasta; vasta toisen kerran kuultuaan äänen tunsi hän sen Marannan ääneksi ja vastasi: "Täällä olen!" Ja nyt tuli Musta Maranna ja sanoi: "Olipa hyvä, että löysin sinut. Kylässä ovat ihmiset kuin houkkia. Yksi sanoo nähneensä sinut metsässä; toinen on kohdannut sinut kedolla, jossa sinä voivottaen juoksit etkä kääntynyt, vaikka kuinka sun perääsi huudettiin. Ja minusta tuntui, kuin olisit juossut lammikkoon. Sinun ei huoli pelätä, lapsi kultani, sinun ei huoli paeta pois. Kukaan ei voi pakoittaa sinua menemään setäsi kanssa".

-- "Kukas sitten niin sanoi, etten minä tahdo mennä?"

Äkkiä puhalsi nopea tuulen puuska puuhun, niin että se humisi kovasti.

-- "Enkä tahdokaan!" päätti Amrei ja laski kätensä puun varrelle.

-- "Käydään kotiin, kova ilma on tulossa, tuuli on tuossa paikassa täällä", kiiruhti musta Maranna.

Kuni hoiperrellen kulki Amrei mustan Marannan kanssa kylään. Mitäs se merkitsee, että ihmiset sanoivat nähneensä hänen juoksevan ketojen poikki ja metsässä, vai oliko tuo vain Marannan puhetta?

Yö oli pilkkopimeä, pitkäisen leimaukset välähtelivät vain silloin tällöin ja valaisivat talon kuni auringon valolla, niin että silmiä huikasi ja täytyi pysähtyä, ja kun leimaus oli kadonnut, niin ei näkynyt enää mitään. Omassa kotikylässään olivat kumpikin kuin oudossa seudussa eksyksissä ja kulkivat vain epävakavin askelin eteenpäin. Tuuli tuprutti sitä paitsi vielä pölyä, niin että huumauneina tuskin päästiin paikalta liikkumaan; hiki valui heistä virtana, heidän ponnistellessaan eteenpäin, ja viimeinkin, kun jo suuria pisaroita putoeli maahan, tulivat he talolleen.

Tuulen puuska tempasi oven auki ja Amrei sanoi:

"Avaudu!"

Hän lienee muistanut jotakin satua, jossa tenhosana aukaisee noitalinnan.

5. Selja-aholla.

Seuraavana aamuna kun setä tuli, niin Amrei ilmoitti hänelle jäävänsä paikalleen. -- Omituinen sekoitus katkeruudesta ja hyväntahtoisuudessa kuului sedän puheessa, kun hän vastasi: "Tuletpa tyttö kuin tuletkin äitiisi: ei hänkään tahtonut meistä milloinkaan mitään tietää; mutta Damia yksinään en saata ottaa, vaikkapa hän tahtoisikin. Hän ei kykene pitkiin aikoihin muuta kuin leipää syömään; sinä sitä olisit voinut ansaitakin".

Amrei vastasi, tahtovansa toistaiseksi jäädä tälle seudulle, ja sanoi, että hän saattaa veljineen tulla sittemmin sedän luo, jos setä vast'edeskin on yhtä hyväntahtoinen.

Tuo tapa, jolla setä lausui hellyytensä lapsia kohtaan, saattoi Amrein päätöksen jälleen vähän horjuvaksi, mutta omituinen lapsi kun hän oli, niin ei hän uskaltanut sitä ilmoittaa; hän virkkoi vaan: "Viekää terveisiä lapsillenne ja sanokaa heille, että mieleni on varsin paha siitä, ett'en ollenkaan ole nähnyt likimpiä sukulaisiani, ja että he nyt lähtevät merten taakse, enkä saane kenties elämäpäivänäni nähdä heitä".

Setä läksi pian matkalleen ja käski Amrein sanoa Damille terveisiä häneltä, hänellä kun ei ollut enää aikaa jättää jäähyväisiä hänelle.

Hän meni matkoihinsa.

Kohtapa tuli Dami ja, kuultuaan sedän lähteneen, tahtoi juosta hänen peräänsä, ja olipa Amreikin tehdä samoin; mutta hän malttoi mielensä ja päätti pysyä päätöksessään. Hän puhui ja teki, kuin olisi joka sanassaan ja liikkessään täyttänyt jonkun käskyä, ja kumminkin lensivät hänen ajatuksensa sitä tietä jota setä nyt matkusti. Tyttö kulki veljensä kanssa käsityksin kylän kautta ja nyykäytti päätään jokaiselle, ken vastaan tuli. Nyt hän oli vasta jälleen palannut kaikkien luokse. Häntähän oli tahdottu viedä pois ja kaikkien muiden olisi hänen mielestään pitänyt olla yhtä iloisten kuin hän itsekin oli; mutta pian huomasi hän, että ihmiset eivät ainoastaan olisi mielellään sallineet hänen lähteä, vaan vieläpä vihoittelivat, miks'ei hän ollut mennyt. Korppi-Sakari se avasi hänen silmänsä, sanoessaan: "Niin, niin, lapsi, itsepäinen sinä olet, ja koko kylä toruu sinua, kun olet jaloillasi sysännyt onnen edestäsi pois. Kuka sen tietää, olisiko siitä sinulle onnea ollut, niin sitä ainakin nyt sanotaan, ja ken vaan sinut näkee, se laskettelee eteesi, mitä kaikkea seurakunta sinulle antaa. Laitapa siis niin, että pian pääset yleisiä almuja ottamasta".

-- "Mutta mitäs minä teen?"

-- "Uudistalokkaan emäntä ottaisi sinut mielellään palvelukseensa, mutta isäntä on sitä vastaan".

Amrei tunsi kaiketi, että hänen vast'edes pitää olla kahta rohkeamman, jott'ei mikään moite häneen sattuisi, ei häneltä itseltään eikä muilta, ja hän kysyi senvuoksi uudelleen: "Ettekö te sitten tiedä mitään?"

-- "Tiedän kyllä, mutta sin'et vaan saa kammoa muuta kuin kerjäämistä. Etkös ole kuullut, että Fridolini hupsu tappoi kirkonmiehen emännältä eilen kaksi hanhea. Hänellä ei nyt ole hanhien paimenta ja minä kehoitan sinua rupeamaan siksi".

Sepä oli pian tehty, ja puolenpäivän aikana ajoi Amrei hanhia Selja-aholle, niinkuin laidunta Hungerbrunnin pienellä mäellä sanottiin.

Mutta musta Maranna oli hyvin pahoillaan tästä uudesta toimesta ja väitti, eikä syyttäkään: "Sitä vielä kuulee kaiken ikänsä, kun on tuommoisessa virassa ollut; ihmiset eivät sitä milloinkaan unohda ja ottavat sen aina lukuun, ja jokainen on epäilevä, ottaessaan sinua palvelukseensa: hanhien paimenhan se muka vaan on; ja jospa sinua armeliaisuudesta otetaankin, niin saat huonon palkan ja huonon kohtelun: se muka on kyllä hyvä hanhien paimenelle".

-- "Eihän niin pahasti käyne", vastasi Amrei, "ja olettehan mulle kertoneet monta sataa satua, kuinka hanhien paimenista tuli kuningattaria".

-- "Niin kävi ennen muinoin. Mutta kuka ties, sinä oletkin muinoista maailmaa; joskus tuntuu minusta, ikäänkuin et olisi ollenkaan lapsi; kuka tietää, sinä vanha sielu, ehkä tapahtuu sinulle vielä ihmeitä".

Viittaus siitä, ettei hän vielä ollut seisonut kunnianportaiden alimmalla asteella, vaan että oli vielä jotakin, jonka kautta hän astui alemmas, saattoi Amrein äkkiä hämille. Itse puolestaan hän ei siitä mitään hyötynyt, mutta tästä puolin hän ei sallinut enää Damin olla yhdessä hänen kanssaan hanhia paimenessa. Dami oli mies, semmoinen oli hänestä tuleva ja hänelle saattaisi tehdä vahinkoa, jos hänestä joskus sanottaisi, että hän on ennen ollut hanhia paimentamassa. Mutta tuota hän ei millään muotoa voinut saada veljelleen selitetyksi, tämä se kinasi vastaan; sillä niinhän käy aina: juuri siinä kohdassa, jossa ymmärrys ei ylety, alkaa sisällinen harmillisuus. Sisällinen kykenemättömyys selitäkse ulkonaisella vääryydellä ja loukkauksen tunteella.

Amrei oli melkein iloinen siitä, että Dami oli vihoissaan hänelle monta päivää; hänestähän nyt poika oppi asettumaan asemaan maailman suhteen ja ajamaan omankin tahtonsa asiaa.

Mutta pian sai Damikin viran. Hänen holhojansa, uudistalokas, käytti häntä lintujen peloitukseen; hän sai uudistalokkaan puutarhassa koko päivän vääntää räikkää, karkoittaakseen varpusia arsoilta kirsikoilta ja salaati-lavoilta, mutta tuon viran, joka ensi alussa oli huvittanut häntä leikkinä, hän pian hylkäsi.

Amrein toimi oli hauskaa, mutta työlästäkin. Varsinkin oli hänen raskasta, kun ei saanut mitään keinoa keksityksi, jolla saisi elukoita puoleensa mieltymään. Niitä kävi tuskin toisistaan eroittaminen. Eikä tuo hullumpaa puhetta ollut, mitä musta Maranna siitä kerran sanoi, hänen tullessaan Moosbrunnin metsästä: eläimet, jotka laumoissa elävät, ovat kukin yksinänsä tuhmia.

-- "Sitä minäkin", lisäsi Amrei, "hanhet ovat tuhmia senvuoksi, että osaavat liian paljon; ne osaavat uida ja juosta ja lentää, mutta eivät ole oikein taitavia vedessä eivätkä maalla eivätkä ilmassakaan ... se se heidät tuhmiksi tekee".

-- "Sen minä vaan sanon", vastasi musta Maranna, "sinussa piilee vielä vanha erakko".

Amreissa heristyikin tosiaan erakon-omainen haaveilu, jossa omituisesti toisinteli ajatuksia elämän tosiolosta. Niinkuin hän haaveillessaan ja mietiskellessään uutterasti neuloi sukkaa eikä pudottanut yhtään silmää, ja niinkuin tuossa metsä-pääronapuun alla juovuttava koiso ja virvoittava mansikka kasvoivat niin lähetysten toisiaan, että näkyivät nousevan melkein yhdestä juuresta, samoin olivat selvä huomaus ja haaveileva uneksiminen lapsen sielussa lähellä toisiansa.

Selja-aho ei ollut mikään yksinäinen paikka, jommoista hiljainen satujen maailma, kiiltoinensa ja säihkyinensä, niin mielellään hakee asumasijakseen. Selja-ahon kautta kulki oikotie Endringeniin ja lähellä sitä seisoivat erinväriset rajapylväät, kantaen niiden kahden herran kilpiä, joiden maat tällä kohtaa yhtyivät toisiinsa. Kaikenlaisilla peltoajokaluilla kulki tästä talonpoikia, ja miehiä, vaimoja ja lapsia kävi puoleen ja toiseen kuokat, viikatteet ja sirpit olalla. Kummankin alustan metsästäjiä kulki myöskin usein tästä kautta, ja pyssynpiippu se välähteli jo pitkän matkan päästä ja näkyi vielä kauan jälkeenkin. Endringenin metsästäjä se melkein aina tervehti Amreita, tämän istuessa tien vieressä, ja usein täytyi tytön antaa tietoja, oliko se tai tuo kulkenut tästä; mutta hän ei koskaan tietänyt, kenties salasikin hän tietojaan, sillä hänessä, niinkuin rahvaassa yleensäkin, oli sisällinen vastenmielisyys hovin metsästäjiä kohtaan; lapset ne varsinkin heitä aina pitivät aseilla varustettuina ihmiskunnan vihollisina, jotka ympäri käyvät, etsien ketä he saisivat niellä.

Theislen Manu, joka oli täällä tien vieressä kiviä lohkomassa, puhui tuskin sanaakaan Amrein kanssa; äreänä hän kulki kiviröykkiöltä toiselle, ja hänen kalkutuksensa oli paljoa kestävämpää kuin tikan takutukset Moosbrunnin metsässä ja oli yhtä joukkoa heinäsirkkain sirinän ja pirinän kanssa läheisillä niityillä ja apilaspelloilla.

Mutta huolimatta maailman menosta joutui Amrei kumminkin usein unien maailmaan. Niinkuin leivoset ilmassa laulavat ja riemuitsevat eivätkä yhtään huoli siitä: missä muka tuon tahi tämän pellon raja on? niinkuin he liihoittelevat kokonaisten maiden rajapylväiden ylitse, samoin ei lapsenkaan sielu tiennyt enää rajoista, joita tosioloisuuden ahtaalle supistunut elämä vetää. Asia, johon on jo totuttu, tulee ihmeeksi, ihmeenä pidetty jokapäiväiseksi. Kuules, kuinka käki kukkuu! Tuo on metsän elollista kaikua, joka huutaa ja vastaa itselleen; ja tuossapa istuu lintu yläpuolellasi metsäpääronapuussa, mutta älä katsahda ylös, muutoin se lentää pois. Voi kuinka kovasti sen ääni soi, kuinka väsymättä! kuinka kauaksi se kaikuu, kuinka etäälle se kuuluu! Tuolla pienellä linnulla on kovempi ääni kuin ihmisellä. Istupa puun oksalle, matki häntä: ei sinun äänesi niin kauas kuulu kuin nyrkinkokoisen linnun. Vait, mitäpäs jos se onkin noiduttu kuinkaan poika ja äkkiä rupeaa puhumaan! Niin, anna vaan mulle arvoituksia; maltas kun mietin, kyllä mä selityksen saan, ja sitten mä vapautan sinut ja sitten mennään kultaiseen linnaasi ja otetaan Maranna ja Dami mukaan, ja Dami nai prinsessan, sinun sisaresi; ja me haemme mustan Marannan Johannesta ympäri koko maailman, ja ken hänet löytää, saapi kuninkaan valtakunnan. Voi, miks'ei tuo kaikki ole totta? ja miksi kaikkea tuommoista on miettimällä mietitty, kosk'ei se ole totta?