Chapter 2

-- "Minäpä tiedän, mistä niitä saa", sanoi Dami oikein halukkaalla ilolla ja juosta vilisti ulos kylästä, niin että Amrei tuskin jaksoi perässä pysyä, ja hänen tultuaan synnyintalolle, oli poika jo puussa ja ylvästellen kutsui sisartaankin kiipeämään sinne, tietäen, ettei tämä sitä kumminkaan voisi tehdä. Poika poimi nyt punaisia marjoja ja viskeli niitä sisarensa esiliinaan. Sisar pyysi, että hän poimisi marjat varsineen päivineen, niistä kun hän sitten seppeleen sitoisi. Veli virkkoi: "enpäs poimi!" Ja kumminkaan ei sen perästä tullut yhtään varretonta marjaa alas.

-- "Kuules, mitä toraa varpuset pitävät!" huusi Dami puusta; "ne ovat suutuksissaan siitä, että otan heiltä ruoan pois". Ja poimittuaan pois kaikki marjat, sanoi hän: "Täältä en enää alas astukaan, tänne jään iki-päiviksi, kunnes kuolleena putoan maahan, enkä ollenkaan tule luoksesi, jollet lupaa mulle jotakin?"

-- "Mitä niin?"

-- "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan, niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"

-- "En!"

-- "Sitten en tule täältä pois!"

-- "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin vilahti, eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä tuli hän sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin, Dami istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja käsivarret ristissä.

-- "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oli Dami hänen luonaan maassa.

Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain haudoilla. Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä sanoja; sitten otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät hautausmaalle. Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi hän:

-- "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille ja käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja oli riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin sisar. Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja vasta sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi hän veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä: "Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas tässä, mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja antaa kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa tehnyt? Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan kuin elän, ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon olla hyvä, sen lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" -- Hän ei voinut pitemmältä puhua, mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi hänessä sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta Maranna rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.

He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi Amrei hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe vanhempiamme enää milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä tässäkin ilmoituksessa oli jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka kerskailekse tietävänsä jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun noussut vähäsen sitä tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä elämän kanssa, joka herää orpoisuuden ajatuksissa.

Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei milloinkaan palaja.

Vielä silloinkin kuin musta Maranna istui Amrein vuoteen laidalla, sanoi Amrei: "Minusta tuntuu kuin putoaisin minä putoamistani, antakaas minulle kätenne"; ja hän piti kädestä lujasti kiinni ja rupesi nukkumaan, mutta heti kuin musta Maranna tahtoi vetäytyä pois, tarttui hän siihen uudestaan. Maranna ymmärsi, mitä tuo lakkaamattoman putoamisen tunne lapsessa merkitsi: ymmärrettyämme vanhempaimme kuolleen, tuntuu kuin heiluisimme ilmassa, vaan emme tiedä, mistä syystä emmekä tiedä minne. Vasta myöhään jälkeen puolen-yön pääsi musta Maranna pois lapsen vuoteen äärestä, luettuaan totuttuun tapaansa kaksitoista isämeitäänsä kuka tiesi kuinka monennen kerran.

Ankara uhka lepäsi makaavan lapsen kasvoilla. Se oli pannut kätensä rinnalleen; musta Maranna nosti sen hiljalleen pois ja sanoi puoli-ääneen itseksensä:

-- "Voi jospa ylitsesi valvova silmä ja sinua auttaa tahtova käsi aina, niinkuin nyt maatessasi, sinun tietämättäsi, voisi nostaa painon sydämmeltäsi pois! Mutta sitä ei ihminen voi, sen voipi vain Hän... Tee mun lapselleni vieraalla maalla samoin kuin minä tälle teen"!

Musta Maranna oli "merkillinen" eukko; ihmiset nimittäin melkein pelkäsivät häntä, niin kalsealta tuntui heistä hänen olentonsa. Hänen miehensä oli kuollut pian kahdeksantoista vuotta sitten; hän oli ammuttu eräässä ryöstön-yrityksessä, jonka hän oli tovereineen tehnyt postivaunuja vastaan. Maranna kantoi silloin lasta sydämmensä alla, kuin hänen miehensä ruumis tuottiin kylään, kasvot noessa: mutta hän rohkaisi itsensä ja pesi kuolleen kasvot puhtaiksi, ikäänkuin olisi hän voinut pestä hänen mustan rikoksensakin pois. Kolme tytärtä häneltä kuoli, ja ainoastaan se lapsi, jota hän silloin oli kantanut sydämmensä alla, oli vielä elossa. Siitä oli tullut sorja poika, kasvot vain olivat hänellä tavattomasti mustanpuhuvat, ja nyt hän oli muuraajansällinä muualla. Sillä Brosin ajoista saakka, ja varsinkin siitä pitäin kuin tämän poika Severin kivimoukarinsa avulla oli kiivennyt niin korkeille kunnian kukkuloille, oli kylässä suuri osa jälkeisiä ruvennut muuraajan ammattiin. Lapsilla oli aina puhetta Severenistä, kuten kuninkaan pojasta sadussa. Niinpä oli mustan Marannankin viimeisestä lapsesta, huolimatta äidin vastuksista, tullut muuraaja, ja nyt hän oli kululla, ja äiti, joka ei elinpäivänään ollut käynyt kylästä ulommas eikä tuota halunnutkaan, sanoi joskus olevansa mielestään kanan kaltainen, joka on hautonut sorsan munan; mutta hän puhua jupisi melkein aina itsekseen.

Tuskinpa uskotaan sitä, että musta Maranna oli iloisimpia ihmisiä koko kylässä; ei häntä milloinkaan nähty murheellisena, hän ei suonut ihmisille sitä, että he olisivat saaneet sääliä häntä. Ja senvuoksi ihmiset häntä kammosivatkin. Talvis-aikaan oli hän uutterin kehrääjä kylässä ja kesällä ahkerin puunkerääjä, niin että sai hyvän joukon myödäkin niitä, ja "Johannes poikani" -- se oli hänen vielä hengissä olevan poikansa nimi -- "Johannes poikani" kuului hänen kaikissa puheissaan. Pikku Amrein sanoi hän ottaneen luoksensa ei hyväntahtoisuudesta, mutta senvuoksi vain, että hänellä olisi joku elävä olento luonaan. Hän tekihe varsin mielellään tylyksi ihmisten edessä ja nautti sitä enemmän salaisen oikeaoloisuuden tuottamaa ylpeyttä.

Hänen täysi vastakohtansa oli Korppi-Sakari, jonka taloon Dami oli joutunut kasvatettavaksi; tämä näyttihe ihmisten silmissä mielellään anteliaimmaksi hyväntekijäksi, mutta salassa hän tyrkki ja pahoin kohteli omaisiaan ja erittäinkin Damia, josta hän sai vaan vähäiset ruokarahat. Hänen nimensä oli oikeastaan Sakarias, mutta pilkkanimen oli hän saanut siitä, että oli vaimolleen kerran tuonut parin paistettuja kyyhkysiä, jotka olivatkin pelkkiä höyhennettyjä kaarneita eli korppeja. Korppi-Sakari, joka kävi puujalalla, vietti aikansa enimmäkseen villasukkia ja jakkuja neulomalla, ja niin hän istuskeli sukkapuikkoineen kylässä joka paikassa, missä vaan puhua rupatettiin, ja tämä rupattaminen, jossa hän kuuli yhtä ja toista, tuotti hänelle aivan edulliset sivutulot. Hän oli seudun niin sanottu häiden seppä, sillä siellä, missä vielä suuria maatiloja löytyy, tapahtuu naiminen tavallisesti puhemiesten kautta, jotka tyyten tutkistelevat kummankin puolen varallisuuden ja määräävät kaikki ennakolta. Kun sitten tuommoinen naimiskauppa saatiin solmituksi, niin vetää vingutti Korppi-Sakari häissä viuluakin, siinä kun hän oli maan kuuluisa mestari. Osasipa hän pilliäkin puhaltaa, torveakin toitottaa, kun kädet viulun vinguttamisesta olivat väsyneet. Hän se vain oli mestari mihin hyvänsä.

Damin itkullinen ja hento luonto oli Korppi-Sakarista varsin vastenmielistä, ja sen hän tahtoi pojasta poistaa sillä tavoin, että itketti häntä hyvin paljon ja härnäsi, missä vaan taisi.

Niin oli nuo kaksi samasta pohjasta noussutta vesaa istutettu eri maanlaatuihin. Olopaikka ja maanmehu ja oma luonto heissä itsessään kasvattivat heitä eri lailla.

4. Avaudu!

Pyhäin miesten päivänä, kolkkona ja sumuisena, olivat lapset väen joukossa hautausmaalla. Korppi-Sakari oli Damin taluttanut kädessä sinne. Mutta Amrei oli tullut yksinään ilman mustaa Marannaa, ja useat moittivat tuota kovasydämmistä eukkoa, ja jotkut puhuivat osaksi tottakin, sanoessaan, ettei Maranna pidä väliä vähääkään haudoilla käymisestä, hän kun ei tiedä missä hänen miehensä hauta on. Amrei oli ääneti eikä vuodattanut kyyneltäkään, sillä välin kuin Dami, ihmisten sääliväistä puhetta kuullessaan, itki kallotellen; tosin oli siihen syynä sekin, että Korppi-Sakari oli häntä usean kerran salaisesti tyrkäissyt ja nipistänyt. Amrei katsoi kotvan aikaa haaveilevana haudoille asetettuja kynttilöitä ja näki kummakseen, kuinka liekki kuluttaa vahaa, sydän kärvettyy kärvettymistään, kunnes koko kynttilä on loppuun palanut.

Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka, tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.

Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo häävieraita?"

-- "Kuka niin?"

-- "Hänellä kun on nauha napinlävessä".

Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois, ennenkuin menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle lähtee".

Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli, ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä tarvitset".

Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä: "Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin pelasti hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä, joka jo kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa hänkin, että Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei vastannut mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha maasta, ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa sen lasten holhojalle.

Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput. Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka paikassa, niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa lapsen sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän. Musta Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".

Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari oikein suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa niin kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun kotona hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten, kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen aikaa kuin te juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".

Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin omasta suhteesta siinä?

Mutta parasta on, että lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eivät kysy: mitä siitä tulee?

Kukaan ei pitänyt suurta lukua Amreista, ja tämän kävi haaveksiminen mielensä mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei hän ole vielä semmoista lasta nähnyt: se on ynseä ja nöyrä, haaveileva ja valpas. Pikku Amreissa heräsi tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen ohessa itseperäisyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen, sen hyvyyttä ja pahuutta vastaan; Dami sitä vastoin tuli pienimmistäkin syistä itkien sisarellensa valittamaan. Hän sääli aina itseänsä, ja kun voittosilla oltaessa toverit kaasivat hänet maahan, niin vaikeroi hän: "Niin, sentähden minua lyödään, kun olen orpo. Voi jospa sen tietäisi isäni, äitini!" ja sitten hän itki kahta katkerammin kärsimäänsä vääryyttä. Dami vastaanotti kaikilta ihmisiltä syömistä ja tuli siten ahnaaksi, sillä välin kuin Amrei tyytyi vähään ja tottui sillä tavoin erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelkäsivät Amreita, vaikk'ei tiedetty, millä muotoa hän olisi voimaansa näyttänyt; Damin ajoi sitä vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina leikkisä, hän heilutteli jalkojaan ja käänteli lukiessaan lehtien kolkkia. Amrei sitä vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein hän itki koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten tähden, vaan aina kuin Damia rangaistiin.

Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla hänelle arvoituksia. Aina vieläkin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon lähellä, milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, lämmitteleiden sen ulkopuolella, varsinkin syksyllä. Ja Amrei kysyi: "Mikäs parasta leivin-uunissa?"

-- "Tiedäthän, etten minä mitään osaa arvata", vastasi Dami valittaen.

-- "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mikäs on täynnä läpiä, eikä komminkaan repiä?"

Kauan vastausta odottamatta, hän kohta lisäsi: "Se on rautavitja se".

-- "Nuo arvoitukset sä annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota vaan ja anna niitä muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat. Tiedänpä vielä arvoituksen".

-- "Älä sano", huudahti Dami, "älä sano, en minä voi muistaa kolmea yhtä haavaa, piisaa niitä kahdessakin".

-- "Ei maar, kuulla sinun pitää se, muutoin otan entisetkin pois". Ja Dami virkkoi hätäisenä itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat, Leivänsyönti" sillä välin kuin Amrei kysyi: "Milläs puolella lampailla on enimmän villaa? Mää! mää! ulkopuolella!" lisäsi hän paikalla, leikkisästi laulaen, ja Dami juoksi tiehensä, antaakseen arvoituksia tovereilleen. Hän oli pannut kumpaisenkin kätensä nyrkkiin, ikäänkuin säilyttäisi hän arvoituksia niissä ja pelkäisi ne kadottavansa. Mutta tultuaan toveriensa luokse, hän ei muistanutkaan muuta kuin vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta hän ei kysynytkään ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen, ja Dami palasi jälleen itkeä tissuttaen sisarensa luokse.

Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kylässä ja rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eivät puuttuneet kenenkään kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista vähimmin köyhän lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille arvoituksen ja toisen. Paljon hän niitä itse tunsi, vaikka ne saattoivat olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleistä ihmettelyä nosti, että hän niin usein osasi arvata vasta sepitettyjäkin. Amrei ei olisi enää saattanut rauhassa kulkea kadun eikä pellon poikki, jollei hän olisi pian keksinyt hyvää keinoa. Hän otti säännöksi, ettei hän ryhdy selittämään yhdenkään arvoitusta, jos ei hänkin puolestaan saa antaa arvoitusta. Mutta hänpä se osasikin pyöräyttää semmoisia, että ne panivat ymmälle kenen hyvänsä. Kylässä ei ollut vielä yksikään köyhä lapsi vetänyt puoleensa niin paljon huomiota kuin pikku Amrei. Mutta mitä suuremmaksi hän kasvoi, sitä laimemmaksi kävi tämä huomio; sillä ihmiset katsovat myötätuntoisin silmin ainoastaan kukkia ja hedelmiä, vaan eivät tuota pitkällistä kukan muuttumista hedelmäksi.

Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.

Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan yhden kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli kulkenut kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin uneksivat lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän olevan isä vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat näkemään häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin äkkiä tulevan ... sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä enää olisi olemassa ... niin tottuivat he kumminkin vähitellen luopumaan tuosta toivostansa ja sitä enemmän, kuta useampi vuosi kului, joina he tekivät pihlajanmarjoista ristejä vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristillä. Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen eivät he kuulleet hänestä sanaakaan.

Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen.

-- "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?"

Lapset katsoivat häneen suurin silmin. Heräsikö heissä muisto isän äänen soinnusta? Vieras jatkoi: "Isänne velihän minä olen. Tule tänne, Liisa! ja sinä, Dami myöskin!"

-- "Ei minun nimeni ole Liisa; se on Amrei!" sanoi tyttö ja rupesi itkemään. Hän ei antanut sedälle kättä. Vierastamisen tunne saattoi hänet vapisemaan, kun setä oli kutsunut häntä väärällä nimellä. Lapsi lienee tuntenut, ettei rakkaus ole silloin oikea, kun ei nimeäkään enää tiedetä.

-- "Jos olette setäni, niin miks'ette enää tiedä minun nimeäni?" kysyi Amrei.

-- "Sin'olet tuhma lapsi, mene paikalla antamaan kättä hänelle", käski uudistalokas ja lisäsi vieraalle puoli-ääneen: "Se on typerä lapsi. Musta Maranna on pannut hänen päähänsä kaikenlaista kummaa ja senhän eukon laita, kuten tiedät, ei ole oikein".

Amrei katsahti kummastuneena ympärinsä ja antoi vavisten kätensä sedälle. Dami oli sen tehnyt jo ennen ja kysyi nyt: "Onko sulla, setä, tuomisia meille?"

--- "Mitäpä minulla olisi tuotavaa; itseni mä teille tuon, te lähdette minun kanssani. Tiedäpäs, Amrei, se ei ole lainkaan hyvä, ett'et sinä suvaitse setääsi. Muitahan ei sinulla ole ketään maailmassa. Ketäpä olisikaan? Parasta kun tulet tänne; istupa tähän viereeni -- vielä lähemmälle. Näetkös? Dami veikkosi on paljoa kiltimpi. Hän on tullutkin enemmän meidän sukuumme, mutta meidänhän sinäkin olet".

Piika tuli tupaan, tuoden koko joukon miehen vaatteita ja pani ne pöydälle.

-- "Siinä ovat veljesi vaatteet", sanoi uudistalokas vieraalle, ja tämä jatkoi, kääntyen Amreihin: "Siinä, näet, ovat isäsi vaatteet, ne otamme nyt mukaamme ja te lähdette mukaan tekin, ensin Fluorniin ja sitten puron poikki".

Amrei kajosi vavisten isänsä nuttuun ja siniviiruisiin liiveihin. Mutta setä nosti vaatteet ylös, osoitti kuluneihin kyynäspäihin ja sanoi uudistalokkaalle: "Nuo ne eivät paljoa maksa, niitä ei saa korkealle harkita, enkä edes tiedä, saattanenko muiden pilkaksi joutumatta niitä pitääkään tuolla Amerikassa".

Amrei sieppasi suonenvetoisesti nutun liepeesen. Että hänen isänsä vaatteita, joita hän oli muistellut kalliina, rahalla maksamatonna aarteena, sanottiin vähän maksaviksi, se näkyi häntä loukanneen, ja että näitä vaatteita nyt ruvetaan kantamaan Amerikassa ja joutuvat naurun alaisiksi, tämä se melkein saattoi hänet ymmälle, ja yleensä, -- mitä Amerikan oli tässä tekemistä?

Se hänelle pian selkeni, sillä tupaan tuli uudistalokkaan emäntä ja musta Maranna, ja uudistalokkaan emäntä sanoi: "Kuules, ukko, minusta nähden ei lapsia suinkaan sovi noin umpimähkään lähettää tuon miehen kanssa Amerikaan".

-- "Mutta hän on heidän ainoa lihallinen sukulaisensa, Josenhansin veli".

-- "Olkoon vaan, mutta tähän asti hän ei ole sanottavaksi näyttänyt sukulaisuuttaan, eikä minun mielestäni tässä käy menetteleminen ilman kunnanneuvostoa, eikä edes sekään yksinään sitä saata. Lapsilla on täällä kotioikeus, ja sitä ei heiltä voi poisottaa heidän maatessaan, sillä eiväthän lapset vielä osaa sanoa, mitä he tahtovat. Sehän olisi viedä heidät nukkuvina pois".

-- "Amrei tyttöni on tarpeeksi paljon valveilla, hän on nyt kolmeatoista vuotta vanha, mutta on ymmärtävämpi kuin moni kolmenkymmenen iässä, kyllä hän tietää, mitä tahtoo", sanoi musta Maranna.

-- "Teistä olisi pitänyt kummastakin tehdä kunnanneuvoksia", sanoi uudistalokas; "mutta sitä minäkin, ettei lapsia käy vieminen kuin vasikoita: pistä nuora kaulaan ja kuljeta pois. Niin. Antaa sedän itsensä puhua heidän kanssaan, perästä sitten nähdään, mitä on tehtävä; hän on kerran heidän luonnollinen suojelijansa ja saapi ruveta heille isän sijaiseksi, jos tahtoo. Kuules nyt, mene sinä nyt veljesi lasten kanssa kappale matkaa ulos kylästä, ja te akat jääkää tänne, heitä ei saa kukaan kiihoittaa eikä estellä".

Setä otti lapsia kädestä kiinni ja läksi ulos tuvasta ja talosta.

-- "Minnes mennään?" kysyi hän lapsilta kujalla.

-- "Jos tahdot olla isänämme, niin lähde kotiin; tuolla on meidän talo", sanoi Dami.

-- "Onko se auki?" kysyi setä.

-- "Ei, mutta Sysi-Matilla on avain; vaan meitä hän ei ole vielä milloinkaan päästänyt sisään. Minä juoksen edeltä ja noudan avaimen". Ja sukkelasti tempasi Dami kätensä irti ja juoksi tiehensä.

Amreista tuntui, kuin olisi hän ollut kahlittuna sedän käteen, ja puhelihan tämä hänelle nyt ystävällisesti ja sydämmellisesti, hän kertoi melkein kuin puolustukseksensa, että hänellä itsellään on suuri perhe, niin että hän vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa hät'hätään tulee toimeen. Mutta nyt saa hän eräältä mieheltä, jolla on suuria metsiä Amerikassa, matkarahat sinne mennäkseen ja viiden vuoden kuluttua, kun hän saa metsän raivanneeksi, suuren tilan ja mitä paraimmat peltomaat vapaaksi omaisuudekseen. Kiitokseksi Jumalalle, joka lähetti hänelle ja hänen lapsilleen tämän hyvän, päätti hän paikalla tehdä hyvän työn ja ottaa veljensä lapset mukaansa; mutta hän ei tahdo heitä pakoittaa, vaan ottaa heidät vain yleensä kerallaan, jos he kaikesta sydämmestään häntä rakastaisivat ja pitäisivät toisena isänään. Amrei katsahti häneen nyt suurin silmin. Voi jos hän olisi voinut saada itsensä rakastamaan häntä! Mutta hän melkein pelkäsi setää; siihen hän ei mitään voinut. Ja kun hän ilmaantui niin äkkiä kuin pilvistä pudonneena ja vaati: rakasta minua muka! niin tuo se teki tytön pikemmin vastahakoisemmaksi vaan.