Chapter 14

-- "Ajattelenpa, että katumus on tuhminta, mihin ihminen voi joutua. Ja vaikkapa repisit pääsi irti, et eilistä päivää sittenkään voi palauttaa. Mitä me noin kesken riemujamme teimme, oli oikein ja oikein sen olla pitääkin. Nyt, vähän tyyneemmällä mielellä oltaessa, ei siitä mitä torumista. Meidän on vaan nyt miettiminen, mitenkä vast'edes saamme kaikki hyvään päin, ja sinähän olet suora mies, saatathan minun kanssani asiasta jutella, sano vaan minulle suoraan kaikki. Voit sanoa kaikki, mitä tahdot, siten et mieltäni pahoita; mutta jos jotakin jätät sanomatta, niin sitten teet mieleni pahaksi. Sano siis, onhan sinullakin levollinen mieli?"

-- "Osaatkos arvoituksia selittää?"

-- "Lapsena olin siinä taidossa aika mestari".

-- "No sanos, mikäs tämä on? On, näet, pieni sana, joka merkitsee jotain näkymätöntä, mutta kumminkin kovasti, toisinaan hurjastikin liikkuvata: muutapa ensimmäinen kirjain toiseksi, niin saat näkyväisen kappaleen, joka ilmi tuo kaikki tuon edellisen toimet".

-- "Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on 'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään, alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi:

"Koetapa, tyttöni, arvata tää, Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä: Lunta valkoisempi se on Vehreämpi ruohoa nurmikon. Synkempi synkintä syttäkin? Jos sä mun vaimoni olla suot Kyllä sen kohta arvaatkin".

Amrei:

"Kirsikan kukka lunt' on valkeempi Ja kukkineena ruohoa vehreempi. Ja marjana synkempi syttäkin, Vaimos olla suon, siis sen arvaankin".

Johannes jatkoi:

"Mikäs kuningas se maaton on? Ja mikäs pihti ompi raudaton?"

Amrei:

"Korttikuningas se maaton on, Ja saapaspihti se on raudaton".

Johannes:

"Mikäs tuli ei tuo lämmintä? Ja mikäs puukko ompi kärjettä?"

Amrei:

"Maalattu tuli ei tuo lämmintä, Ja taitettu puukko se on kärjettä".

Äkkiä napsautti Johannes sormiaan ja sanoi: "Arvaas nyt", ja hän lauloi:

"Milläs ompi kaula, vaan pää on pois? Ja mikä voitta, suolatta makeata ois?"

Amrei vastasi nopeasti:

"Putelill' on kaula, vaan pää on pois, Ja sokeri voitta, suolatt' eikö makeet' ois?"

-- "Puoleksipa vaan arvasitkin", nauroi Johannes. "Kyökissä sinä, näen mä, aikasi olet ollut; näin minä arvelin:

"Putelill' on kaula vaan pois on pää, Ja voitta, suolatt' on makea muiskus tää".

Ja yhdessä he vielä lauloivat tuon yleisen arvoituslaulun loppuvärssyt:

"Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi, Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" -- "Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan, Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".

"Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin, Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin? Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee, Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".

Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kun Johannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:

-- "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit, kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin sadussa: 'avau säkki!'"

-- "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja veti taskustaan kourallisen rahoja.

-- "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt? Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".

-- "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita ottaa".

-- "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen ymmärtämättömyydestä".

-- "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".

Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".

-- "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi; sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu myöskään niin hullulta".

-- "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei se olisi mahdollista".

-- "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".

-- "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä monta muutakin asiaa".

-- "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu! Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun omasi?... Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn, sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään, minun pitää kirjoittaa".

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan, puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis, mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki, sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.

Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen. Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. -- Ei mikään eläin hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.

Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja toki niin selvä!

Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille kaikille kävisi hyvin".

Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut mukaasi? Niinhän?"

-- "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni? Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut matkoihini?"

Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".

-- "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki kerrankin".

-- "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi, koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä, joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista, mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa nukkina".

-- "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä näy ymmärtävän leikkiä".

-- "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä ajattele enää koko asiaa".

Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän, huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta, ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen niin ajattelevan.

Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä, eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".

Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.

-- "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä, "ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"

-- "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi, minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit, tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki, kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"

Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin, niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä olen onnellinen!"

Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin, päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle, joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja tuumiessaan sitä, mietti hän vaan -- ja tämä ajatus palasi useinkin -- kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle, -- kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi maatessaan?" sanoi hän:

-- "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa! Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän iloitsee".

-- "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".

-- "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu, ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan kylläinen".

-- "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".

-- "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".

Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle lahjoitetuissa kengissä.

Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".

-- "Minä en tahdo ollenkaan saada päähäni", sanoi Amrei, "että minä yht'äkkiä tulen niin rikkaaksi. Kun ajattelen saavani niin monta peltoa ja lehmää ja maitoa ja voita ja hedelmiä ja kirstua ja arkkua, niin luulenpa todellakin maanneeni tähän saakka ja nyt vasta äkkiä havahtuneeni. Ei, se ei ole niin. Minua peloittaa, ajatellessani, että tulen äkkiä edesvastauksen alaiseksi niin monesta asiasta. Auttaahan sinun äitisi minua, niinhän? Onhan hän vielä voimissaan? Minä en tiedä lainkaan, mitenkä tulee kaikki järjestää niin, etten minä lahjoittaisi pois kaikkea köyhille; mutta eihän se käykään päinsä, sillä eiväthän ne ole minun. Saanhan minä ne itsekin vaan lahjaksi".

-- "Almun-anti ei tee köyhäksi, se on yksi äitini sananparsia", virkki Johannes.

Mahdotonta on kertoa, mitenkä hauskasti molemmat rakastuneet ajoivat tietänsä. Joka ainoa sana teki heidät yhä onnellisemmiksi. Kun Amrei kysyi: "onko teidän talossanne myös pääskysiä?" ja Johannes vakuutti olevan kyllä ja lisäsi, että heillä päällepäätteeksi on haikarankin pesä, silloin oli Amrei täydellisesti onnellinen ja matki haikaran ääntä ja kertoi hyvin lystikkäästi, mitenkä haikara hyvin vakavalla näöllä seisoskelee toisella jalallaan ja katsoa tähystää kotoonsa.

Oliko se ennalta tehty sopimus vai silmänräpäyksen sisällinen mahtiko? He eivät puhuneet sanaakaan siitä, mitenkä perille-tulo ja astuminen vanhempain kotiin itse asiassa piti tapahtuman, ennenkuin iltapuolella, jolloin he olivat tulleet jo siihen piirikuntaan, missä Zusmarshofen oli. Nyt vasta, kun Johannes oli jo tavannut joitakuita, jotka tunsivat hänet, tervehtivät ja katsoivat kummastellen häntä, selitti hän Amreille ajatelleensa kaksi eri tapaa, miten tulon pitäisi tapahtuman. Joko vie hän Amrein hänen sisarensa luo, joka asui täällä vähän sivulla -- sen kylän kirkon torni näkyi erään vuoren taa -- ja hän itse menee kotiin ja selittää siellä koko asian: tahi vie hän Amrein heti suoraan kotiin, se on, Amrein pitää astua rattailta alas noin neljänneksen tuntia ennen ja tulla taloon muka piikana.

Amrei osoitti kaiken järkevyytensä, selvittäessään, mitkä syyt vaativat jälkimmäisen esityksen seuraamista ja mitä siitä taasen voisi syntyä. Jos hän ensin oleskelisi sisaren luona, niin tulisi hänen saada ensin puolelleen semmoinen, jolla ei kuitenkaan ole vielä ratkaisu-valtaa ja voisipa syntyä kaikenkaltaista kinaa, jota ei edeltäpäin voi määrätäkään, huolimatta siitä, että ne jättäisivät pahan muiston tulevina aikoina ja hän tulisi ehkä koko kylän juttujen esineeksi, kun ei muka uskaltanut mennä suorastaan kotiin. Tähän nähden olisi toinen esitys mukavampi. Mutta hänen sydämmensä oli sitä vastaan, että hän tulisi valeella taloon. Tosin oli äiti vuosia sitten luvannut ottaa hänet palvelukseensa, mutta eihän hän nyt aikonut mennä palvelukseen, ja se olisi jotain varkauden tapaista, jos hän koettaisi keinotella itseään vanhempien suosioon, ja sen lisäksi tiesi hän menettelevänsä tässä valemuodossa kaikin puolin kömpelösti. Jos hän tahtoisi asettaa vaikka vaan tuolin isälle, niin eihän hän voisi tehdä sitäkään suoraan, mutkistelematta, vaan varmaankin kaataisi tuolin kumoon, sillä ainahan ajattelisi hän: sen teet pettääksesi häntä. Ja jos kaikki tämä kävisikin vielä päinsä, niin mitenkähän hän näyttäyisi sittemmin piioille, kun nämä jäljestäpäin saavat tietää emännän salaa muka piikana hiipineen taloon, ja sen lisäksi eihän hän sillä ajalla voisi puhua sanaakaan Johanneksen kanssa. Tämän selvityksensä lopetti hän sanoilla: "minä sanon sinulle kaiken tämän ainoastaan siitä syystä, kun sinä tahdoit tietää minunkin mieltäni asiassa, ja kun sinä tahdot neuvotella yhdessä minun kanssani, niin täytyyhän minun sanoa omat ajatukseni; mutta samalla sanon minä: mitä sinä tahdot, jos vaan sanot sen päättävästi, sen minä teen, ja jos siis sanot: tee niin, niin minä sen teenkin. Minä seuraan sinua vastustamatta ja minä tahdon tehdä sen, minkä käsket, niin hyvin kuin suinkin voin".

-- "Niin, kyllä sinä oikeassa olet", sanoi Johannes miettien, "kumpikin ovat sivuteitä, ensimmäinen hiukkasen suorempi; ja me olemme jo niin lähellä, että meidän täytyy pian tehdä päätös asiassa. Näetkö tuolla mäen rinteellä pientä mökkiä? Näethän myös lehmiä, vaikka ne näkyvätkin vaan kovakuoriaisen kokoisilta? Siellä on meillä kesanto, sinne panen minä Damin".

Äimistyen vastasi Amrei: "Oi Jumala, kaikkeapa ihmiset uskaltavatkin! Mutta se on näköjään hyvää niittymaata".

-- "Niin kyllä, mutta kun isäni jättää talon minun huostaani, niin kuljetan sinne enemmän tadetta, se on hyödyllisempi, se; mutta vanhat ihmiset pysyvät kernaasti vanhoillaan. No, voi mitä me lörpöttelemmekään! Me olemme nyt jo niin likellä. Oi, jos me olisimme jo ennen asiasta päättäneet! Päätäni pyörryttää".

-- "Älä vaan hätäile, meidän tulee päättää levollisina; minulla on jo asiasta vihiä, mitenkä meidän tulisi tehdä, mutta se ei ole minulle vielä ihan selvää".

-- "Mitä niin? Millä lailla arvelet?"

-- "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".

-- "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon vaadittu sinulta?"

-- "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo rehellinen mies sinä olet".

-- "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös. Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. -- No, Amrei, älä kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"

-- "Näen".

-- "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".

Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta, minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä, ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.

Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä. Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa, katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä, juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle, johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.

Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa... Sitä hän ei voinut toki selvittää, miten se kävi.

18. Ensimmäinen takkavalkea.

Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja nähdä!