Chapter 13

-- "Vai niin, sinä kunnoton tontun noita; räpäleihin olisit nääntynyt, jollei sinua olisi otettu taloon, ja nyt tahdot ottaa sulhasen minulta pois".

-- "Älähän nimittele häntä niin, ennenkuin hän on se", vastasi Avojalka kummallisella äänellä, ja vanha ruoankeittäjä huusi kyökistä: "Totta Avojalka puhuu, lasta ei saa nimellään mainita, ennenkuin on kastettu, se on lopen vaarallista".

Amrei nauroi, ja Rosel kiljasi:

-- "Mikä sua naurattaa?"

-- "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla kyllä, mutta en kehtaa".

-- "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.

-- "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin maasta nousseena.

Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle, joka vielä oli maassa polvillaan.

Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei elämäpäivänään, ja minä olen syypää..."

-- "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on Jumalan tahto".

Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!

Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa, sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä, ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat maailmoitse, niitä et saa kiinni.

Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee, oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen päällään.

Kaikki sukulaiset olivat tulleet saapuville ja kummastellen katselivat, mitä täällä nyt tapahtui.

-- "Mikäs Avojalalla on? Mitäs tämä merkitsee?" melusi uudistalokas.

-- "Vai niin? Avojalkako sinun on nimesi?" riemuitsi Johannes. Hän naurahti kovaan ja huusi sitten: "Tule nyt! Tahdotko minua? Sano suoraan, tässä on vieraita miehiä. Sano: tahdon, niin ei muu kuin kuolema meidät eroittaa toisistamme".

-- "Tahdon! eikä muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme", huudahti Avojalka ja heittihe hänen kaulalleen.

-- "Niinkö vainen? sitten saat viedä hänet paikalla talosta pois!" kiljasi uudistalokas vihan vimmassa.

-- "Vien käskemättäsikin; kiitoksia vaan hyvästä kohteluksesta, serkku; jos joskus saavut meille, niin kuitataan sitten". Niin vastasi Johannes. Hän otti molemmilla käsillä tyttöä päästä ja huudahti: "Taivaan Herra! Voi äiti, äiti! kuinka iloiseksi nyt tulet!"

-- "Mene ylös, Avojalka, ja ota kirstusi pois, sinusta ei saa jäädä taloon riepuakaan", komensi uudistalokas.

-- "Kyllä; kyllä se tapahtuu vähemmälläkin melulla", vastasi Johannes. "Tule, minä menen kerallasi, Avojalka; mutta mikäs sinun oikea nimesi on?"

-- "Amrei!"

-- "Olin minä vähällä jo ennenkin saada Amrein; se oli rasvaprinsessa ja sinä olet minun suolaprinsessani. Helei! Mennään nyt, tahdonpa nähdä kammiota, jossa niin kauan olet elänyt; nyt saat suuren talon".

Koira se kulki kulkemistaan karvat pörröllään uudistalokkaan ympäri, se huomasi kyllä, että uudistalokas olisi mielellään kuristanut Johanneksen, ja vasta sitten kun Johannes ja Avojalka olivat menneet portaita ylös, juoksi koirakin heidän peräänsä.

Johannes jätti kirstun paikoilleen, koska sitä ei sopinut ottaa hevosen selkään, ja pani kaikki Avojalan tavarat säkkiin, jonka Avojalka oli perinyt isältään, ja tyttö kertoi silloin, mitä kaikkea kovaa tuo säkki jo oli kokenut, ja koko maailma pyrki supistumaan yhteen silmänräpäykseen ja oli tuhatvuotinen ihme. Kummastellen näki Avojalka Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä maailmasta ihmeitä puutu".

Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä hänelle tapahtui! Ja ikäänkuin tietäen, että Rosel paikalla repisi rikki hänen kukkansa, ja viskaisi kujalle, pyykkäsi hän vielä kerran kädellään niitä: käsi tuli märäksi yökasteesta, ja nyt hän meni alas Johanneksen kanssa ja juuri kun olivat talosta lähtemäisillään, puristi vielä joku hiljaa pimeässä hänen kättään; sen teki emäntä, joka hänelle täten sanoi jäähyväisensä.

Kynnyksellä lausui vielä Avojalka, pannen kätensä ovenpielelle, johon hän niin usein oli nojaunut haaveillessaan: "Palkitkoon Jumala tälle talolle kaiken hyvän ja antakoon anteeksi kaiken pahan!" Mutta tuskin oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä". Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät kengät perättäin akkunasta kujalle.

-- "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni, mutta Roselin se oli kumminkin.

Avojalka kokosi kengät yhteen ja läksi niitä kantamaan Johanneksen kanssa, jolla oli säkki selässä, ravintolaan päin.

Kuu kumoitti kirkkaana, ja kylässä oli jo kaikki hiljaa.

Avojalka ei tahtonut jäädä ravintolaan.

-- "Mielelläni minäkin jo läksisin matkaan tän'iltana", lisäsi Johannes.

-- "Minä jään Marannan luokse", vastasi Avojalka, "siellä mun synnyintaloni, ja sinä jätät kai koirasi minulle. Jäätkös luokseni, Luks? Pelkäänpä heidän tekevän minulle jotain, jos jään tänne".

-- "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan tekemistä?"

-- "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"

He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse. Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".

-- "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".

Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja metsästä kuului yörastaan laulu.

-- "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo. Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"

He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä: "Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille! Herätkää!"

Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas minua huutaa?"

-- "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"

-- "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes poikani! Kuinka kauan ... kuinka kauan ... sin'olet minun, sin'olet minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja tuhansin kerroin... Ei, anna kätesi tänne... Käy tänne! Tuolla kirstussa on huomenlahja... Ottakaa se huivi... Voi poikoani, voi poikoani! Niin, niin, hän on sinun... Johannes poikani! poikani!" Eukko alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää hengittänytkään.

-- "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!" huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena! Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen viereen ja itki katkerasti nyyhkien.

Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja sanoi sitten:

-- "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt. Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä iloa!"

-- "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä vuoksi lähdetään jo tänään pois".

Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta, että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna, niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen poikansa virsikirjoja.

Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan onnellisin morsian maailmassa".

-- "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?" kysyi Johannes.

-- "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin häissä?"

-- "Sama on".

-- "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan onnellisuuttansa.

16. Helkkyhepo.

-- "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni satulaan"

-- "Mieluummin istuisin säkkini päällä".

-- "Kuinka tahdot".

Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni, astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".

-- "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".

Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea, siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.

Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka: "Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä, Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen; mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta, kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"

-- "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"

-- "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana ... niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; -- ja siihen vastaa tytär: Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa, kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin suolaa. -- Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi tuonne vasemmalle metsään, -- me käymme veljeni luokse, heillä on sysihauta tuolla tien vieressä, -- Laula, satakieli! me laulamme kanssa!

"Satakielen soivan kuulen, Syömmein halkeavan luulen; Lennä, lintu, luoksein vaan, Lennä mua neuvomaan!"

Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia, lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:

-- "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".

-- "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".

Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä, mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi, kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.

Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"

Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:

-- "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin, niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat oikealle kannalle".

-- "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".

-- "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt:

-- "Mikäs on hevosesi nimi?"

-- "Karvan mukaan sillä nimi on".

-- "Ei, annetaanpas sille toinen nimi, ja tiedätkös mikä? Helkkyhepo".

Ja tuon soman valssin säveleillä lauloi nyt Johannes yhä vaan tätä yhtä sanaa: Helkkyhepo! Helkkyhepo! ja Avojalka lauloi joukkoon, ja juuri nyt, kun eivät he laulaneet sanoja, jotka jotakin olisivat merkinneet, oli heidän ilonsa puhdas, täydellinen, rajaton; heidän sopi panna siihen kaikki riemut soimaan. Ja taas yhtyivät siihen kaikenlaiset liverrykset, sillä sielussa kajahtelee kellon ääni, joka ei ole enää mitään kokonaista säveltä, mitään määrättyä muotoa, ja sulkee itseensä kumminkin kaikki, ja tuonne ja tänne, ylös ja alas riemuisissa säveleissä heiluivat ja tuudittelivat rakastavien sydämet. Ja taas ryhdyttiin lystillisiin lauluihin, ja Amrei lauloi:

"Kiinni kultani sain, Nytpä häntä ma vain Pääst'en luotani, en, Sylissäin pitelen".

Ja Johannes vastasi:

"Ja kultoani koskaan en päästä mä pois, Vaikkapa hän itse tontun kahleissa ois; Ei nauhoin eikä nuorin eikä kahleinkaan Voi immyttäni viedä multa milloinkaan".

Ja taas lauloi Amrei:

"Kaunihisti kultani Tanssaella taitavi, Heiluen, hyörien, pyörien vaan, Eipä tuota uskoiskaan!"

Johannes vasasi:

"Toisin vuoroin totisena, Naureskellen toisin; Jospa toki kaiket päivät Siten viettää voisin!"

Ja nyt lauloivat he yhdessä pitkällisin sävelin tätä syvää laulua:

"Murhetta seuraa ilo vaan, Se lohduttaa mua ainiaan; Ma tunnen impein kaunosen, Tuon tunnen mustasilmäsen, Saa syömmein siitä riemujaan."

"Mun omanain hän olla suo, Ei muihin silmiänsä luo, Me ilot, murheet kannetaan Yhdessä, asti kuolemaan".

Raikkaasti kajahteli nyt metsä, jossa kuu leikitteli säteillään puun latvoissa, oksilla ja rungoilla, ja kaksi ihmislasta lauleli kilpaa satakielen kanssa.

Ja tuolla sysihaudan ääressä yön hiljaisuudessa istui Dami vielä Sysi-Matin luona, ja Sysi-Matti, joka mielellään haasteli yön aikana, kertoeli kaikenlaisia kummitussatuja muinoisilta ajoilta, jolloin metsät näillä mailla olivat vielä niin tiheitä, että orava pääsi hyppien puusta puuhun, maahan laskelmatta, Neckar joelta aina Bodenjärven rannalle asti, ja nyt juuri kertoi hän satua eräästä olennosta, joksi entinen epäjumala on muuttunut ja joka nyt ratsastelee kimohevosen selässä ja kantaa kaikkialle loistoa ja komeutta ja tuo onnea.

Satuja on, jotka ovat sielulle samaa kuin silmälle leimuavaan tuleen katsominen: liekit ne lehahtelevat, ne imeyvät toisiinsa, ne leikkivät monenvärisinä, täällä sammuu yksi, tuolla välähtää uusi, ja äkkiä nousee kaikki liekkiaaltoon jälleen. Ja katsahdapa pois tuosta liekistä: yö näyttää sitä synkemmälle.

Niin kuunteli Dami, niin katsahteli hän tuon tuostakin ympärilleen ja Sysi-Matti se kertoi niin yksitoikkoisella äänellä.

Äkkiä hän pysähtyi; tuolla tuli vuoren rinnettä alas kimo, ja sieltä kuului niin armaita lauluja. Tuleeko kummitusten maailma vielä kerran ilmi? Ja yhä lähemmälle ehti hepo, sen selässä istui ratsumies, niin leveänä ja sillä on kaksi päätä, ja se tuli yhä lähemmäksi, ja väliin huusi miehen, väliin naisen ääni: Dami! Dami! Dami! Sysimiehet olivat kumpikin pudota maahan säikäyksestä, he eivät voineet paikaltaan liikkua, ja nyt oli kummitus tuossa ja nyt se astui hevosen selästä ja: "Dami, minähän tässä olen!" huusi Avojalka ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut.

Damilla ei ollut mit'ikään sanomista, hän silitteli vaan milloin hevosta, milloin koiraa ja nyykäytti päätänsä, kun Johannes lupasi ottaa hänet paimeneksi: hän saa kolmekymmentä lehmää paimennettavikseen ja oppii tekemään voita ja juustoa.

-- "Sinä pääset mustasta valkoiseen", sanoi Avojalka; "siitähän sopisi tehdä arvoitus".

Dami sai viimeinkin puheenlahjan ja sanoi: "Ja pari nahkahousuja myös". Kaikki naurahtivat, ja hän selitti, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa pari nahkahousuja.

-- "Annanpa sulle niitä odottaessasi piippuni, he, tuossa sulle langonpiippu", sanoi Johannes ja ojensi Damille piippunsa.

-- "Niin, ja itse jäät piiputta", sanoi Amrei puoleksi estellen.

-- "Nyt en tarvitse piippua".

Riemuissaan hyppäsi Dami ylös ja riensi mökkiin hopeahelaisine piippuineen; mutta eipäs olisi uskonut hänen saavan aikoin niin hauskaa leikintekoa. Hetken kuluttua nimittäin tuli hän takaisin Sysi-Matin hattu päässä ja pitkä vaippa päällä ja kummassakin kädessään iso tulisoitto. Arvokkain askelin läheni hän rakastuneita, ja puhui heille juhlallisella äänellä: "Mitäs tämä tietää? Kas tässä, Johannes, on minulla kaksi tulisoittoa, niillä saatan sinut kauniisti kotiasi. Kuinka sinä olet uskaltanut noin omin väkinesi viedä minulta sisarta? Minä olen vanhempi veli ja minulta pitää sinun häntä pyytää ja ennenkuin minä olen myöntynyt, ei koko asiasta tule mitään".

Amrei nauroi iloisesti, ja Johannes pyysi nyt kaikkien lakimetkujen mukaan Damilta hänen sisarensa kättä.

Dami oli jatkaa leikkiänsä kauemmaksi, sillä hänestä tuntui hyvältä, kun oli tuommoisessa asiassa kerrankin onnistunut. Mutta Amrei tiesi, ettei siihen ole luottamista; Dami saattaisi tehdä tuhmuuksia ja muuttaa leikin aivan päin vastaiseksi. Hän näki jo, kuinka veli usean kerran avaten ja sulkien kättänsä aikoi tarttua Johanneksen kellonvitjaan, mutta aina vetäisi kätensä takaisin; hän sanoi senvuoksi kovasti, niinkuin vallatonta lasta kielletään: "piisaa jo! sinä teit hyvin, jätä valtaan nyt".

Dami tuli entiselleen ja virkkoi vielä Johannekselle: "Kas niin! Sinulla on teräshelainen morsian, minulla hopeahelainen piippu". Kun ei kukaan naurahtanut, lisäsi hän: "Etpä suinkaan, lanko, luullut saavasi niin ymmärtäväistä lankoa? Amrei ei ole yksinään ymmärtäväinen, me olemme yhdessä padassa kiehuneet. Niin, lanko, niin!"

Dami näkyi tahtovan perin pohjin nauttia tuota langoksi nimittelemisen suloutta.

Johannes morsiamineen astui jälleen hevosen selkään, sillä he tahtoivat vielä tänä yönä ennättää kaupunkiin, ja heidän kuljettuaan jo kappaleen matkaa, huusi Dami heidän peräänsä: "Lanko, älä unohda mun nahkahousujani!" Raikas nauru vastasi siihen, ja lauluja kaikueli jälleen, sulhasen ja morsiamen ratsastaessa kuutamoyöllä.

17. Vuorten ja laaksojen poikki.

Eipä ole maailmassa niin, että kävisi eläminen aina yhtä mittaa yhdellä lailla; siinä vuoroilevat päivä ja yö, äänetön rauha ja raju rähinä ja puuha ja kaikki vuodenajat. Niin luonnon elämässä, niin ihmissydämmenkin, ja onnellinen se ihmissydän, joka kaikissa liikunnoissakaan ei horjahda polultaan pois.

Päivä koitti jo, kun rakastuneet saapuivat kaupungin portille, ja jo hyvän aikaa ennen, kohdattuaan ensimmäisen vastaantulijan, olivat he astuneet alas hevosen selästä. He huomasivat, että tuommoinen kulku näyttäisi kovin kummalliselta, ja ensimäinen tiellätulija oli heille sanansaattajana siitä, että heidän on taas antauminen ihmisten tavallisten olojen ja tapain noudattajiksi. Johannes talutti toisella kädellään hevosta, toisella piti hän Amreita kädestä kiinni; ääneti he kulkivat ja aina kun toisiinsa katsahtivat, loistahtivat heidän kasvonsa kuin lasten, jotka heräävät unesta. Mutta luotuaan silmät maahan, vaipuivat he jälleen ajatuksiin ja huolestuivat, miten muka kävisi.

Ikäänkuin jo olisi siitä puhunut Johanneksen kanssa ja täydellisesti vakuutettuna hänenkin ajatelleen samaa, sanoi Amrei nyt:

-- "Viisaampaa olisi ollut, jos olisimme panneet asian tyyneemmin toimeen; olisit ensin mennyt kotiasi, minä olisin sen aikaa ollut jossakin, ja jos en muualla, niin vaikka Sysi-Matin luona, ja sitten olisit tullut äitisi kanssa minua noutamaan tai olisit kirjoittanut minulle, niin olisin sitten tullut sinne Damini kanssa. Mutta tiedätkös mitä ajattelen?"

-- "Aivan kaikkea en vielä tiedä".