Chapter 12

Korppi-Sakari meni pois, ja uudistalokas kutsui sisarensa ja vaimonsa huoneesen ja ilmoitti heille, toki vaiti-oloon velvoittamalla, että huomenna tulee Roselille kosija, ja vieläpä yhtä hyvä kuin joku ruhtinas, ja jolla on talo, ettei toista mointa, sanalla sanoen, rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Sen jälkeen antoi hän muita ohjeita, joita Korppi-Sakari oli määrännyt, ja käski heidän vieläkin kerran olla asiasta vaiti.

Illallisen jälkeen ei Rosel kuitenkaan tainnut pidättää itseänsä Avojalalta kysymästä, josko tämä, kun hän on mennyt naimisiin, menisi kernaasti hänelle piiaksi; hän antaisi hänelle palkkaa kaksi sen vertaa kuin mitä hän nyt saa, eikä hänen olisi silloin tarvis mennä Rheinin yli tehtaasen. Avojalka antoi kiertelevän vastauksen, sillä hän ei ollut taipuisa menemään Roselin kanssa, ja tiesi, että tällä oli, näitä ehdotellessaan, vielä toinenkin tarkoitus: hän tahtoi ensin ilmoittaa voitto-riemunsa, jotta hän saa miehen ja vieläpä minlaisen, ja silloin tulisi Avojalan pitää hänen taloutensa voimassa, josta hän ei tähän saakka ollut juuri ollenkaan välittänyt. Sen olisi Avojalka tehnyt kernaasti suosiolliselle emännälle, mutta ei Roselille; ja jos hänen pitäisi kerran mennä nykyisen emäntänsä luota pois, niin ei hän haluaisi enää palvelukseen, vaan kernaammin olisi itse päällänsä, olipa se sitten vaikka tehtaassa veljensä kanssa.

Vielä kun Avojalka oli maata panemaisillansa, kutsui hänet hänen emäntänsä ja ilmoitti hänelle salaisuuden, lisäten: "sinä olet ollut kyllä aina kärsivällinen Roselin kanssa, mutta ole nyt kaksi sen vertaa, niin kauan kuin kosija on täällä, ettei talossa syntyisi mitään hälinää".

-- "Niin, mutta se näyttää minusta huonolta, että hän lypsää tämän ainoan kerran; onhan se suoraa petosta hyviä ihmisiä kohtaan, eikä hän päälle päätteeksi edes osaakaan lypsää".

-- "Sinä ja minä emme voi maailmata muuttaa", sanoi emäntä, "minä luulen, että sinullakin on kyllä taakkaa osaltasi; anna toisten tehdä, mitä he tahtovat".

Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt, ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa, ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin nähden.

Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei, ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei silmäile ylös"... Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua, mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?

Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi, laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen -- tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään poistaa sitä.

Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo: hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.

Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen parempata ansaitsekaan, ja -- kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä, jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin! eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?

Nyt kysyi vieras: "Ken se on, joka tässä vieressä laulaa?"

-- "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:

-- "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä kannan kiulun ylös".

-- "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli vieras. "Onko hän myöskin sisar?"

-- "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen holhojansa".

Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi piiaksensa.

Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.

Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä, kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa, hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei, tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"

-- "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! -- Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika! "Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.

Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui takana uunin reunuksella.

Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas, tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa kaikki niin sujuvasti, mutta ... sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden... Niin, Dami, se voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin; mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes, niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen, ja ehkä Dami sittenkin...

Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä, sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä, ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.

Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin, niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.

Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan aatoksia mutkaisemmin.

-- "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein kotiin kammioonsa.

15. Sidottu ja päästetty.

Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen illalla esille ja kauan katsellut sitä.

Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:

-- "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä, jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.

Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta! Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"

Se oli hänen äänensä.

-- "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen, harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä mahdoton tuntea.

Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?

Parasta on odottaa.

Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.

Avojalka vapisi; hänen vallassaan oli nyt sysätä kilpakumppalinsa syrjään, osoittaessaan, mimmoinen hän on; mutta kuinka kummallisesti ovat maailman kulun langat kehrätyt! Hän häpesi ennen kaikkea puhua pahaa isäntäväestään, vaikka moite olisi oikeastaan koskenut vain Roselia, sillä muuthan olivat hyviä; mutta hän tiesi, että häpeä on palvelijankin saattaa taloa pahaan huutoon, ja senvuoksi hän vastasi vain: palvelijan ei sovi arvostella isäntäväkeänsä; "ja hyväsydämmisiä he ovat kaikki", lisäsi hän sitten sisällisessä oikeudentunnossa, sillä hyväntahtoinen oli tosiaan Roselikin kaikessa tulisuudessaan ja ylpeydessään. Nytpä johtui Avojalalle jotakin mieleen. Jos hän sanoo mimmoinen Rosel on, niin lähtee vieras tipo tiehensä, siten hän on tosin Roselista päässyt, mutta hän on sitten poissa, ja viisaasti hän sitten jatkoi:

-- "Näyttepä olevanne varovainen; siitähän vanhempannekin ovat tunnetut. Mutta tiedättehän, ettei mitään eläintä opi yhdessä päivässä tuntemaan; teidän pitäisi, mielestäni, jäädä vähäksi aikaa tänne, ja sittemmin saamme mekin tutustua lähemmin keskenämme, ja kyllähän sitten sana sanasta syntyy, ja missä vaan saatan olla teidän hyödyksenne, niin sen teen aivan mielelläni. Vaan enpä minä ymmärrä kumminkaan, miksi te niin paljon kyselette..."

-- "Kas viekasta! Mutta mieliinipä olet kuin oletkin", sanoi Johannes.

Avojalka säpsähti, niin että lehmä peräytyi ja maito oli vähällä läikähtää kiulusta ulos.

-- "Ja hyvät juomarahat pitää kyllä saamasi", lisäsi Johannes ja pudotti jälleen takaisin taskuunsa taalerin, jota jo oli pitänyt hyppysissään.

-- "Kuulkaas", alkoi Avojalka vielä, mennen toisen lehmän luo. "Suntio on minun isäntäni vihollinen, sen sanon siltä varalta, että hän rupeaisi teihin hierautumaan".

-- "Niin, niin, kyllä sinun kanssasi sopii puhella, näen mä, mutta sinun kasvosi ovat pöhössä; ei tuo pään sitominen mitään auta, kun kävelet avojaloin".

-- "Minä olen jo tottunut siihen", sanoi Avojalka, "mutta kiitoksia vaan neuvostanne, koetan sitä seurata".

Askeleita kuului ulkoa. "Saammehan toiste puhella enemmän", lopetti poika ja meni pois.

-- "Kiitos nyt, paksu poskeni!" sanoi Avojalka, vieraan mentyä, ja taputti pöhönnyttä poskeansa; "olet ollut oikein kiltti; sinun kauttasihan saan hänen kanssaan puhua, ikäänkuin ei olisi minua itseäni likimaillakaan, naamuri silmillä kuin laskiaisena. Helei! Tämäpä hauskaa!"

Kummallista, kuinka tämä sisällinen ilo melkein poisti hänen ruumiillisen kuumeensa; väsyksissä hän vaan oli, sanomattoman väsyksissä, ja osittain oli hänestä mieleistä osittain haikeata, kun hän näki renkivoudin tervaavan rattaiden pyöriä ja kuuli isännän aikovan vieraan kanssa lähteä ulos kylään. Hän riensi kyökkiin ja siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille ja Johannes ratsastaisi sivulla".

-- "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua.

-- "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä.

-- "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsi Rosel.

-- "Mitä joutavia! Kun serkku tulee vieraisin, niin saatat kyllä ottaa itsellesi yhden vapaan päivän", pyyteli isäntä, sillä hän tahtoi, että Johannes oitis Roselin kanssa yhdessä tulisi vouratalollisen luokse, jott'ei tällä olisi tyttärensä suhteen toivoa vähääkään; samalla tiesi hän tämmöisen pienen kylässä-käynnin hankkivan ihmiset pikemmin kokoon kuin kahdeksanpäiväinen vieraissa-olo talossa.

Johannes oli vaiti, ja isäntä pyytämisensä innossa nykäsi häntä ja kuiskasi: "Puhu sinäkin hänelle, sinua hän mieluummin tottelee ja lähtee mukaan".

-- "Minusta nähden", sanoi Johannes ääneensä, "sisaresi tekee oikein, kun ei tahdo näin keskellä viikkoa kyliä käydä. Minä valjastan heponi sinun hevosesi rinnalle, sittenhän saamme nähdä, miten ne yhdessä kulkevat, ja illalliseksi tulemme jo takaisin, joshan emme jo ennenkin".

Avojalka, kuullessaan tätä, purasi huultaan ja tuskin jaksoi olla nauramatta; "sepä se", arveli hän, "sitä miestä ette ole saneet vielä suistaneeksi, vielä vähemmin valjaisin, sitä miestä ette voikaan niin ilman mitään kuljettaa maita mantereita, kuten oli aiottu, niin ettei hän takaisin osaisi tulla".

Hänen täytyi panna huivi kasvoiltaan pois, niin kuuma tuli hänen pelkästä ilosta.

Kummallinen oli tänään talossa päivä, ja Rosel kertoi puoli-äreissään, mitä kaikkea kummallista Johannes oli häneltä kysynyt, ja Avojalka se riemuitsi sydämmessänsä, sillä kaikki se, mitä hän oli kysellyt ja jonka hän hyvin ymmärsi, miksi tämä oli niin kysellyt, oli hänessä täytetty. Mutta mitäs siitä on hyötyä? Hän ei tunne sinua, ja jospa tuntisikin, niin sinä olet orpo raukka ja palveluksessa, siitä ei tule milloinkaan mitään. Hän ei tunne sinua eikä rupea sinusta tiedustelemaan.

Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.

Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan. Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki ilmoittaisit!"

Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: raskasta on, etten minä voi puhua.

Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa, lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti. Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa lausui tyttö: "Hyvää yötä!"

-- "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä viet?"

-- "Mustalle Marannalle".

-- "Kuka se on?"

-- "Köyhä, kipeä eukko".

-- "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"

-- "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".

-- "Hyvä sinä olet puolustamaan, näen mä; mutta älähän jää seisomaan leili päälaella. Saanko lähteä kerallasi?"

-- "Miks'ette?"

-- "Sinä olet oikeassa, sinä kuljet hyvää tietä ja siinä on sinulla suoja, ja minua ei sinun huoli lainkaan pelätä".

-- "Min'en pelkää ketään ja kaikista vähimmän teitä. Tänään huomasin, että olette hyvä".

-- "Miten niin?"

-- "Kun neuvoitte parantamaan kasvojeni pöhöä; se auttoi, minulla ovat kengät jalassa".

-- "Hyvin teitkin, kun neuvoani noudatit", sanoi Johannes hyvillään, ja koira näkyi ymmärtävän tämän, sillä se hyppäsi tytön luo ja nuoli hänen vapaata kättään.

-- "Luks, tule tänne", käski Johannes.

-- "Antakaa hänen olla", vastasi Avojalka, "me olemme jo hyviä ystäviä, Luks oli tänään minun luonani kyökissä; minua ja veljeäni kaikki koirat hyväilevät".

-- "Vai niin? Onko sinulla velikin?"

-- "On kyllä, ja minä aion pyytää, että te hyväntahtoisesti ottaisitte hänet palvelukseen luoksenne, hän on varmaan palveleva teitä uskollisesti elämänsä loppuun asti".

-- "Missä hän on?"

-- "Tuolla metsässä, hän on tätä nykyä sysimiehenä".

-- "Meillä on vähän metsää eikä yhtään sysihautaa; paimenta minä pikemmin tarvitsisin".

-- "Siihen hän kelpaa myöskin. Mutta tässä asuukin Maranna".

-- "Minä odotan, kunnes tulet ulos", sanoi Johannes, ja Avojalka meni sisään, vei sinne veden, pani halot takkaan ja teki eukolle vuoteen.

Hänen tultuaan ulos, oli Johannes vielä siellä, koira hyppäsi hänen vastaansa, ja kauan seisoi vielä Avojalka Johanneksen kanssa pihlajapuun juurella. Se humisi niin vienosti ja heilutteli oksiaan, ja siinä he haastelivat kaikenlaista, ja Johannes ylisti hänen ymmärtäväisyyttään ja valpasta mieltään ja sanoi viimein: "Jos joskus tahdot paikkaa muuttaa, niin minun äidilleni sä olisit omiasi".

-- "Sepä on suurin kiitos, mitä minulle kukaan voi maailmassa antaa", vakuutti Avojalka, "ja minulla on vielä muistokalu häneltä". Hän kertoi nyt tuon tapauksen lapsuutensa ajoilta, ja kumpikin nauroi, kun Avojalka sanoi, ettei Dami tahdo milloinkaan unohtaa, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa nahkahousut.

-- "Ne hänen pitää saada", vakuutti Johannes.

He menivät vielä yhdessä kylään, ja Johannes antoi hänellä kättä jäähyväisiä sanoessaan.

Avojalka yritti sanoa hänen jo antaneen hänelle kättä, mutta ikäänkuin säikähtyen tuota ajatusta, riensi hän taloon, vastaamattakaan toisen jäähyväiseen! Johannes meni mettivänä ja hämillänsä yömajaansa "Metson" ravintolaan.

Mutta seuraavana aamuna huomasi Avojalka poskensa pöhön laskeutuneen, eikä milloinkaan tätä ennen kuulunut vielä niin iloista rallatusta talossa, pihalla, tallissa ja ladossa, kuin tänään, ja tänäänhän piti myös asia päätettämän, tänään piti Johanneksen lausua asiansa. Uudistalokas ei enää kauemmin tahtonut saattaa sisartansa huutoon: ehkäpä ei siitä tulisikaan mitään.

Melkein kaiken päivän vietti Johannes sisässä Roselin luona; tämä ompeli miehen paitaa, ja iltasella tulivat uudistalokkaan vaimon vanhemmat ja muut sukulaiset. Asia piti päätettämän.

Kyökissä kihisi paisti, ja kuusihalot räiskivät, ja Avojalan posket hehkuivat sekä uunin tulesta että sisällisestäkin. Korppi-Sakari käyskenteli edes takaisin, ylös ja alas hyvin toimessaan, hän oli talossa kuin kotonaan ja poltteli uudistalokkaan piippua.

-- "Se on siis kuitenkin päätetty", valitti Avojalka itsekseen.

Pimeä tuli, ja monta kynttilää paloi talossa; Rosel käyskeli pönäkästi puettuna edestakaisin tuvan ja kyökin väliä eikä toki tiennyt mitä oikeastaan tekisi. Muuan vanha vaimo, joka oli muinoin kyökkipiikana palvellut kaupungissa, oli otettu ruoan keittäjäksi. Kaikki oli valmistettu.

Nyt sanoi nuori emäntä Avojalalle: "mene ylös ja pane kirkkovaatteet päällesi".

-- "Miksi niin?"

-- "Sinun tulee tänään passata, saathan samassa myös kelpo juomarahat".

-- "Minä tahtoisin olla kyökissä".

-- "Ei, tee mitä minä sinulle sanon ja joudu".

Amrei meni huoneesensa ja kovin väsyneenä istahti hän hetkiseksi kirstullensa vetäisemän henkeä; häntä peloitti, -- hänen oli niin raskasta, -- kun hän voisi nyt vaan nukkua eikä milloinkaan enää herätä! Mutta velvollisuus se kutsui häntä ja tuskin oli hän saanut käteensä ensimmäisen kappaleen juhlapukuansa, niin ilo heräsi hänessä, ja iltarusko, joka lähetti kirkkaan säteen ullakkoon, tanssieli Amrein poskilla.

-- "Pane kirkkovaatteet päällesi!" Hänellä oli yksi ainoa kirkkopuku ja se oli sama, mikä oli hänen päällänsä ollut Endringenin häissä, ja jok'ainoa vaatteiden kahina soi iloa ja samoja valssinsäveleitä, joiden mukaan hän silloin oli tanssinut; mutta yön lähetessä ja pimeässä pannessaan päällensä, karkoitti Amrei jälleen kaiken ilonsa ja sanoi pukeuvansa tällä lailla ainoastaan Johanneksen kunniaksi; osoittaakseen hänelle, kuinka korkeassa arvossa hän piti kaikkea, mitä hänen perheestänsä oli lähtenyt, pani hän viimeksi kaulakoristeenkin kaulalleen.

Koristettuna niin kuin muinoin Endringenin häissäkin, tuli hän kammiostaan alas.

-- "Mitäs tuo nyt on? Mitäs sinä olet niin pönäkäksi laittaunut?" huusi Rosel suutuksissaan ja rauhattomana sulhasen pitkällisestä viipymisestä. "Mitäs olet pannut päällesi kaikki rikkautesi? Sopiiko piian kantaa tuommoisia koristeita ja mokomia muistorahoja? Pane paikalla ne pois!"

-- "Kas sitä en tee, sen lahjoitti minulle hänen äitinsä, vielä pienenä ollessani, ja se minun kaulallani oli, kun yhdessä tanssimme Endringenissä".

Jotakin kuului kaatuneen portailla, mutta kukaan ei pitänyt siitä lukea, sillä Rosel huusi nyt: