Chapter 11

Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan, mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten. Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään sanottu.

Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.

Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona; vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen. Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä. Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa. Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä kedon yli, johon lintu viimein laskekse.

Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".

Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa, kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.

13. Äidin sydämmestä.

Sillä välin kuin Avojalka kylässä ja kedolla ja metsässä uinaili ja huoli ja murehti, milloin tuntien kummallisia ilonväristyksiä, milloin taas olevansa niin ypöyksinään avarassa maailmassa, lähettivät vanhemmat lastaan ulos, tosin siinä tarkoituksessa, että tämä palajaisi kahta rikkaampana.

Tuolla Allgäussa, suuressa talonpojan tuvassa istui rusthollari vaimoinensa nuorimman poikansa ääressä, ja isäntä lausui: "Kuules, Johannes, nyt on jo toista vuotta siitä kuin tulit takaisin, enkä oikein tiedä, miten sun laitasi on: viimeksi kun palasit kotiin, niin olit kuin piesty koira ja sanoit silloin tahtovasi mieluummin hakea itsellesi vaimon tältä seudulta, mutta eipä sitä ole näkynyt. Jos nyt vielä kerran seuraat neuvoani, niin sitten en enää puhu mitään".

-- "Seuraan kyllä", sanoi nuori mies, istuen paikallaan.

-- "Hyvä onkin; koeta vielä kerta ja mikäs kerta yksi kerta on? ja sen mä sanon, sinä teet minun ja äitisi onnelliseksi, kun otat itsellesi vaimon meidän kotipaikasta, paraiten sieltä, mistä äitisi on kotoisin. Saatanhan sen sinulle sanoa suoraan, poika, ettei koko maailmassa ole kuin yksi sortti hyviä nais-ihmisiä ja semmoinen löytyy juuri meidän kotipitäjässä, ja olethan ymmärtäväinen poika, Johannes, kyllä sinä kelpo ihmisen osaat löytää, ja kiitätpä kuin kiitätkin meitä vielä kuolinvuoteellasi, että lähetimme sinut meidän kotipuolellemme vaimoa hakemaan. Jos pääsisin liikkeelle, niin lähtisin sinne kerallasi, ja kahden kesken me kyllä löytäisimme oikean. Mutta minä olen puhunut asiasta meidän Yrjölle, kyllä hän sinun kanssasi lähtee, kun häntä pyydät. Katsasta nyt sinne sanomaan hänelle".

-- "Jos saan ajatukseni sanoa", vastasi poika, "niin, jos tästä kerran lähtö tulee, kyllä mielelläni menisin taaskin yksinäni. Semmoinen minä olen. En suvaitse seurassani toisen silmää, en tahdo kenenkään kanssa siitä puhua. Tahtoisinpa, jos vaan olisi mahdollista, kenenkään näkemättä ja puhumattani tiedustella kaikki; jos nyt menee kokonaista kaksi, niin on sama, jos edeltäpäin olisi antanut kuuluttaa; silloin pukee ja putsaa kukin itsensä".

-- "Miten vaan tahdot", sanoi isä, "sitä laatuahan sinä olet. Tiedätkös mitä? Menepä nyt heti matkaan, meiltä puuttuu toveria kimohevolle, mene hakemaan semmoista, vaan älä torilta; ja tuolla syyllä talosta taloon kulkiessasi saat jo paljonkin nähdä, ja kotimatkallasi sopii sinun ostaa Berniläisrattaat. -- Endringenin Dominikilla kuuluu olevan kolme tyttöä kuin urunhuilua, valitse niistä joku, semmoisesta talosta sopii meidän kyllä saada miniä".

-- "Niin kyllä", lisäsi äiti, "Ameilella on kyllä kelpo tyttäriä".

-- "Ja sitäkin parempi olisi", jatkoi isä, "kun pitäisit hyvää silmää Siebenhöfenin Amreille, rasvaprinssin tyttärelle, hänellä on kokonainen kartano, sen saattaa myödä hyvästä hinnasta, ja Siebenhöfenin miehet ne nuolisivat sormensa, jos edes pellotkin saisivat, ja puhdasta rahaa siellä on kyllä, eikä mitään veronmaksua; mutta mitäpäs minä tässä sulle puhelen, onhan sulla yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin. Käynpä täyttämässä sulle rahakukkaron. Kaksisataa taaleria kyllä riittävät, ja jos enemmin tarvitset, niin kyllä sulle Dominiki antaa velaksi. Sano vaan hänelle kuka olet. Enkä minä vieläkään ymmärrä, miks'et sinä silloin häissä antanut itseäsi ilmi; kyllä kai sinulle siellä jotakin tapahtui, mutta min'en tahdo tietää mitään".

-- "Niin, kun ei hän sitä sano", lisäsi äiti, naurahtaen.

Isäntä meni kohta kukkaroa täyttämään. Hän toi kaksi tukevaa rahakäärettä ja ukko oli silminnähtävästi mielissään, pudotellessaan noita suuria rahoja kädestä toiseen. Hän teki pöydälle kymmenen taalerin kokoja ja luki ne kahteen kolmeen eri kertaan, jottei vaan erehtyisi.

-- "Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen ja nousi ylös. -- Hän on se vieras tanssija, jonka kanssa olemme tutustuneet Endringenin häissä. Pian taluttaa hän satuloidun kimoheponsa tallista, sitoo vielä laukun siihen, ja kaunis susikoira hyppii tuolloin hänen luoksensa ja nuoleksii hänen käsiään.

-- "Niin, niin, otan minä sinutkin mukaan", sanoi poika koiralle ja näytti nyt ensi kertaa koko kasvoiltaan iloiselle. Ja hän huusi isälle tupaan: "Isä, saanko ottaa Luksin mukaani?"

-- "Ota kun tahdot", kuului sisästä vastaus keskeltä taalerien kilinää. Koira näkyi ymmärtäneen kysymyksen ja vastauksen. Haukkuen ja piehtaroiden juoksi se pihan ympäri.

Poika meni tupaan, ja rahakukkaroa vyölleen sitoessaan sanoi hän: "Totta te puhutte, isä, tekeepä tosin hyvää minulle heittää sikseen tämä yksinäinen elämä, ja, taika-uskoinen en kyllä ole, mutta hyvältä vaan tuntui, kun hepo aina kääntyi puoleeni, talliin mentyäni, ja hirnahti, ja kun koira noin pyrkii mukaan; sehän on hyvän merkki, ja jos eläimiltä kävisi kysyminen, niin, kenpä ties, eivätköhän osaisi antaa paraimpia neuvoja".

Äiti myhähti, mutta isä sanoi: "Älähän unohda puhella Korppi-Sakarin kanssa äläkä ennen kauppoja tee ennenkuin häneltä olet kysynyt neuvoa; se mies se tuntee säntilleen kaikki talon asiat kymmenen peninkulman alalla ja on elävä hypoteekikirja. Mene nyt Jumalan nimeen äläkä liian kovaa kiirutta pidä, kymmenen päivää saat olla poissa".

Isä ja poika löivät kättä toisilleen ja äiti sanoi: "Minä lähden sinua saattamaan vähän matkaa".

Poika talutti nyt hevosta suitsista ja kulki äitinsä rinnalla äänetönnä talon sivuitse, ja vasta tien käännöksen kohdalla virkkoi äiti vitkastellen: "Antaisinpa sulle moniaan neuvon".

-- "Puhukaa vaan, mielelläni minä kuulen".

Äiti, ottaen poikaa kädestä kiinni, alkoi: "Pysähdypä, käydessä en osaa oikein puhua. -- Näes, että sen pitää olla mieleisesi, se on tietysti ensimmäinen ehto; ilman rakkautta ei ole iloa, ja minä olen vanha eukko, saatanhan siis sanoa kaikki?"

-- "Aivan niin".

-- "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta, mutta ... älähän käy ... ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa vielä piillä jotakin muuta. Usko minua..." Vanha eukko pysähtyi läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä, miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".

-- "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".

-- "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen, joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".

-- "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin vaan on".

--- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut, kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui: tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne, joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä huonommat".

Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".

-- "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen käskyn kyllä tunnet".

-- "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini: joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole; paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee, se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".

-- "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle vielä jotain?"

-- "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".

-- "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan: kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! ... niin sillä ei tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan, ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää huomenna ole siinä".

-- "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni, olla teidän kaltaisen".

-- "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla. Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä, mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean naurun".

Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin, niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui, sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen. He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän kuin osaa arvatakaan".

Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle, laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos, tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella kirjoitusvihkonsa koulusta".

-- "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi. Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä jäljellä?"

-- "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä, mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".

Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki. Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:

-- "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus siinäkin".

-- "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".

-- "Niin, mutta tuopa taaskin johdatti mieleeni erään seikan", sanoi äiti. "Tämä se on mitä paraimpia merkkejä: ota vaari, mitenkä hän kenkänsä länttään astuu, sisäänpäin vai ulospäin, ja laahustaako ja kuluttaako hän paljon jalkineita".

-- "Sittenpä pitäisi minun juosta suutarin luona", sanoi poika nauraen; "voi äitiseni, kaikkia noita avuja, mitä sanotte, ei löydä yhdessä ihmisessä".

-- "Niin kyllä, paljonhan minä puhunkin, eikä sinun huoli kaikkea muistiin panna, se on vaan sinulle ohjaukseksi, kun mitä milloinkin sattuu. Minä arvelen vain, ettei se ole pääasia, mitä kellä on tai mitä ken perinnöksi saa, vaan mitä hän tarvitsee. Mutta nyt, minä, niinkuin tiedät, olen antanut sinun olla rauhassa, avaa nyt minulle sydämmesi ja sano, mitä sinulle tapahtui, kun sinä viime vuonna palasit Endringenin häistä ikäänkuin lumottuna etkä enää sen koommin ole ollut entinen poika? Sano minulle, kenties voin sinua auttaa".

-- "Oi äiti, sitä ette tiedä, mutta sen sanon teille. Minä olen nähnyt tytön, joka olisi oikea, mutta minä erehdyin".

-- "Herran tähden! Ethän vaan rakastunut kenenkään vaimoon?"

-- "En maar, mutta erehdyin minä sittenkin. Ja mitäpä pitkistä puheista? Hän oli palvelustyttö".

Poika huokasi syvään, ja ääneti olivat äiti ja poika hetkisen; viimein pani äiti kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä olet hyvä poika, kiitänpä Jumalaa, että hän salli sinun tulla semmoiseksi. Hyvin olet tehnyt siinä, että olet hänet hylännyt mielestäsi. Isäsi ei olisi siihen milloinkaan suostunut, ja isänsiunaus, tiedäthän, merkitsee paljon".

-- "Ei, äiti, en minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen, minulle, totta puhuen, ei ollut yhtään mieliin, että hän on palvelustyttö; se ei käy laatuun, ja senvuoksi läksin tipo tieheni. Mutta vaikeampi minun oli häntä unohtaa kuin luulinkaan; mutta nyt se on ohi, ja ohi sen täytyy olla, minä olen päättänyt, etten tiedustele häntä mistään enkä kysy keltään, missä ja kuka hän on: Jumalan avulla tuon teille oikean talontyttären".

-- "Olethan kumminkin rehellisesti kohdellut tyttöä, etkä ole pannut hänen päätänsä pyörimään?"

-- "Tuohon käteen, äiti; minun ei ole itseäni mistään moittiminen".

-- "Minä uskon sinua", sanoi äiti ja pudisti usean kerran hänen kättään, "ja nyt onnea ja siunausta matkallesi".

Poika astui hevosen selkään, äiti katsoi hänen peräänsä ja nyt huusi hän: "Seis! vielä sana, olinpa unohtaa paraimman".

Poika käänsi hevosensa ja äitinsä kohdalle tultuaan sanoi nauraen: "Mutta se on jo viimeinen, eikö niin?"

-- "Viimeinen on ja paras. Kysele tytöltä myöskin paikkakunnan köyhistä ja käy sitten köyhiltä tiedustelemassa, mitä nämä tytöstä puhuvat. Huono se talontyttö on, jolla ei ole erityistä köyhää, jolle hän hyvää tekee. Pane tuo tähdelle, ja mene nyt Jumalan nimeen ja ratsasta hyvää kyytiä".

Ja pojan mentyä matkaansa, luki äiti vielä rukouksen hänen tiellensä ja palasi sitten jälleen kotiansa.

-- "Olisi minun sittenkin pitänyt vielä sanoa hänelle se, että hän tiedustelisi, miten Josenhans vainajan lasten on käynyt", sanoi äiti kummallisessa liikutuksessa, ja ken tuntee ne salaiset tiet, joita sielu käy, ne vuolteet, joita kulkee meidän näkyvän tilamme ylitse tai syvässä sen alla? Sun muistossasi herää joskus jo kauan aikaa sitten vaiennut laulu- tai tanssisävel, sin'et voit sitä laulaa, et saada säveleitä yhteen, ja kumminkin soi se sydämmessäsi aivan selvään ja sinusta tuntuu, kuin kuulisit sitä. Mikä se on, joka äkkiä herätti sinussa nuo vaienneet säveleet?

Minkätähden muisti äiti nyt juuri näitä lapsia, jotka jo kauan sitten olivat menneet hänen mielestään? Oliko nykyinen hartauden tila ikäänkuin muisto toisesta jo kauan kadonneesta, ja herättikö se sitten sen mukana olleet seikat mieleen? Ken voi käsittää ne hiukeen hienot ja näkymättömät alkeet, joita liihottelee ja heiluu ihmisestä ihmiseen, muistosta muistoon?

Äidin tultua takaisin tupaan, sanoi isäntä pilkallisesti:

-- "Olet kai antanut hänelle koko joukon neuvoja, miten muka paraimman saa ongituksi; kyllä minäkin olen siitä huolta pitänyt, olen edeltäpäin kirjoittanut Korppi-Sakarille, ja kyllä se hänet toimittaa paraimpiin taloihin. Hänen täytyy tuoda semmoinen, jolla on runsaasti rahakultaa".

-- "Ei se rahakullan runsaus ihmisen hyvyys ole", vastasi äiti.

-- "Kyllä minäkin nyt tuon verran ymmärrän", sanoi isäntä pilkallisesti, "mutta miksikäs ei ihminen saata olla hyvä ja rikas rahoista samalla?"

Äiti oli vaiti. Mutta hetken kuluttua hän sanoi:

-- "Vai osoitit sinä häntä Korppi-Sakarin luo? Korppi-Sakarin taloonhan Josenhansinkin poika tuli kasvatettavaksi". Niin yhdisti hän nyt puheesen nimen lausumalla taanoisen muistinsa, ja nyt vasta tunsi hän, ketä oli muistanut, ja palasi myöhemmin, niinkuin pian saamme nähdä, usein niihin.

-- "Min'en tiedä, mitä sinä puhut", sanoi isäntä. "Mitä se poika sinuun koskee? Miks'et sinä sano nyt, että minä olen viisaasti tehnyt?"

-- "Kyllähän sinä viisaasti teit", vakuutti emäntä, mutta ukkoa ei tämä myöhäinen kiitos tyydyttänyt ja hän meni möristen ulos.

Jonkinlainen äreä pelko, että Johanneksen saattaisi sittenkin käydä nurin päin, ja että asiassa oli kenties pidetty liiallista kiirutta, suututti ukkoa kovasti nykyisyyteen ja kaikkeen, mitä hänen ympärillään oli.

14. Ratsumies.

Saman päivän illalla, kun Johannes ratsasti Zusmarshofenista, tuli Korppi-Sakari uudistalokkaan luokse ja istuskeli kauan tämän kanssa perähuoneessa, lukien hänelle puoli-ääneen erästä kirjettä.

-- "Sinun tulee antaa minulle sata taaleria, kun asia selvenee, ja tästä tahdon minä kirjallisen vakuutuksen", sanoi Korppi-Sakari.

-- "Minä luulen, että viisikymmentäkin taaleria olisi kyllin kylläksi, onhan sekin jo hyvä kasa rahaa".

-- "Ei, ei pienintä penniäkään vähemmän kuin sata ummelleen, ja lahjoitan minä sinulle siinä jo varmaankin sata, mutta sen suonkin sinulle ja sisarellesi sekä teen kernaasti meidän seutulaiselle palveluksen. Saisinhan minä Endringenissä ja Siebenhöfenissä hyvin hyvästi kaksikin sen vertaa. Sinun Roselisi on kyllä kunnon talontyttö, sitä vastaan ei ole mitään sanomista, mutta mikään erinomainen ei hän kuitenkaan ole; kyllä sitä voipi hyvin kysyä: mitä tusina sellaisia maksaa?"

-- "Ole ääneti, sellaista minä en suvaitse".

Uudistalokkaan täytyi tehdä Korppi-Sakarin mielen mukaan ja kirjoitettuaan, sanoi hän:

-- "Kuinka arvelet, tuleeko minun siitä Roselille mitään sanoa?"

-- "Tietysti tulee sun se tehdä, mutta hän ei saa antaa itsestänsä mitään huomata, eikä kellenkään koko seudulla; asia ei salli nuuskimista, ja jokaisellahan ovat omat vihollisensa, sinullakin ja siskollasikin. Saat uskoa minua. Sano Roselille, että hän pukeutuu jokapäiväisiin vaatteisinsa ja lypsää lehmiä, kun vieras tulee. Minä lasken hänet yksinään taloosi; olethan lukenut, mitä rusthollari kirjoittaa, hänellä ovat omat tuumansa ja hän juoksisi heti paikalla tiehensä, jos huomaisi jotakin olevan valmistetun. Mutta sinun tulee pian vielä tänä iltana lähettää joku Lauterbachiin ja haettaa kimo langoltasi; kyllä minä sitten heti lähetän kosijan luoksesi, muka varsakauppaa hieromaan. Älä sinäkään näytä mitään tietäväsi".