Part 7

Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistui ja liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui, kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat olleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittää häntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivat niin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla... Hänen ylhäisyytensä asteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänen ylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähän hymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina, kun näki kauniita naisia.

-- Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa... aloitti hän. Minäpä lähetän miehenne päävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisen aarteen. Tulin vaimoni puolesta... jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä. Teidän täytyy auttaa meitä... N-niin... Teille pitää antaa palkinto kauneudestanne... kuin Amerikassa... N-niin... Amerikkalaiset naiset... Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.

Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonka kasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hän olisi pitänyt suurta kiveä suussaan.

-- Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivat hyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdo auttaa meitä?

Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisen samovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetä ei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaan kolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta, joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuota kummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän oli hännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hän joi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä ja maksoi siitäkin sata -- ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsien hengenahdistusta... Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaa varmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensä tuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotu yksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää varten soittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava, musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enää ketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassa hänen menestyksestään.

Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielä tukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anja punastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä jo hävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), mutta Pjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heitti rahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaan sanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan _grand rond'issa_, ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksi mielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuotta sitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikä päättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan ja että seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinka sopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!

Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneet hyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäälle rouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaan käsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettu illallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille. Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, mutta sittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan: "Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaisten ruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovat tarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessä tykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naisten kanssa. Oli erittäin rattoisaa!

Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivat menossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusia vaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti heti...

Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herra Artynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja meni vierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensä kiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeasti Anjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysi saada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellä vierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, että hänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos. Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh... Tämäkin seisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea, orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemään hänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Ja innokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi joka sanan:

-- Mene matkoihisi, tolvana!

Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillä hän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloin seuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkui vierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikille nukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän ei enää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuin omiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänelle joko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojalle maksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".

Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokan merkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laski sanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. -- Teillä on nyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.

Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jottei nauraisi äänekkäästi, ja sanoi:

-- Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan. Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.

Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan kunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertoo tästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoa vielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäytti päätään ja syventyi sanomalehteensä...

Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssa metsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oli illallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jo tottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistä enemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myyty veloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enää yksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Ja kun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaan Artynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitsh otti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen, mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivät rukoilevasti:

-- Ei saa, isä... Ei saa...

"NAINEN, JOKA KULKEE KOIRAN KANSSA"

I.

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa (Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiin oloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaan huvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisen naisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua; naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.

Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".

-- Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipä olisi hullumpaa tutustua häneen.

Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jo kaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet oli naitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänen vaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa oli pitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hän itsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanut kirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi. Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä, ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. Dmitri Dmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäen tätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisia kehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahti naisia tarkoittaen:

-- Alhaista rotua!

Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkerista kokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilman tuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen paria päivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän oli vaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensä vapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; mutta hän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänen ulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensa vetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Hän tiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.

Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikoja opettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, joka alussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi ja näyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomasti sekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin on asianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiin nähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainen uusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksen mielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niin yksinkertaiselta ja huvittavalta.

Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistä kaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tuli kiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisen ilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen, naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävä täällä... Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä oli paljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä hän tiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itse mielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Mutta kun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässä hänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoista voitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasi houkutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanista tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraa luokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi. Gurov uhkasi taaskin.

Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.

-- Ei se pure, sanoi hän punastuen.

-- Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?

-- Viisi päivää.

-- Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.

He vaikenivat hetken.

-- Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä! sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.

-- On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotona Belevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kun tullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täällä pölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.

Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat. He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa -- kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.

Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa tuntemattoman miehen kanssa -- kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä...

"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo nukahtamaisillaan.

II.

Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä. Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä. Ei ollut, minne mennä.

Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret, ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.

Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän kadotti lornettinsa väkijoukossa.

Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta Guroviin.

-- Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov. Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?

Anna Sergejevna ei vastannut.

Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreus huumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkikö joku?

-- Lähdetään teille... hän kuiskasi.

Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksui hajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajatteli katsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaan oli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistä naisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelle onnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisista kuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti, puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti ja sellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikä intohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielä muisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, mutta kylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme, vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämä tällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivät harkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia. Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänyt hänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestään olleet kun suuria suomuksia.

Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruuden kulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisi joutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. Anna Sergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkin erikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuin hän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista, sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivat surullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaan asentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.

-- On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enää kunnioita.

Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaasti syömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.

Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen, yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta. Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan; mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.

-- Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä et itsekään tiedä, mitä puhut.

-- Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.

-- Sinä puhdistaudut, näemmä.

-- Mistä minä puhdistautuisin!... Olen kehno, alhainen nainen, halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En ole pettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkän aikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, mutta onhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee, tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaan naimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoin jotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Ja halutti elää! Elää ja elää!... Uteliaisuus paloi mielessäni... ette käsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitä itseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni, sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne... Ja täällä kuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön... ja niin minusta tuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.

Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainen äänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan. Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaan noin tekevän tai näyttelevän.

-- En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?

Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautui häneen kiinni.

-- Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä... Minä rakastan rehellistä, puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä, mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänet viekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen on minut viekoitellut.

-- Riittää, riittää... murahti Gurov.

Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä, suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevna rauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmat nauraa.

Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enää ketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta meri kohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinui aalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.

He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.

-- Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle oli kirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?

-- Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on kreikkalaiskatolilainen.

Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat vaieten alas merelle.

Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä, avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean päämäärän ja oman ihmisarvomme.

Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää palaneet.

-- Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.

-- Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.

He palasivat kaupunkiin.