Part 5

Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kun vihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja piteli koko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan, vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikein onnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaa tieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suuren joukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista ja vehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei ole nimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä, taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hän filosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamuna täytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.

Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä, että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta. Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaa taivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa, vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakin erikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani, ettei se nainen rakastanut miestään.

Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevna kestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänen tukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään ja katseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuin olisin sen nähnytkin.

Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa. Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoi sitten:

-- Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jo kello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.

Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minun kättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisin seuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisi yli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.

Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nyt minä jostakin syystä iloitsin siitä.

-- Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä ja soittakaa jotakin.

Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisin aloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselin hänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänen kylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti ja katsoi minuun.

-- Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.

Minä naurahdin.

-- Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyyden osoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.

Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret, kirkkaat silmänsä.

En vastannut mitään.

-- Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käytte täällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani, sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.

-- Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekö lähde puutarhaan vähäsen kävelemään?

-- En.

Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmä kiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivan merkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitään erikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen, jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänä yönä tai ei milloinkaan.

-- Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.

-- Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.

Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädet nostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.

-- Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?

-- Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kun ystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin... tämä ei huvittane teitä.

Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hän sanoisi.

-- Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hän katsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jos tahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekin Dmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänen vaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!

Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, mutta minä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sitten minäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allamme kuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekan yli lankesivat puiden mustat varjot.

-- Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.

-- Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoi Maria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte, jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin, että heittäydyn kaulaanne... Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuen pakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!

Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli vihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä, intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, ja nyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeelliset kulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, että kohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunista tukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdin ja suljin silmäni.

-- Onpa tosiaan jo aika... Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.

-- Minä en tahdo hyvää yötä... sanoin siihen nauraen ja menin hänen jälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.

Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovelle näin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kun minäkin ymmärsin hänet.

Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä Dmitri Petrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otin kävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden ja pensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita ja kapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikä vahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!

Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisen läpikuultavassa ilmassa -- kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissa hiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohi muistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeasti nukkuu tuossa penkillä!"

Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoava tunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä ja puristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiä kulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minua harmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niin helposti.

Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantui keskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi. Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaa ristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hän nousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteus häiritsivät häntä.

-- Sinua, elämää!... murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!

Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessani raskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton, katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinen mielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta ja lähdin rakennukseen.

"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siis kannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, ota kaikki, mitä voit siltä riistää".

Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänen vartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan, ohimoitaan, kaulaansa...

Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hän vannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani. Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaan kuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minä riensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoa todellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta, hurmaa... Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minusta tuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshin ystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen ja valoineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitään vakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta. Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkas meteori -- ja siinä kaikki.

Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovella seisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiä käytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyi syrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitsh hymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.

-- Minä unohdin eilen lakkini tänne... sanoi hän katsomatta minuun.

Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hän katsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoi tohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:

-- Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrä mitään". Jos _te_ jotakin ymmärrätte, niin... onnittelen teitä. Minun silmissäni vain mustenee.

Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjasti hevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti ja katseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousi rattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyt takaa-ajoa, löi hevosia.

Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painui arasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istui Neljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaan ja jankkaili juopuneen roskapuhetta.

-- Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olen kunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!

Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasi minutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa, kun ne lentelivät.

-- Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena. Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden oli tarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun ja että Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaan lakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?

Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaan tavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhä edelleen elävän yhdessä.

PUOLISO

-- Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi Nikolai Jevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missä sähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Se on Kasanista, päivätty eilen.

Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön, löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi ne sanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikki samassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiin vierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.

Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänen vaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän ei luottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hän nukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämän vuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joita joku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoon vastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävi pikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestä näytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään, oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuin tavallinen juhlaonnittelu.

Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysi sähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettu hänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty Monte Carlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori ei ymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästi englannin kieltä.

-- Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se on osoitettu anopille?

Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään, arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänen mieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisen kokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaan työhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti, kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollut Pietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- ja vesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänyt hänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaan herrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen: Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämän herran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksi nykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaa anoppinsa luona... Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloin hänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiin neljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteli ulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidän kodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetä palvelijatartakin.

Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, että hänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämään kaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevna tekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoi liehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää ja ikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkin lähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan... Nyt Nikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niin kovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.

Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja ja arvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen: "Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa. Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi, millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisi matkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmista astellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys, plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinka hän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuon heikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.

-- Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut Olga Dmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä, hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta, pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvin pienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui, entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsien hively -- eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioon hysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita, hävyttömiä, kavalia valheita... Muistuipa hänen mieleensä, kuinka kotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoi epätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataa huoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivan oudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaat elinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät ja joutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui... Hänen kotinsa on järjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittain ansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkään lähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpa hänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, että vaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisi niin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisen kanssa.

Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisi pitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveli yhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynää pitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä... Pieni jalka..." Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään. Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiin jonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niin kuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen. Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisen sielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro...

"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis, enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerää ruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidän välimme; menköön sitten rakastettunsa luo... Annan hänelle eron, otan syyn niskoilleni..."

Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseen sellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattu päässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.

-- Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuen ja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polki jalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!

-- Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.

-- ... Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin ja kadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin ne äidiltäni.

Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaan vieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.

-- Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt. Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.

-- En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä. Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä...

Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhui yhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoista ruplasta.

-- Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentä viisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitsh harmistuen.

-- Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää. Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinka omituista!

Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloin valkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nautti ostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon). Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleen pukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyen melkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vain kohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.

-- Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseään nojatuolissa.

-- Minä löysin sattumalta tämän... sanoi tohtori ojentaen hänelle sähkösanoman.

Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.

-- Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähän on tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitään salaisuuksia ole.

-- Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta, minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanoman on lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suutelee tuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme... jatkoi tohtori hätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa. Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aika lopettaa... Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa ja saat elää miten haluat.

He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.

-- Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoi Nikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta; jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinä olet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan. Lyhyesti... sinä ymmärrät minut.

Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki ja tunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään, rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella, olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakin mielellään nyt ulkomaille.

-- Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen. Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin, ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!

-- Sanon vieläkin: olet vapaa.

Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseen tämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästä selville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonut ketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hän aina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisia vaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevna tutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsa silmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.

-- Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.

Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:

-- Milloin tahdot.

-- Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.

-- Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otan syyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!

-- Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevna vilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Anna minulle passi matkaa varten, siinä kaikki.

-- Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua. Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakin olet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidän asemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto. Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta...?

-- Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänen kasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidät mainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta ja sentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmö kuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde, en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani -- jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiin puhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris on vain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun ja jättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, että minunkaan ihastukseni kestäisi kauan... Siitä saatte! Minä en lähde luotanne!