Part 4

-- Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

-- Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt... sanoi hän nyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset, itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomine terävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan, kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin. Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassa rauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koira alkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurin vartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen oli painostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie oli leveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikä näkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enää pihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä oli kuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelien pitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta, kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisen puolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantien toisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshka siellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa, oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissa pyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoi jotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttua näkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Se liikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaan Sofjan penkillä.

-- Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

-- Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luo ja istuutui sille.

-- Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

-- Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surun omaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain, ettei sinun käy samoin.

-- Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

-- Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

-- Lavertelet.

-- Jumalavita!

-- Synti! kuiskasi Sofja.

-- Olkoon... Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoon sitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaa mihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen, ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönä elin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin ne pahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksi jouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuon rupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisi sitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo ja ottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Ja työtä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saa kuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojilta puoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon...

-- Synti! kuiskasi Sofja taas.

-- Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolme ääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

-- Puoliyön veisua... naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa, mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän, Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa. Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoi nauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnella toisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi että sääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuori ja kaunis...

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

-- On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudja vielä yllättää...

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

-- Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

-- Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

-- Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

-- Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni ja kuiskasi korvaan:

-- Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä ja tuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

-- Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

-- Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkan sanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

-- Kauheata... Jumala rankaisee.

-- Mitä siitä...

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

-- Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu... Nukutko sinä?

-- En... Älä huoli siitä, mitä sanoin... kuiskasi Varvara. Kun olen suutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun. Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee... Nukutaan...

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmat menivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasi kotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensa olivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hän meni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpään rekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristit kirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kun puiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen, silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaan lähtöä.

-- Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskea puku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sanko kolisi... Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla, veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangosta läikähteli. Vilu puistatti häntä.

-- Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minun kyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

-- Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistään välitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivat paimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan tai vastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksi kolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivät löytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsä ja meni taloon.

-- Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevna hänelle. Senkin rouva!

-- Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtä ruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta lasku kädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitää maksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

-- Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

-- Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin ja ajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakki oli kadonnut.

-- Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitsh vihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriä rattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille, sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

-- Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitä heinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilme kasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin, kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasi ohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.

PELKO

(Ystäväni kertomus)

Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellut sen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansa kolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelys onnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkin siltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisi viisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena, pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla tai portailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnes vaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaan unen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänellään esittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikään maanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oli selvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömän tarpeellista, vaan se, että päivä kului -- ja siinä kaikki.

Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari, kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, sen hedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hieman kaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestä itsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielä nytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen, hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsin hyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidän suhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopa kiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisena toveruutena.

Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevna miellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänen kasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollen minä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkä mielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuota nuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitään erityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystä minun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensä pitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soitti pianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelin halukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hän rakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevna itsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minä muutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasi tavallisesti muutoksen ja virkkoi:

-- Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaan häntä vainiolta.

Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:

-- Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.

Näin kului puolitoista vuotta.

Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun ei meillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kylään ostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessamme kaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jota luultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuan kaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa me päätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemme oli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneet odottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimme ostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitä mies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: Neljäkymmentä Marttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuin Gavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaa palvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan. Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettu sieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänen elämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsä oli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjään etuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin miten tarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa, paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaista paitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä me seuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksi mieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä sen kesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sitten kirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänet myöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden" tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoi anomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaa oikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, hän toimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, nai kuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonka lokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhui etuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakin salaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taas toimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsa oli kadonnut jäljettömiin.

Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseen odottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkin matkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihen kohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksui väkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksi pilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinen pienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa, toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.

-- Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.

-- Erittäin kaunis... myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähti kohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullut lähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saada keskustelun alkuun.

Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syvään ja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:

-- Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa... Suokaa anteeksi, Dmitri Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkko sijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitse näkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella ja kirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä ja hevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se oli kylä... Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat ja maidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtien kajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetki muotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toiset kumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohti käsivartensa suurine pappisviittahihoineen... Luultavasti ne johtivat Dmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyi puoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

-- Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakin kauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden ja haudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

-- Käsittämätön peloittaa.

-- Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämää enemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsin hänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihat kasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansa nokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta ja hieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa. Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

-- Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiä ja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tulia ja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, on käsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailman ilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noiden aaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänen kuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, ole milloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuin ystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani; mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minut on vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, ettei sekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin, aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, mutta pelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen, normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee, olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", ja päivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus -- avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepään nurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikä tajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, ja näen siinä eläimessä oman itseni.

-- Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

-- Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähän sellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo, ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennen kaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykene erottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minut levottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minut valheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuin ainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten olla huomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksa kiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, mutta huomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissa virkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetakseni maanviljelijäksi, ja pelästyin taas... Minä näen, että tietomme on puutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin, parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät ole meille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämä minua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä on tarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkään heitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkä ylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä on nautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus ja päämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, en käsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketään enkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitsh osoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!

Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyria yskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:

-- Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynä ovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nyt otettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisin jumalankuvaa. Minun sanani pitää!

Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoa köydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illan hiljaisuutta.

-- Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin. Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitä jokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää. Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; siten voin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo -- toisilla se on tavallista, mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!

Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.

-- Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoi hän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihania lapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olen kovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemme tulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinen perhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.

Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:

-- Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä. Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemme painostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidän ystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minun perhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurin onnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti, tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästi ja seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa, mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minun suhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryömin polvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hän vihdoinkin suostui... Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen..." Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloin käsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä. "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" -- mitä se merkitsee? Se on usvaa, se on hämärää... Minä rakastan häntä vieläkin yhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kuten ennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedä varmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, mutta asummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä, meillä on lapsia, yhteinen omaisuus... Mitä se merkitsee? Miksi pitää asian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaa kidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme, minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia; kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhä typerämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhä kauniimmaksi, viehättävämmäksi... Hänen tukkansa on suloinen, eikä yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedän rakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla on jo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eikö se ole kummituksia kauheampaa?

Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, mutta onneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, ja Neljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hän näytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseen meidän kallisarvoisia ruumiitamme.

-- Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hän räpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalle otollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.

-- No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet, niin sitten saamme nähdä.

-- Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.