Part 6

Hän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään ilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki ollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob äärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle hän puhui.

Olisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta sitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän, joka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa, sai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului niihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa päästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai hän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.

Kun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan rauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä ilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla, mitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka kenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla hän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä tekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän oli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.

Gösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse asiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin mainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee sairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta -- mahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti tämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan luultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet samanlaista.

Mutta Bob pudisti päätään. "Miten se voi olla mahdollista?" sanoi hän. "Voiko rakkaus huonota vihaksi?"

"Kyllä", vastasi Gösta. "Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta niin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää. Mutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin tuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto -- se on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he ovat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää kuin toinen voi antaa."

"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa", sanoi Bob, joka ei nyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.

"Se tapahtuu verrattain harvoin", vastasi Gösta. "Mutta kun rakkaus yhdistää kaksi ihmistä -- se on samaa kuin luottaa häilyvään luonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena päivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet jossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin paljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat ne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin."

"Niinkö luulet?" kysyi Bob.

"Aivan varmasti", oli vastaus. "Tehän olette olleet naimisissa jo yksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja sitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi, ei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan riidelleet."

Bob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten rauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi saanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada kiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.

Gösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka ajatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman epäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi siitä.

Hänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun hän kysyi:

"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän välisiin rettelöihinne?"

Nyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki selväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi häntä, ja hän sanoi:

"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan. Muistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut vaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?"

Gösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan läpitunkevan ilmeen.

"Minä en voinut vaieta", sanoi Bob häveten, "minä kerroin todellakin Annalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan itsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole missään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?"

Eriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui samassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä tavata.

"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi", sanoi hän.

"Kyllä, mutta miksi?" kysyi Bob.

"Niin", sanoi hän rauhallisesti. "Muuten olisin minä ehken voinut puhua asiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille molemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan."

Bobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta lähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin tullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.

XIV.

Gösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin kuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään hänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät voivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo muuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti sen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn pikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja ulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen, jolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle patenttia ostettavaksi.

Gösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska hän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa. Mutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän laskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin huostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta ajattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys miljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin äärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä ajatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi hänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka olikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän taistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli tähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia! Omasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja ehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen johtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo? Juomarahoja hienommassa muodossa.

Gösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa, mutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan. Hän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja tarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi tuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia kolikoita.

Nyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.

Hillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla on niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen mielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön, joka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut koskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan, joita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja säästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan. Gösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka ei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen yritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on siinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi, ett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. "Suuri on se, joka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa", sanoi Gösta Wickner Hamletin sanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa mitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen runollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta voittoa elämän arpajaisissa.

Koko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan luovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin moninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi heille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta voitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa ja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät puolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla lyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut jälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin kaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin paljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri hänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta onnea.

Tällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on lähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa. Tämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden mahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut. Onnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän kulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään kolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.

Tätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan kylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva ensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista myötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä päivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle miehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde, joka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme ystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin sanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja Gösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren kuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät silmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään keskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan toiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.

Gösta Wickner kyllä huomasi siinä piilevän vaaran. Ja tavallisien suhteiden vallitessa olisi hän luultavasti vetäytynyt takaisin ja ajoissa pelastanut itsensä vaarasta. Ei suinkaan Bobin vuoksi. Göstalla oli tähän aikaan niin paljon omia suunnitelmiaan, ett'ei hänen ajatuksissaan ollut tilaa toisen arkaluontoisille asioille. Gösta Wickner eli tähän aikaan suuresti kohoutuneena. Hän kulki päivästä päivään voitonriemuisena, kaikki näytti niin keveältä, mahdolliselta ja kaikkien vaikeuksien yläpuolelle kohoutuneena niin helpolta toteuttaa. Uhkuen elämänhalua, jota hän oli saanut hillitä, odottaessaan omaa loistavaa tulevaisuuttaan, ja vain antaen laskeutua kuluneitten intohimojensa vuon, kohosi koko hänen olentoonsa ikäänkuin uutta nuorteaa voimaa, joka teki hänet rohkeaksi, seikkailuhaluiseksi ja nuoreksi. Hänen tietämättään, miten se tapahtui, alkoi Annan solakka olento ja hienot kehittyneet kasvot sukeltautua esiin hänen unelmistaan ja seurata häntä, kun hän istui seurassa tai oli kiintynyt niihin pitkiin ja jännittäviin keskusteluihin, jotka veivät häntä päämääräänsä kohti. Kasvot eivät olleet enää nuoren tytön kasvot eikä ruumis ollut enää nuori, niin hento ja norea kuin ennen. Tuntui vain kuin tuo nuori nainen, juuri sillä aikaa, kun hän oli ollut kadoksissa Göstan ajatuksista, olisi muuttuessaan neidosta naiseksi seurannut häntä itseään siinä määrässä kuin hänkin oli muuttunut toiseksi. Aika oli talutellut häntä käsipuolesta ja muuttanut häntä niiden vuosien vieriessä, jolloin he olivat olleet eronneina, juuri niin, että hän vielä vanhoja tunteita jälleen eloon herätti. Ja juuri silloin tuli hän häntä vastaan, kohtasi juuri kun taivas valkeni hänelle ja hän näki itsensä voittavana hallitsijana liukuvan eteenpäin ja valloittavan ihmisiä, jotka eivät aavistaneetkaan olevansa hänen vallassaan.

Niin kovassa jännityksessä Gösta Wickner tähän aikaan eli, että hän tuskin tunsi vähääkään painostavan tuon uuden uhkapelinsä, jonka hän oli salaisesti alkanut, ennenkuin hän vielä oli itselleen tunnustanutkaan tahtovansa voittaa takaisin sen naisen, jonka elämä oli kerran häneltä riistänyt.

Hän tuli kokouksesta eräänä iltana ja tapasi sattumalta Anna rouvan kadulla. Hän tuli juuri kuin odotettuna ja Gösta tunsi riemusta sydämensä soivan.

Hän lähestyi Annaa ja kysyi Bobia.

Anna rouva näytti olevan tyytymätön kysymykseen ja Gösta vaihtoi samassa keskusteluaineen. He kulkivat aina Annan kotia saakka. Mutta Anna rouva ei pysähtynyt ja he eivät olleet huomaavinaankaan olevansa perillä, vaan kävelivät vaieten molemmat ohi ja menivät Valhallantielle saakka. Oli valoisa kevätilta ja ilma oli niin hyväilevän lämpöinen.

Ajattelemattaan he jatkoivat vain kävelyään ja Gösta Wicknerilla oli polttava halu kysyä häneltä mitävarten he seurasivat toisiaan eivätkä menneet kumpikin kotiinsa. Hän tahtoi hymyillen kysyä sitä, sanoa leikillään muutamia sanoja ja nähdä hänen punastuvan, nauttia siitä tunnustuksesta, joka ilmenisi tuossa poskien punehduksessa. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan. He seurasivat vain toisiaan ja molemmat tunsivat toistensa läsnäolosta saavansa lepoa. Gösta Wickner oli iloinen kuin itse nuoruus ja koko hänen olennostaan henkäili jonkunlaista aistillista onnea, joka seurasi häntä ikäänkuin ilmakehänä. He olivat molemmat kauvan vaiti, se oli sellaista hiljaisuutta, joka punoo ihmisiä lujempiin siteisiin kuin sanat voivatkaan.

"Miksi te olette niin muuttunut?" kysyi Anna äkkiä.

Gösta Wickner säpsähti.

"Olenko minä?" kysyi hän.

"Kyllä varmasti", sanoi Anna. "Tehän olette kuin nuortunut. Te näytätte ikäänkuin kulkevan onni kädessä."

Itse asiassa Gösta eli siksi kovassa jännityksessä, ettei hän huomannut tuota muuttumistaan. Mutta Annan sanoessa huomasi hän totuuden tuossa hänen huomautuksessaan ja oli samalla kertaa iloinen siitä, että Anna oli sen huomannut. Hänen aivojensa läpi lensi ajatus siitä, miten äärentön nautinto olisikaan voida kertoa kaikki Annalle. Tehdä tutuksi hänelle kaikki suunnittelunsa samoin kuin hän oli häntä tutustuttanut kaikkiin suhteisiinsa. Runoilijan lailla kertoa rakastamalleen naiselle niiden syntymättömien runojen sisällyksestä, jotka täyttävät hänen rintansa ja verkalleen muodostuvat runoiksi, niin kertoisi hän hänelle tuon suuren, järkevästi muovaillun runon, jossa hän itse näinä päivinä oli näytellyt sankarin osaa. Hän näkisi hänen silmänsä ihailusta loistavan, kuulisi hänen kummastuksesta lyhyeen hengittävän, tuntisi hänen myötätuntoisuutensa lämpymän laineen lailla vierivän koko sen onnen unelmansa yli, jonka hän oli niin hyvin kätkenyt, varmasti tietäen, ettei hänellä ole yhtään sellaista tuttavaa, jolle hän sen voisi uskoa.

Hetken kiusasi häntä tuo ajatus niin voimakkaasti, että hän oli melkein alkaa kertoa siitä. Mutta viime silmänräpäyksellä hän hillitsi itsensä. Hieman taikauskoisesi ajatellen, joka ei ole tavatonta järjen hillitsemille haaveilijoille, tunsi Gösta Wickner äkkiä, että sellaisen luottamuksen antaminen voisi vain aiheuttaa hänelle onnettomuutta. Hän hillitsi itsensä hymyllä, jonka hän käänsi ulospäin suojaavaksi kilveksi; ainoa, jota hän ei voinut tukahduttaa, oli riemuitseva pohjasävy hänen äänessään, kun hän vastasi:

"Nuortuuhan sitä aina hieman keväisin. Jos te voisitte nähdä itsenne peilissä, näkisitte samaa itsestännekin."

Anna rouva hymyili. Ja vähän myöhemmin he erosivat.

Kun Anna rouva oli jo sanonut hyvästi, kääntyi hän takasin ja huusi Gösta Wicknerin takaisin. Hän tuli uudestaan Anna rouvan luokse ja heidän katseensa yhtyivät.

"Minä tahtoisin vaan sanoa teille", sanoi Anna rouva, "että minä hyvin hyvästi tiedän, että te ette puhunut äsken oikein totta."

Gösta Wickner teki äkkinäisen liikkeen, mutta Anna rouva keskeytti hänet:

"Älkää vaivatko itseänne", sanoi hän. "Minä tiedän oikeen hyvin, ettei aina voi totta puhua. Minä en vaan pidä siitä, että te luulette minua tyhmäksi."

Silloin nyökäytti Anna rouva päätään ja hävisi hämärään eteiseen.

XV.

Anna rouva oli ruvennut makaamaan pitkään aamusilla, jonka vuoksi Bob sai nykyään usein syödä aamiaisen yksinään. Tämä tapahtui osittain senvuoksi, ettei mikään enää houkutellut Anna rouvaa nousemaan aikasin ylös, osittain myöskin senvuoksi, että hän tahtoi mieluummin lyhentää niitä tunteja, jolloin hänen täytyi olla kahden miehensä kanssa.

Kun hän jäi yksin ja päivä kultasi hänen ympärillään olevia esineitä, loikoili Anna rouva katsellen uutimia, joissa auringonsäteet leikkivät.

Kuinka olikaan kaikki näin muuttunut? Tuota hyödytöntä ajatusta hän voi kääntää ja vääntää, kunnes kerrassaan toinen tunne sai hänet sen unohtamaan ja se oli niin voimakas nurjamielisyyden tunne Bobia kohtaan, että se tunkeutui hänen tapojensa pienimpiinkin ominaisuuksiin ja hänen viattomimpiinkin pikkupiirteisiinsä. Juuri se mitä hän ennen oli hyväilevällä hellyydellä ajatellut, oli hänelle nyt kaikkein enimmän vastenmielistä. Hän saattoi maata ummessa silmin ja olla nukkuvinaan päästäkseen hänen suuteloistaan, kun hän meni. "Tämä on sitten elämää", ajatteli Anna rouva. Ja mieliharmilla lisäsi hän itsekseen: "Minähän olen vielä nuori."

Anna rouva oli pahoillaan, että hänen elämänsä oli tyhjä ja ikävä -- itse hän tapasi sitä ajatuksissaan kutsua sisällyksettömäksi -- mutta hän ei tuntenut enää vähääkään tuskaa siitä, että hänen tunteensa Bobiin oli muuttunut vastenmielisyydeksi. Hän näki hänen menevän ja tulevan, niin, vieläpä hän näki hänen kärsivänkin, tuntematta itse sen suhteen muuta kuin velttoa mielipahaa. Anna rouva oli muuttunut kovasydämiseksi ja kotinsa hänestä tuntui vankilalta, jota hän vihasi monin verroin senvuoksi, ettei hän luullut koskaan sen ovien avautuvan hänen omalle vapaudelleen.

Velttoina ja epäselvinä soluivat hänen ajatuksensa edelleen ja nyt niinkuin usein ennenkin tapailivat ne Gösta Wickneria. Hän ei tuntenut mitään iloa häntä ajatellessaan, mutta hänen ajatuksensa vastustamattomasti vetäytyivät aina häneen ikään kuin Anna rouva olisi ollut noiduttu. Kuka hänet oli kiinnittänyt häneen? Mikä häntä oli kiinnittänyt?

Anna rouva koetti vakuuttaa itseään, ettei hän tuntenut Göstassa muuta kuin tavallisen ihmisen, joka oli herättänyt hänessä mieltymystä ja toisinaan häntä hieman huvittanut. Hän huomasi ajattelevansa häntä enimmän senvuoksi, että hän kadehti häntä. Hänen silmissään oli Gösta Wickner onnellisin ihminen maailmassa. Tämä tuli siitä, että Anna rouva oli viime aikoina huomannut itse olevansa sietämättömästi sidottu. Mikä ennen oli ollut hänen onneaan, josta hän oli arvelematta nauttinut, oli nyt muuttunut hänelle sietämättömäksi velvollisuudeksi. Hän toivoi voivansa muuttua mieheksi, jolla hän kuvaili olevan juuri sellaisen vapauden, jota hän himoitsi. Ja tätä tietä palasivat hänen ajatuksensa jälleen Göstaan. Hänellä oli kaikki, mitä hän voi toivoa itselleen. Hän oli vapaa kuin lintu, voi tehdä ja jättää tekemättä ja elää juuri niinkuin halusi. Eivät mitkään siteet painaneet häntä, ei mitään velvollisuuksia. Hän voi mennä minne halusi. Ajatellapas sitä! Ei mitään velvollisuuksia ketään kohtaan ja täydellisesti vapaa.

Niin kokonaan oli Anna rouvan mailmankatsomus hänen itsensä tietämättä, miten se oli tapahtunut, muuttunut, ettei hän voinut löytää mitään parempaa kuin mitä hän itse himoitsi. Jos hän olisi sensijaan joutunut naimisiin Gösta Wicknerin kanssa silloin, kun hän oli mennyt Bobin kanssa naimisiin! Anna rouva hymyili nyt tätä ajatellessaan. Hän koetti ajatella sellaista näytelmää Gösta Wicknerin kanssa, jollaisia hänellä ja Bobilla oli ollut niin monta. Hän kuvitteli näkevänsä Göstan edessään sellaisessa tilaisuudessa ja kun hän ajatteli sitä, niin tapahtui se kumma, että Anna rouva pelästyi. Oikeen pelosta vilu karsi hänen ruumistaan. Hän pelästyi niin, että hänen täytyi mennä akkunaverhoa avaamaan voidakseen katsoa ulos. Niin hän pelästyi. Sillä hän tunsi sen, ettei hän koskaan tohtisi tehdä mitään poikkipuolista noiden silmien edessä, jotka näyttivät voivan lukea pienimmänkin salaisuuden hänen sielussaan.

Mikä valta sitten oli tuolla miehellä häneen ja kuka hänelle oli antanut sellaisen vallan? Anna rouva jätti toalettinsa ja hänen mieleensä johtui ajatus. Se oli Bob, joka ensin oli johtanut hänen ajatuksensa näille jälille ja siellä ne nyt pyörivät ympäri kuin kärpäset lasikuvussa. Bob se oli, joka oli kertonut hänelle, että Gösta... ennen heidän naimisiin menoaan... oli rakastanut...

Silmänräpäyksessä hän luuli selvänäköisesti käsittävänsä kaiken sen, joka oli ollut ja kaiken sen, joka oli. Siis kaikkityyni oli Bobin syy ja hän sai syyttää siitä itse itseään.

Anna rouva tunsi sydämensä kevenevän tätä ajatellessaan.

XVI.

Kesäiset viikot olivat kuluneet niin joutuin ja keveästi, ettei Anna rouva huomannut niiden menneenkään. Bobille ne olivat olleet kylläkin raskaita. Mutta hänen vaimonsa ei enää tahtonut huomata Bobin katseisiin kätkeytyviä kysymyksiä, joita hän ei tohtinut edes itselleenkään tunnustaa. Anna rouva kulki nykyään omaa tietään ja se oli hänet johtanut pois kaikesta, joka oli hänen ja Bobin yhteistä. Pieneen kesähuvilaan, joka kätkeytyi rauhallisen saaristosalmen rannalla koivujen viheriään helmaan, matkusti Anna rouva höyryveneellä, joka lähti kello kymmenen illalla pääkaupungista. Hän istui höyrylaivan yläkannella kumartuneena selkänojaa vastaan ja hänen hienot kasvonsa olivat uinailevat ja kalpeat. Hänen vieressään istui Gösta Wickner puristaen takkinsa suojassa hänen kättään, josta hän oli juuri riisunut käsineen. Laivankansi oli muutoin tyhjä, kahden he siellä istuivat kesäillan hyväilevän hämärän ympäröiminä. Leppoisana se valui pimeiden rantojen yli, joilla puiden latvat muodostelivat taivaalle iltaruskoon hullunkurisia ääriviivoja. Se valui kimmeltävään veteen, joka tuuditteli lukuisia höyrylaivoja himmeissä varjoissa. Se tasoitti ohi liukuvien höyrylaivojen jyrkkiä muotoja, vihreät, punaset ja valkeat valot kimaltelivat lyhdyistä ja salonkien pienistä, pyöreistä ikkunoista hämärässä niin kummallisen kangastelevasti. Ja löysinä tyvenessä lepattelivat purjeet hämärässä kohosivat nyt ylemmäs huvipursien rungoista kuin muuten.

Kaikkialla näköalassa oli tuollainen hellä ja melkein sovittava sävy jollaisen tunnelman luonto aina herättää, kun lähtee kaupungin meluisilta kaduilta luontoa näkemään. Muuttuu äkkiä niin paljon hiljaisemmaksi, vaikkei aivan hiljaiseksi. Yksinäisyys lähestyy, vaikkei vielä ole muuttunut vallitsevaksi. Vielä kuuluu paljon ääniä, jotka ilmaisevat kaupungin olevan läheisyydessä, veden loisketta veneistä, höyrylaivojen vihlovia vihellyksiä, koneitten ähkivää valitusta. Suuria savupilviä liitelee lukemattomien pikku liekkien heijastuksien värjääminä ja somistelemina. Höyrylaivan keulan edessä lojuu suuri purjelaiva hillityn hiljaa ja vakavasti.