Part 5

Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.

Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:

"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."

Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut", vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei kukaan voi epäillä.

Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa. Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan laitettava itsensä hienoksi.

Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen, harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen kaulaansa.

Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta Wickner myhäillen hänelle.

Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan hänen kättään.

"Oletteko jo tullut?"

Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.

"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"

Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä vastassa.

"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.

"Olkaa hyvä."

Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.

Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään. Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.

Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet, joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili nuoruutta.

Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä omille ajatuksilleen.

"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.

Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta. Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:

"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te näytitte minusta niin naineelta mieheltä."

Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle. Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet itsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli Göstaa olkapäälle ja sanoi:

"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin seuransairas."

Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä, kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.

Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi, että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.

Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan ja lisäsi:

"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää ihmisestä?"

Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana. Niin ihmeellisen kirkkaana.

Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:

"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"

Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.

Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:

"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut nukkua yksin."

Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole sitä aavistanutkaan.

Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.

XI.

Kun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa aivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä ikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes hieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän katkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja liikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin osoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu. Toinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että kohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin vastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein ruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa ja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.

Tällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun hän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja kevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut tietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt yhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa vaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt olevan ohi.

Bob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä oli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän oli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan. Anna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen riemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja kun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.

"Enkö minä olekaan tervetullut?" sanoi hän koettaen laskea leikkiä, joka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota hän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan välinpitämättömästi: "Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut", mutta kun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut hänestä vähääkään tyydyttävältä.

Hän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää leikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka hetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä iloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti hillityllä äänellä.

"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit voinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti."

Tästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän oli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.

Bob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä parempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja senvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti vastasi:

"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt."

Bobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen kiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän oli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja senvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti takaisin.

"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin", vastasi hän, "silloin minä en onnittele häntä."

Anna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.

"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus käydä ystäviesi luona?" sanoi hän.

"Sitä minä en ole sanonutkaan", vastasi Bob rauhallisemmin.

"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko minulla oikeutta tai ei?"

Molemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti heidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten kaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen asiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa kaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi muodostunut.

Tätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin molemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He istuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja raivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja molemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin vierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.

Anna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran vieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään kuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa. Liikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.

Anna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän meni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.

"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen vuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda."

Siihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen iloisen päivänsä surullista loppua.

XII.

Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.

Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:

"Tällaistako olisi tapahtunut _meille!_ Että _sinä_ ja _minä_ olisimme voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."

Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi hänen taakseen huoneeseen.

Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut yhtyä niihin.

"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.

Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.

Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.

Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään, hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen, hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista -- ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.

"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan kirjojensa ääreen kumartuneena.

"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta seurasi yhtäkkiä toinen:

"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi, ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.

Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi. Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia, jotka estivät häntä.

Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää kidutti, oli vain luulottelua.

Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa voivan hiipiä ovesta sisään.

Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.

Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt Humlepuistossa.

Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:

"Mikset sinä vastaa?"

"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.

"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.

Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.

Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.

"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.

Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä, pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.

Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.

Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti vaatettaessaan?

Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit, henkiset harrastukset -- kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin, ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa palvelijain seurassa.

Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin, ajatteli hän. Täytyy -- -- --

Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.

Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli tuntenut hänen kylmyytensä.

XIII.

Pari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta Wicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä ja Bob oli juuri voittanut pelin.

Se tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa näytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui, nousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin keskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.