Part 9

Herra tuli kotiin nolona ja kiukuissaan. Kaipaili vaimolle väen päälle. Vaimo vain nauroi. Iltapäivällä olivat he kahden salissa. Oveen noputettiin.

-- Sisään! huusi rouva.

Muudan eukko, joka oli ollut sonniseikkailussa, tuli sisään kädessään tuomarin kaulanauha.

-- Tämä on kai rouvan, sanoi hän epäröiden. Adèle katsoi ensin naiseen, sitten mieheen, joka silmät selällään tuijotti kytkyeeseensä.

-- Ei, se on herran! vastasi rouva ja otti nauhan naiselta. Kiitokset, hyvä ystävä. Herra maksaa sinulle löytäjäisiä.

Herra istui kalpeana ja liikkumatta.

-- Ei minulla ole rahaa, pyytäkää rouvalta, sanoi tuomari hypiskellen kaulapantaansa.

Rouva otti kruunun kukkarostaan ja antoi naiselle, joka lähti, nähtävästi juonta ymmärtämättä.

-- Olisit voinut jättää tämän minulle tekemättä! sanoi herra tuskallisesti.

-- Eikö sinussa ole miestä pitämään sanaasi ja vastaamaan teoistasi. Häpeätkö kantaa yhtä minun lahjaani, kun minä kannan sinun lahjojasi? Oletpa vainenkin pelkuri! Ja olet olevinasi mies!

Siitä lähin ei tuomarilla ollut sielun rauhaa. Mihinkä hän menikin, näki hän itselleen virnisteltävän ja piiat ja rengit saattoivat koska tahansa huutaa nurkan takaa: sonni! sonni! aina kun hän kulki ohi.

* * * * *

Rouvan piti matkustaa huutokauppaan ja viipyä poissa viikon päivät. Sillä aikaa oli herran pidettävä väkeä silmällä.

Ensimäisenä päivänä tuli kyökkipiika pyytämään rahaa sokeriin ja kahviin. Hän antoi minkä pyydettiin. Kolmen päivän päästä tuli kyökkipiika taas pyytämään rahaa samaan tarkoitukseen. Herra ihmetteli sitä, että edelliset olivat loppuneet.

-- En minä niitä yksinäni hotki, sanoi piika. Ja rouva ei milloinkaan ole mitään muistuttanut.

Hän antoi rahat. Mutta haluten uteliaasti tietää, oliko väärässä, avasi hän talouskirjan ja alkoi laskea.

Ihme summa tuli noista kahdesta menoerästä. Kun hän laski yhteen kuukauden ajan naulat, tuli leivisköitä. Hän jatkoi tarkastustaan ja kaikkialla samat tulokset. Siirtyi pääkirjaan ja näki paitse kohtuuttomia summia myös mitä järettömimpiä yhteenlaskuvirheitä. Loppuhuomioksi tuli, ettei rouva osannut ei laatu- eikä desimaalilukuja ja että alustalaiset mitä julkeimmin petkuttaen vievät taloa perikatoon.

Rouva tuli kotiin. Tuomarin täytyi kuunnella huutokauppakertomukset loppuun. Sitten kakistelihe mies ja aikoi alkaa, mutta rouva itse tarttui langan päähän:

-- No, mitenkäs sinä, ukko paha, tulit toimeen piikain kanssa?

-- Ooja, kyllähän minä niiden kanssa, mutta ne eivät varmaankaan ole rehellisiä.

-- Eivät rehellisiä?

-- Ei, menoerät kahviin ja sokeriin esimerkiksi ovat liian suuret.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Katsoin talouskirjasta.

-- Jaha, vai nuuskit sinä minun kirjojani?

-- Nuuskin! En, mutta minun teki mieli tarkastaa.

-- Mitä sinulla niissä on tekemistä...

-- Ja huomasin, että sinä pidät kirjaa etkä osaa laatu- etkä murtolukuja.

-- Minäkö? En osaa?

-- Et, sinä et osaa; ja siksi uhkaa taloutta tuho. Pikku humbuugia olet, muori paha. Usko pois!

-- Mitä se kehenkään, mitä minun kirjoissani on?

-- Kyllä, näes laki voi panna, luultavasti minut, vankeuteen väärästä kirjanpidosta,

-- Laki? Pyh! Minä vähät laista!

-- Sen kyllä uskon, mutta sittenkin se pitää meidät kurissa, se on varma. Ja siksi pidän minä itse tästä lähin kirjaa.

-- Otetaan kirjanpitäjä!

-- Ei tarvita! Minulla ei ole muuta tekemistä. Ja päätetty.

Mutta kun tuomari asettui pulpetin ääreen ja väki tuli hänen eteensä, alkoi rouvan maanviljelys- ja karjanhoitoharrastus kadota.

Tuli raju reaktsioni ja rouva ei pian piitannut ei lehmistä eikä vasikoista, vaan istui sisällä. Ja siellä hän istua kykki ja hautoi uusia tuumia.

Tuomari virkeni uuteen eloon. Hän yhtyi maanviljelyspuuhiin ja piti talonväen aisoissa. Nyt oli hänellä ylivalta. Hän hallitsi ja järjesti ja määräsi menot ja tarkasti tulot.

Eräänä päivänä tuli rouva konttoriin ja pyysi tuhat kruunua uutta pianoa varten.

-- Mitä sinä oikein ajattelet? sanoi mies. Juuri kun navetta on korjattava. Ei meillä ole varaa.

-- Mitä ihmettä? vastasi rouva. Eikö meillä ole varaa? Eikö minun rahani riitä?

-- Sinun rahasi?

-- Minun tietysti, myötäjäiseni?

-- Ne tulivat perheen rahoiksi naimakaupassa.

-- Siis sinun rahoiksesi.

-- Ei, ystäväni, vaan perheen. Perhe on kommuuni, ainoa, jossa omaisuuden yhteisyys on suvaittu, hoitajana mies, tavallisesti.

-- Miksi hän, eikä nainen?

-- Siksi, että hänellä on enemmän aikaa, kun hänen ei tarvitse synnyttää lapsia.

-- Mikseivät molemmat voi olla hoitajina?

-- Samasta syystä, josta yhtiölläkin on vain yksi johtaja. Jos myös nainen olisi hoitajana, olisivat lapsetkin, sillä omaisuus on heidän.

-- Pelkkiä advokaattijuonia. Mutta kyllä minusta on kovaa se, että minun täytyy pyytää lupaa saada ostaa itselleni pianoa omilla rahoillani.

-- Ne eivät ole nyt enää sinun rahojasi.

-- No sinunko ne sitten on?

-- Ei, ei minunkaan, ne on perheen, ja kuules vielä. Älä luikuilekaan pyytämällä minulta lupaa; jos olet viisas, niin kysyt vain hoitajalta käykö päinsä perheen raha-asiain tällään ollessa menettää niin paljon ylellisyyteen.

-- Onko piano sitten ylellisyyttä?

-- Uusi piano silloin kun vanha vielä on olemassa, voi olla ylellisyyttä. Nyt ovat raha-asiat huonot, siksi _ne_ eivät salli sinun ostaa uutta pianoa, vaikka _minä_ en tietysti voi enkä tahdo sinua vastustaa.

-- Eihän nyt tuhat kruunua vie konkurssiin.

-- Kyllä, turhanaikaisella tuhannen kruunun velalla voi aiheuttaa luisumisen konkurssiin.

-- Sinä siis et anna minun ostaa uutta pianoa.

-- Ei ollenkaan siis. Tilan epävarmat raha asiat...

-- Milloin, milloin koittaa se päivä, jolloin nainen saa hoitaa itse omaisuuttaan eikä tarvitse kerjätä mieheltä?

-- Silloin, kun hän itse tekee työtä. Mieshän, sinun isäsi, on koonnut työllään sinun omaisuutesi. Miehethän ovat työllään koonneet kaiken omaisuuden, siksi, näes, on ollut oikeudenmukaista, että sisar sai periä vähemmän kuin veli, etenkin kun veli jo syntyessään tuli velvolliseksi elättämään vaimonsa, mutta sisar ei ollut velvollinen elättämään miestään. Ymmärrätkös?

-- Niin, se on muka oikeutta se, että jaetaan epätasaisesti. Onko oikeudenmukaista jakaa epätasaisesti? Luulisi sinulla olevan niin paljon älyä, ettet sitä voi väittää! Tasanhan aina olisi jaettava.

-- Eipä, ei aina. On jaettava suhteellisesti ansioiden mukaan. Laiskuri, joka köllöttelee nurmella, katsoa töllöttelee kun muurari rakentaa, on saapa vähemmän kuin muurari, joka rakentaa.

-- Jaha, minä olen siis laiska.

-- Hm! Parasta on olla virkkamatta mitään. Mutta kun minä makasin sohvalla ja lueksin, pidit sinä minua hyvin laiskana ja muistanpa sinun jotain sinnepäin vihjailleenkin; jotenkin selvästi.

-- No mitä minun sitten on tehtävä?

-- Mene kävelemään lasten kanssa.

-- Minä en ole sopiva lapsille.

-- Mutta pitipäs minun olla sopiva lapsille. Kuulepas, ystäväni: nainen, joka sanoo, ettei hän ole sopiva lapsille, ei ole mikään nainen. Eikä hän ole mieskään? Mikä hän sitten on?

-- Hui, hui kuinka voitkaan puhua lastesi äidistä!

-- Mitä sanotaan miehestä, joka ei välitä naisista? Kai jotain varsin kaunista?

-- Oh, en viitsi kuunnella enää.

Ja siksi meni rouva huoneesta ja sulkeutui omaansa. Tuli kipeäksi. Lääkäri, tuo kaikkivaltias, joka oli anastanut ruumiit sitten kun pappi oli menettänyt sielut, selitti maaseutu-ilman ja yksinäisyyden rouvalle epäterveelliseksi ja nyt oli muutettava kaupunkiin, jotta rouva saataisiin lääkärin hoitoon.

Kaupunki vaikutti erinomaisen edullisesti rouvan terveyden tilaan ja katuviemärien ilma loihti hänen poskilleen uuden raikkauden.

Tuomari antautui praktiikkaansa ja puolisojen eripuraisilla luonteilla oli taas ukonjohdattimensa.

Eräänä päivänä julistivat lehdet, että teatteri oli ottanut näyteltäväkseen erään teatterikappaleen, jonka rouva oli sepittänyt,

-- Näetkös nyt, sanoi rouva miehelleen, että nainenkin voi elää korkeampia tarkoitusperiä kuin lapsen hoitoa ja ruuan laittoa varten.

Ja mies tunnusti ja pyysi anteeksi.

Kappale näyteltiin. Mies istui etuaitiossa kuin kylmän suihkun alla ja näytelmän päälle sai hän olla isäntänä seksalla.

Rouvaa saarsivat ihailijat, joille mies sai kaataa naukkuja ja niistää sikareja.

Sitten pidettiin puheita. Mies seisoi vahtimestarin vieressä ja piti huolta sampanjapullojen kunniapamauksista kun juotiin malja naiselle ja suurista tulevan ajan toiveista puhui nuori runoseppä, joka uskoi naiseen.

Muudan näyttelijä tuli ja taputti tuomaria olalle ja pyysi hänen tuomaan sisään Garte Blanchea tuon kehnon Roederin asemesta; kyypparit juoksentelivat kyselemässä rouvan miestä; ja rouva kehoitti lakkaamatta miestä pitämään huolta siitä, että arvostelijat saivat juomaa.

Nyt oli mies alakynnessä ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Kun he illalla palasivat kotiin, säteili rouva riemusta.

Sielunsa oli laajentunut ja tulvehti joka soluun, jännitti joka hermoa. Menestys oli nostanut painot rinnalta ja hän hengitti vapaasti ja korkeasti; hän oli puhunut ja häntä oli kuultu; hän oli ollut mykkä ja saanut puhelahjansa. Hän haaveili tulevaisuuttaan, uusia suunnitelmia, uusia voittoja.

Mies mökötti hiljaa kuin märkä puupukki eikä hänestä kosketellessa tullut vastakaikua. Mikäli nainen nousi, sikäli mies vaipui.

-- Olet kateellinen, sanoi rouva keskeyttäen hehkuvan puheensa.

-- Ellen olisi miehesi, en olisi kateellinen. Minä iloitsen menestyksestäsi, mutta se työntää minua syrjään. Olet oikeassa, mutta minä myös. Avioliitto on ihmissyömistä. Ellen minä syö sinua, syöt sinä minut. Nyt söit sinä minut. Minä en voi sinua rakastaa enää.

-- Oletko sinä minua koskaan rakastanutkaan.

-- Ei, en tosiaan, me rakensimme aviomme ilman rakkautta, siksi se ei menestynyt. Minusta tuntuu kaikessa tapauksessa siltä kuin avioliitto olisi saman kohtaloinen kuin monarkia. Monarkia voi olla olemassa vain itsevaltiutena. Avioliitto oli monarkinen hallitusmuoto, ja siksi täytyy sen hävitä.

-- Mitäs sijaan tulee?

-- Tasavalta tietysti! vastasi mies ja meni makaamaan.

Paripuolet.

Minä tapasin heitä kolmena vuotena tavallisesti joka päivällisaikaan mennessäni kotiin kirjastosta.

Ensimäisenä vuonna oli mies ryhdikäs ja notkea kuin luutnantti, joka hän olikin. Vaimo kulki tanssien hänen sivullaan ja kallisti päänsä vinoon nähdäkseen miehen silmiin. Mies kalpeni, mutta vaimo rusoitti yhä.

Toisena vuonna kulkivat he vielä käsikynkässä, mutta katsoivat suoraan eteensä ja vaimo ei koskaan kallistanut päätään vinoon nähdäkseen miehen kuoppaisiin silmiin.

Kolmantena vuonna tuli mies yksin. Kaulansa näytti venyneen ja leuka oli pitkällä. Poskinahkat kuten liimattuina tiivisti leukapieliin ja silmät mustissa puitteissa. Kun hän oli uniformussa, roikkui sapelin nauhakset alaalla vatsan puolella ja keltaiset yleis-esikunnan riväärit lepattivat laihoilla koivilla. Vaimo tuli joskus yksin. Käyntinsä oli keveä ja hypähtelevä kuin ennenkin; mutta kasvoilla tyytymätön, kova ilme. Sieraimet pörhöttivät auki kuin saalista vainuten ja silmät vilkuivat toiselle katukäytävälle kuin pälyen tyydytystä. Neljäntenä vuonna ei mies tullut.

-- Oletteko kuullut, että kapteeni X on kuollut? kysyi eräänä päivänä muudan ystävä.

-- En, minä en tunne kapteeni X:ää.

-- Vai ette, nuori, lahjakas mies, suuri tulevaisuus. Kyllä te varmaan olette nähneet hänet, sillä hän asui saman kadun varrella kuin tekin.

-- Aa, jaa, oli yleis-esikunnassa, ja nuori, kaunis vaimo?

-- Ihan sama!

-- No, mikä sen tappoi?

-- Niin, mikä? Oletteko nähneet Erotaan pois?

-- En.

-- Lukekaa se sitten!

-- Puhuuko se aviopuolisoista?

-- Ei, paripuoliskoista!

Ei riitä.

Madame St. Briellä on perhepensioni Passyssa. Hän on leski, kahdeksan viidettä ijältään, hänellä on kolme poikaa. Yksi kahdeksannellakolmatta, nainut. Toinen kuusikolmatta, nainut. Kolmas neljäkolmatta, naimaton ja taiteilija. Mies oli lääkäri ja kuoli, dekoreerattuna, kaksi vuotta sitten.

Hänellä on vähäiset korot, joilla hän voi tulla yksinään toimeen, mutta pojan, joka on maalari, täytyy saada modelleja, väriä, siveltimiä, kangasta, ateljeeri ja absenttiä. Siksi on hänellä pensioni, mutta myös siksi, että hän rakastaa ihmisseuraa.

Vanhemmat pojat eivät käy kotona koskaan. Miniät ovat vieroittaneet heidät tykkänään äidistä. Äiti on uhrannut koko elämänsä lasten hyväksi, ilman mitään muita harrastuksia. Nyt ovat muut pesästä lentäneet, äiti on yksin nuorimman kanssa, joka ei ole koskaan kotona. Äidillä lienee ikää vielä pari kolmekymmentä vuotta, mutta hänellä ei ole ketään kenen hyväksi elää ja itsensä hyväksi ei hän voi elää, sillä hän oli syntynyt ja kasvatettu äidiksi eli elämään muiden hyväksi.

Charles, taiteilija, on kiristänyt häneltä paljon rahaa nyt huhtikuussa, sillä hänen täytyy salonkiin nyt ensi kertaa ja paraikaa odotellaan vastausta jurylta.

Tänä aamuna tuli Charles-herra aamiaispöytään. Naama kelmeän keltaisena, silmäin alukset mustan puhuvina, silmät kuin vihreällä koneöljyllä rasvatut. Kylmä hiki asuskeli hiusrajassa ja henki löyhki saastaiselta.

-- Missä sinä olit eilen, pikku Charles? kysyy äiti ja latoo kuusi osteria vadille hänen eteensä.

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastaa Charles ja haistelee ostereita. Portugalilaisia! Hyi!

-- Ja minä kun olin tuovinani sinulle oikein makuruokaa, sanoo äiti.

-- Älä sinä pidä minusta yhtään huolta, sanoo Charles-herra. Sinä kiusaat minut hengiltä ja piru vieköön, minä muutan matkaani, jos yhä pidetään tätä peliä.

Äiti kääntyy erään hoitolaisensa puoleen, nuoren rouvan, kaksi pientä poikaa helmoissaan.

-- Ompa sitä lapsistaan iloa, kaksi lensi pesästä ikipäiviksi ja tämä on viimeinen. Onko hän kiltti äidilleen.

-- Eipä liiaksi, vastaa hoitolainen.

Charles-herra nousee ylös, punaisena, niin punaisena kuin vetelä verensä sallii, ja karjaisee:

-- Hyvästi! Minä lähetän hakemaan tavarani aamiaisen jälkeen.

Pariovet paukkuvat ja Charles-herra menee.

Äiti purskahtaa itkuun.

Aamiaisen jälkeen tulee toimitsija hakemaan tavaroita.

Äiti kokoilee itkien Charlesin piirustusvehkeet, tyhjentää piirongin laatikot ja panee liinavaatteet kapsäkkiin. Ottaa taulut seiniltä ja käskee piian pölyyttämään vaatteet. Ja sitten on huone tyhjä.

Pojat pois lentäneet ja pesä on hylätty. Mitä varten hän nyt eläisi, kenen hyväksi hän nyt nokittaisi rintaansa ehkä kolmekymmentä vuotta, koko miespolven ijän?

-- Sellainen on luonnon sääntö, rouva St. Brie-parka, sanoo hoitolainen. Ja ei meidän ole kasvatettava lapsia itseämme varten. Kuten itse lensimme vanhempain luota, niin lentävät lapset meidän luotamme. Vaadimme liikaa elämältä, joka antaa niin vähän.

-- Mutta mitä sitä sitten tekee, kun kaikki ovat lähteneet pois? väittää hylätty äiti.

-- Työtä itselleen, kaiketi, vastaa hoitolainen.

-- Ei se riitä. Minä en voi elää yksin, minulla täytyy, täytyy olla joku.

Ja nyt on leski yksinään ja suree. Mutta koko hyvyytensä tuhlaa hän nyt hoitolaisen pikku pojille. Hän leikkii heidän kanssaan, lukee ja luettaa, pelaa dominoa heidän kanssaan ja hoitelee heitä, kun he ovat kipeinä. Ja hänellä on joku, jolle elää, koko kuukauden ajan.

Mutta kun kuukausi loppuu, matkustavat he pois. Hän seisoo portailla kun he nousevat vaunuihin ja kun ajoneuvot vierivät avenyelle päin, katsoo hän kauan, kauan heidän jälkeensä, kuten he veisivät mukanaan taas palasen hänen sydämestään. Mutta se sydän on kuin Prometheuksen maksa. Se kasvaa sikäli kuin kotka nokkii.

Ja sitten tulee uusi hoitolainen, mikä lie, matkustelee maita mantereita suurta surua pois löyhytellen. Ja sitten tapaa hän sen nokitun äidin sydämen. Ja sitten saa hän palasen hänkin kun vuorostaan nokkii, ja ottaa ajurin ja ajaa tiehensä aikansa tultua ja antaa piioille kullekin lois-dorin tuon kalvamansa sydämen edestä. Mutta leskelle hän ei anna mitään, se ei ole soveliasta. Ei, mutta, avasihan hän rintansa ja antoi äidille souvenirin, palasen suruaan, ja toinen otti sen vastaan ja kätki säästöjensä joukkoon.

Mutta miten tuhmaa onkaan elää toisten hyväksi, ei se riitä, ei riitä.

Eräs Nukkekoti.

He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta, mutta he olivat yhä kuin äsken kihlautuneet. Mies oli kapteeni sotalaivastossa ja oli harjoitusretkillä pari kuukautta joka kesä ja kaksi kertaa oli hän ollut suurella retkellä. Ne olivat niin terveellisiä nuo pikku matkat; jos aviosuhde oli ruvennut tuntumaan ummehtuneelta yhdellä paikoin ollessa talvella, niin raikasti sen jälleen kesämatka. Ensimäisenä kesänä kirjoitteli hän vaimolleen ihan rakkauskirjeitä ja hän ei voinut antaa yhdenkään purjeen kulkea ohi merellä signaleeraamatta postia! Ja kun vihdoin Ruotsin saaristo näkyi, paloi hän kiihkosta päästä mitä pikimmin näkemään vaimoaan. Mutta sen tiesi vaimo. Landsortissa tullessaan sai mies sähkösanoman: se tulee häntä vastaan Dalaröhön. Ja kun ankkuri laskettiin Jutholmenin edustalla ja mies näki sinisen nenäliinan liehuvan kievarin verannalla, tiesi hän, että vaimo se siellä oli. Mutta laivalla oli niin paljon puuhaa ja ilta ehti, ennenkun hän sai lähteä maihin. Mutta kun hän sitten tuli laivaveneellä ja plihthukari puski laituriin ja hän näki vaimon sillalla, yhtä nuorena, yhtä kauniina, yhtä terveenä kuin ennen, oli ilo kuin ensimäisinä hääaikoina. Ja kun he tulivat kestikievariin, niin kas miten nätit illalliset vaimo oli älynnyt hommata noihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka oli tilannut! Ja säihkyi viini ja läiskyivät suudelmat ja nyt pärähti iltasoitto ulkoa virralta. Mutta se ei häntä liikuttanut, hän lähtisi vasta kello yksi. Mitä? Oliko hänen lähdettävä?

-- Oli, hänen piti nukkua laivalla, mutta jos hän ehtisi vain aamuhuutoon, niin ei mitään hätää!

-- Mihin aikaan aamuhuuto?

-- Kello viisi!

-- Hyi miten aikaiseen!

-- Mutta missäs sinä asut tämän yön?

-- Sitäpä ei sanota!

Sen mies arvasi ja sitten tahtoi hän nähdä missä vaimo asui. Mutta vaimo asettui oven eteen! Toinen suuteli häntä, ja avasi oven.

-- Hui miten iso sänky! Sehän oli kuin suuri parkassi! Mistä se sen oli saanut?

Herra Jumala, miten toinen punastui. Mutta hänhän oli miehen kirjeistä saanut sen käsityksen, että he "asuisivat" täällä kievarissa.

-- Niin, tietysti he asuvat, vaikka miehen piti ehtiä laivalle aamuhuutoon, tuohon vietävän aamurukoukseen, josta tuhannen viis!

Hui miten hän puhui!

-- Nyt kahvia ja tulta uuniin, lakanat tuntuvat kosteilta! -- Sellainen pieni älykäs vekkuli, hankkinut niin ison sängyn! Mistä hän sen oli saanut?

-- Ei hän sitä ollut saanut.

-- Vai ei, kyllähän sen uskoi! Tietenkin sen uskoi!

-- Hän oli niin tuhma, niin!

-- Tuhma? -- Mies kaapaisi vaimoa vyötäreiltä.

-- Ei, oli pysyttävä siivolla!

-- Siivolla; helppo sanoa!

-- Tyttö, halkoja!

Kun kello löi kaksi ja aamu alkoi leimuta saarien takana ja vetten päällä, istuivat he avoimen akkunan ääressä. Tuntui näet ihan kuin vaimo olisi ollut hänen rakastajattarensa ja hän rakastaja. Eikö tuntunut? Ja nyt täytyisi hänen lähteä vaimon luota! Mutta hän palaisi kello kymmenen aamiaiselle ja sitten lähtisivät he purjehtimaan. Ja sitten pani mies kahvin kiehumaan matkakeittiöönsä ja he joivat kahvia auringon noustessa ja lokkien kirkuessa. Tuolla virralla oli kanuunavene ja mies näki keulavahdin hukarin välähtävän silloin tällöin. Vaikea oli erota, mutta hupaista tietää että pian taas tavattaisiin. Ja sitten suuteli hän vaimoa viimeisen kerran, sitoi sapelin vyölleen ja meni. Ja kun mies tuli sillalle ja huusi "vene hoi", piiloittautui rouva uudinten taa ihan kuin häveten. Mutta mies heitteli lentomuiskuja molemmin käsin yhä ja yhä kunnes matruusit veneineen tulivat. Ja sitten viimein "hyvää unta, uneksi minusta" ja kun mies kääntyi keskellä virtaa katsomaan taakseen ja asetti kaukoputken silmälleen, niin näki hän vielä pienen, mustatukkaisen olennon tuolla majatalon kamarissa ja aurinko paistoi hänen paidalleen ja paljaihin olkapäihinsä ja hän oli kuin vedenneito!

Ja sitten meni aamuhuuto! Signaalitorven pitkät sävelet kiirivät vihreiden saarien välitse kauas kimaltaville vesille ja palasivat jälleen toisia teitä mäntymetsäin taitse. Ja sitten kaikki pojat kannelle ja "Isä meidän" ja "Jesus suo mun aina alkaa". Dalarön pieni kellotapuli vastasi lyhyellä soitolla, sillä oli sunnuntaiaamu. Ja nyt liiteli kuttereita aamutuulessa ja liput liehuivat, laukauksia pamahti, vaaleita kesäpukuja vilkkui tullisillalta. Vedenrajasta punaiseksi maalattu höyry tuli Utöstä, kalastajat nostivat verkkojaan ja aurinko paistoi yli virehtiväin, sinisten vetten ja vihreän maan.

Kello kymmenen lähdettiin veneellä laivasta ja kuusi paria airoja sousi maata kohti. Ja nyt olivat he jälleen toistensa luona. Ja kun he olivat aamiaisella suuressa ruokasalissa, kuiskasivat toiset vieraat keskenään: onko se hänen vaimonsa? Mies puheli hiljaisesti kuin rakastaja ja vaimo katsoi vähä väliä alas kuten hämillään ja hymyili tai läimäsi miestä servetillä sormille.

Pursi odotti laiturin kylessä ja vaimon oli käytävä ruoriin. Mies hoiti keulapurjetta. Mutta mies ei malttanut olla katselematta yhä vain vaimoa, kesäpukuista, vaaleaa olemusta, korkeaa, kiinteää povea, suppuista, päättäväistä suuta ja tiukkaa katsetta, joka tähtäsi tuuleen hirvennahkahansikkaisen käden pidellessä suurjalustaa. Mies ei tahtonut voida olla loruamatta ja kuhni usein käänteissä. Silloin häntä toruttiin kuten laivapoikaa ja sekös hänestä oli hauskaa.

-- Mikset ottanut pikkuista mukaan? -- ärsytteli mies.

-- Mihinkä minä sen olisin pannut?

-- Siihen isoon parkassiin tietysti!

Ja vaimo hymyili ja miehestä oli niin hauskaa nähdä hänen hymyilevän noin!

-- No mitäs tuumi emäntä aamulla? -- jatkoi mies.

-- Mitäs se tuumi?

-- Sanoiko nukkuneensa hyvin viime yönä?

-- Miksei olisi nukkunut?

-- Noo, enpä tiedä, olisivathan rotat voineet rapista lattian raoissa tai vanha ullakkoluukku narista; mistäs sen tietää, mikä vanhan mamselin suloista unta häiritsee.

-- Jos et sinä nyt pidä suutasi, niin panen kiinni jalusnuoran ja kaadan sinut mereen!

Ja he laskivat pienen saaren poukamaan ja puraisivat murkinapalaa pienestä koristaan; ja sitten ampuivat he pilkkaan revolverilla. Sitten rupesivat he ongelle ja olivat onkivinaan, mutta ei syönyt, ja he lähtivät taas purjehtimaan. Selille, joilla telkät lentelivät, lahteen, jossa hauki kaislikossa polskahti, ja taas selille; eikä mies väsynyt juttelemasta, katselemasta häntä, suutelemasta kun käsiksi pääsi.

Niin tapasivat he toisiaan Dalarössä kuutena kesänä ja aina olivat he yhtä nuoria, aina yhtä huimia ja onnellisia. Ja talvisin olivat he Skeppsholmenilla pienissä "kajuutoissaan". Ja silloin taklasi mies laivoja pojille tai huvitti heitä Kiinan ja Etelämeren saarten seikkailuilla ja rouva kuunteli ja hänen täytyi nauraa miehen hulluille jutuille. Ja heilläkös oli ihastuttava huone, jota ei ollut muilla. Siellä oli japanilaisia päivävarjoja ja sota-asuja, itäintialaisia pienoispagoodeja, australialaisia jousia ja keihäitä, neekerien rumpuja ja kuivattuja lentokaloja, sokeriruokoja ja opiumipiippuja. Ja pappa, jonka pää alkoi tulla jo kaljuksi, ei viihtynyt poissa kotoaan. Joskus läiskäsi hän lautaa sotatuomarin kanssa ja joskus pikku viiraa ja tehtiin kohtuullinen kroki. Rouva oli ennen pelannut hänkin, mutta sitten kun heille oli tullut neljä lasta, ei hänellä ollut aikaa, mutta hän istui mielellään hetkisen miesten luona ja kurkisteli kortteihin ja kun hän tuli papan tuolin luo, otti pappa häntä vyötäreiltä ja kysyi: hassaisikohan noilla lapuilla.

Korvetin oli lähdettävä merelle kuudeksi kuukaudeksi. Kapteenista tuntui meno kauhealta, sillä lapset olivat jo suuria ja mamman oli vähän vaikea hoidella laajaa piirikuntaansa. Ja kapteeni ei ollut enää niin nuori ja riehakas kuin ennen, mutta -- ei auttanut. Ja hän lähti. Jo Kronborgissa pisti hän postiin ensimäisen kirjeen ja se oli seuraavanlainen:

"Pieni rakas huippuheili!