Part 8

Marie-Louise kauhistui ja alkoi siivota ja pölyyttää ja notarin täytyi vihdoinkin hankkia hänelle uusi leninki. Ja sitten odoteltiin viikon päivät. Uutimet pestiin, kakluunien messinkiluukut kiilloitettiin, huonekaluja hangattiin, sillä sisaren piti nähdä, että järjestystä rakastavan ihmisen pariin se hänen veljensä oli joutunut.

Ja sitten keitettiin kahvi kello yhdeksitoista päivällä, jolloin siskon piti tulla.

Hän tuli, suorana kuin seiväs ja antoi kättä kuin kalikkaa. Hän tarkasteli sänkykamarin kalustoa, ei huolinut kahvia, ei katsonut kälyä kasvoihin. Mutta äsken syntynyt häntä sentään vähän intresseerasi ja -- sitten hän lähti.

Mutta Marie-Louise oli mitannut hänen kappansa, arvioinut hänen leninkinsä kankaan hinnan ja keksinyt uuden kampauskuosin hänen tukastaan. Hän ei ollut toivonut paljon sydämellisyyttä vieraissa kävijältä. Käynti riitti hänelle sinään, ja talossa tiedettiin kohta, että käly oli heillä käynyt.

Mutta lapsi kasvoi ja pian tuli vielä lisää tyttö.

Nyt alkoi Marie-Louise olla hellästi huolissaan lasten tulevaisuudesta ja vakuutti notaarille yhä ja yhä, että vain vihkiminen voi ne pelastaa.

Lisäksi tulivat siskon vihjailut mahdollisesta sovinnosta vanhusten kanssa, jos notaari vain olisi oikeissa naimisissa.

Kahden vuoden kamppailun päästä, öin, päivin ajatellen lasten tulevaisuutta, päätti notaari vihdoin antautua noihin mytologisiin seremonioihin.

Mutta ketä kutsuisi häihin? Marie-Louise tahtoi häät pidettäviksi kirkossa. Mutta sinne ei Sophien passaisi tulla. Ei toki! Sellainen tyttö! Marie-Louise osasi jo lausua sanan "tyttö" erityisen moraalisesti ja painavasti. Notaari muistutti, että Sophie oli ollut heidän ystävättärensä ja ettei pitäisi olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lasten vuoksi täytyy luopua henkilökohtaisista mieltymyksistä, ja Marie-Louisen tahto voitti.

Häät oli. Ja häät meni. Ei kutsuja vanhuksilta. Järetön kirje Sophielta, ja väli särkyi ijäksi.

Nyt oli Marie-Louise rouva. Yksin, yksinäisempänä kuin ennen. Pettymyksestään karvaana, varmana miehestään, joka nyt oli siteissä, rupesi hän omavaltaiseksi aviovaimon oikeuksien mukaan. Mikä ennen annettiin hyvästä tahdosta, ilman rescontraa, se otettiin nyt vastaan verona verovelvolliselta. Rouva valliutui kunnianimensä varuksiin, miehen lasten äidiksi, ja sieltä teki hän hyökkäyksiään. Typeränä kuin muutkin naisten kasvattamat petetyt miehet, ei notaari koskaan ennen ollut tullut tuumineeksi, mikä siinä niin pyhää oli, jos vaimo oli _hänen_ lastensa äiti. Jonkunhan piti olla isänä, eikä notaari lainkaan käsittänyt minkä vuoksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset ja hän itse.

Rauhoittuneena kuitenkin siitä, että hänen lapsensa nyt tosiaan olivat saaneet lakimääräisen äidin, alkoi hän pujahdella pienille huviretkille kotoa katsellakseen maailmaa, jonka hän oli jo vähin unohtanut rakkautensa ensimäisessä huumeessa ja josta ei ollut sitten pitänyt huolta, kun oli jollakin tavoin pelännyt jättää lapsia ja vaimoa yksin.

Miehen vapaa liikuskelu ei rouvaa miellyttänyt ja kun hänen ei nyt tarvinnut kursailla ja kun hän oli suora luonne, puhui hän suunsa puhtaaksi muitta mutkitta.

Notaari, joka oli nuuskinut kaikki juridiikan sokkelot, antoi sanan sanalta.

-- Onko sinusta sopivaa jättää lastesi äiti näin ja istua itse kapakassa?

-- Minä, muori, en luullut, että sinä minua kaipaat, vastasi notaari varustautuen.

-- Kaipaan? Kyllä sitä kaipaa paljonkin, kun mies juopottelee kaupungilla talousrahat.

-- Ensiksikin, minä en juopottele, sillä minä syön vain murun ruokaa ja juon niukan kahvia päälle; toiseksi, minä en juo talousrahoja, sillä ne ovat sinulla lukon takana; minulla on nimittäin muita rahoja, jotka minä "juopottelen".

Paha kyllä, eivät naiset pidä huumorista ja leikillä huiskutettu suopunki nakattiin heti notaarin omaan kaulaan.

-- Jaha, sinä siis tunnustat, että sinä juopottelet?

-- Minäkö? Ei, minä toistin leikillä vain sinun sanojasi.

-- Leikillä. Vai leikitellään sitä nyt vaimolla. Eipäs ennen niin.

-- Itsehän sinä tuota mytologiaa toivoit. Miksemme me ole nyt kuin ennen? Siinä sen näet!

-- Siksi tietysti, että olemme naimisissa.

-- Kai siksi; mutta myös siksi, että huumauksen tapa on haihtua ja hävitä.

-- Vai niin, se olikin siis vain huumausta sinun puoleltasi.

-- Ei ainoastaan minun; sinun myös, kuten muillakin. Vähemmän tai kauemman kestävää, näes!

-- Vai niin, miehille on rakkaus siis vain huumausta.

-- Ei heille, mutta kaikille!

-- Mutta huumausta sentään?

-- Niin, niin! Mutta ollaan nyt siltä ystävät.

-- Mutta silloin ei tarvitsisi mennä naimisiin.

-- Ei, samaa mieltä olin minäkin.

-- Sinäkö? Etkö juuri sinä tahtonut, että annettaisiin vihkiä itsemme?

-- Juu, kun sinä olit tahtonut sitä yötä päivää kolme vuotta.

-- Niin, mutta sittenkin tahdoit sinä!

-- Niin, kun sinä tahdoit. Kiitä minua hyvästä tahdostani.

-- Kiittääkö siitä, että jätät lastesi äidin yksin kotiin lasten kanssa ja asut kapakassa.

-- Ei siitä, mutta siitä, että annoin vihkiä itseni sinun kanssasi.

-- Mutta kiitollinen pitää vain olla?

-- Aivan niin, kuten jokaisen säädyllisen joka saa tahtonsa täytetyksi.

-- On tämä ihanaa naimisissa oloa? Kuin mikäkin muu hemppu, eikä miehen sukulaisetkaan anna arvoa.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä? Enhän minäkään ole mennyt naimisiin sinun sukulaistesi kanssa.

-- Siksi kun ne eivät ole kyllin hienoja, Jumala paratkoon!

-- Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?

-- Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai suutaritkin.

-- Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään hyppisit.

-- Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.

-- No hyvä kun et, hyvä.

Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut, vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.

Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään. Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!

Kaksintaistelu.

Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet, jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen jälkeläisten hyväksi, -- vai muistako enemmän tai vähemmän perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä lahjakkaana naisena.

Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.

-- Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.

-- Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.

-- Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. -- Elkää pelätkö, tuumivat toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin! Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut käsiinsä?

Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja illatsuissa. Semmoinen hän oli.

He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen tungettelevaa kärpästä luotaan.

Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä mustasukkaisuudesta.

-- Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?

-- Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.

-- Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi toinen.

Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska, epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.

-- Ei kukaan huoli minuakaan, sanoi mies. Mutta luutnanttien puolellahan on oikeus. Luonnollisessa valinnassa on tietysti väkevämmillä ja koreammilla oikeus. Katsokaas olkapäitä ja epoletteja...

-- Hyi mitä Te puhutte!

-- Suokaa anteeksi! Mutta sitä tulee niin karvaaksi epäsuhtaisessa taistelussa! Tahtoisitteko tanssia minun kanssani?

-- Säälistäkö?

-- Niin, säälistä itseeni. Ja hän heitti pois sikarinsa.

-- Oletteko koskaan tunteneet olevanne kohtalon potkima, ajama, oletteko tunteneet mitä on joutua aina viimeiseksi? jatkoi asianajaja lämmeten.

-- Olenko tuntenut? Mutta tällaisissa tilaisuuksissa eivät aina viimeiset joudu viimeisiksi, lisäsi neiti painavasti. On arvoa muillakin ominaisuuksilla kuin kauneudella tässä maailmassa.

-- Mitä ominaisuuksia siis pidätte miehessä arvokkaimpina?

-- Hyvyyttä, vastasi tyttö varmasti. Sillä sitä ei ole monella miehellä.

-- Hyvyys ja heikkoushan ovat veljeksiä, ja naiset rakastavat voimaa.

-- Minkälaiset naiset? Raaka voima on jo aikansa vallinnut ja tulisihan meidän, kun olemme näin pitkällä sivistyksessä, toki älytä pitää hyvää sydäntä arvokkaampana kuin lihasten voimaa ja raakuutta.

-- Tulisi! Ja, kuitenkin! Katsokaapas kohtauksia tuolla sisällä.

-- Tosimiehuus minusta on tunteen aateluudessa ja sydämen intelligensissä.

-- Te siis pitäisitte miestä, jota koko maailma sanoo heikoksi, nahjukseksi...

-- Mitä minä maailmasta! Sen sanoista!

-- Mutta kuulkaas, Tehän olette tavaton nainen! tuumi tuomari yhä mieltyneempänä.

-- En yhtään tavaton! Mutta te miehet olette tottuneet pitämään meitä naisia jonkinlaisina huvinukkina --

-- Minkälaiset miehet? Minä, neiti, olen lapsuudestani saakka kunnioittanut naista jonakin ihmisen korkeampana ilmestysmuotona ja aina siitä hetkestä saakka, jona joku nainen minua rakastaisi ja minä häntä, olisin minä hänen orjansa.

Adèle katsoi häneen kauan ja syvään. Sitten sanoi hän:

-- Tehän olette tavaton mies.

Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja etsivät vis-à-vis'n franseesiin.

Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä, sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".

Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.

-- Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen taivaasta vastausta,

-- Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen lehahdus.

-- Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä tapahtuu, jatkoi Adèle.

-- Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.

-- Älkää nyt materialisteista!

-- Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole puhtaat.

Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen käteensä.

-- Te olette ihanteellinen luonne, sanoi Adèle, ja Te olette puhunut kuin minun sydämestäni. Te olette pyytänyt minun ystävyyttäni, ellen käsitä väärin. Te saattekin, mutta ensin koe. Tahdotteko näyttää voivanne sietää nöyryytystä ja pilkkaa hänen tähtensä, josta Te sanotte pitävänne.

-- Tahdonko! Käskekää, minä tottelen!

Adèle avasi takokultaisen kaulanauhansa, jossa riippui medaljonki.

-- Kantakaa tätä kaulassa ystävyytemme merkkinä.

-- Minä kannan, vastasi tuomari hiukan arkaillen; mutta ehkä rupeevat sanomaan, että me nyt olemme kihloissa.

-- Ja sitäkö Te pelkäätte?

-- En, jos sinä haluat sitä. Haluatko sitä?

-- Kyllä, Axel! Haluan sitä; sillä maailma ei salli mitään ystävyyssiteitä miehen ja naisen välillä; maailma on niin kurja ettei se usko puhtaaseen suhteeseen kahden eri sukupuolta olevan henkilön välillä.

Ja hän kantoi kahlettaan. Maailma, joka on hyvin materialistinen kahden kesken, sanoi kuten ystävättäret: -- Tyttö nai päästäkseen naimisiin ja mies: saadakseen hänet. Se teki myös muutamia rumia viittauksia siihen, että Axel otti tytön rahojen tähden, koska hän itse selitti, ettei heidän välillään ollut mitään niin alhaista kuin rakkaus, ja ystävyys ei pakota ketään käyttämään samaa sänkykamaria, kuten naineilla on tapana.

He menivät naimisiin. Maailma oli saanut vihjeen, että he tulisivat elämään kuten sisarukset, ja maailma asettui ilkeästi virnistäen odottamaan tulosta siitä suuresta uudistuksesta, joka olisi muodostava avioliiton uudestaan.

Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin. Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi häpeissään. Ja niin todettiin:

-- Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.

-- Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.

-- Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?

-- Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.

Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu todellisuus murtautui esiin kostaakseen.

Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.

-- Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.

-- Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei imettänyt?

-- Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.

-- Oliko hän siis ahne? Hänellähän oli enemmän kuin he kuluttivat; miksi hänen pitäisi siis ansaita rahaa?

-- Tullakseen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.

-- Tasa-arvoisia heistä ei voisi koskaan tulla, sillä hänellä olisi aina asema, jota mies ei voisi koskaan saavuttaa. Luonto oli laittanut niin, että naisesta tulisi äiti, mutta miehestä ei.

-- Sepä oli tyhmää se.

-- Se olisi voinut olla myös päinvastoin, mutta asia olisi joka tapauksessa ollut yhtä raivostuttava.

-- Niin, mutta tästä elämästä tuli sietämätöntä. Hän ei voinut elää vain perheelleen, hän halusi elää myös muille.

-- Silloin voisi hän kuitenkin aloittaa perheestään, muita voisi sitten alkaa ajatella myöhemmin.

Keskustelua olisi voinut jatkua iäisyyteen, mutta se kesti melkoisen ajan kuitenkin.

Tuomari oli luonnollisesti useimmiten asiakaskäynneillä kaiket päivät, ja kun hän tuli kotiin, oli hänellä vastaanotto. Silloin oli Adèle epätoivoinen. Hän näki miehensä sulkeutuvan sisään toisten naisten kanssa ja ottavan vastaan näiden luottamusasioita, joita tämä ei voinut ilmoittaa hänelle. Heidän välissään oli aina salaisuuksia, ja hänestä tuntui siltä, että mies oli hänen yläpuolellaan.

Kalvava viha alkoi kasvaa hänen sisässään; viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan tässä suhteessa, ja hän etsi nyt keinoa saada mies alennetuksi. Miehen täytyi alentua, jotta tasa-arvoisuus astuisi voimaan.

Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.

Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.

-- Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.

Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.

Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin levinnyt.

Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.

Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta mies sai kokea sen.

Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.

-- On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.

Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai tunnustanut mitään sellaista.

Adèle kuihtui huomattavasti, ja hänen täytyi lopulta mukautua tukemaan tämän päätöstä matkustaa kuuluisan professorin vastaanotolle.

Adèle matkusti professorin luo.

-- Kuinka kauan olette ollut sairas? kysyi tämä.

-- En ole koskaan ollut terve sen jälkeen, kun tulin maalta, jossa olen kasvanut.

-- Ette siis viihdy kaupungissa?

-- Viihdy? Kuka välittäisi siitä, viihdynkö minä vai en, vastasi hän marttyyrin ilmein.

-- Luuletteko, että maalaisilma tekisi teille hyvää? kysyi professori.

-- Luulen, että se on ainoa, mikä voisi pelastaa minut, jos saan sanoa suoraan.

-- No, asettukaa siis asumaan maalle.

-- Mutta mieheni uraa ei kai voida keskeyttää minun tähteni?

-- Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on aivan tarpeeksi.

-- Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?

-- Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille hyvää.

Adèle tuli kotiin murtuneena... No? -- Professori oli tuominnut hänet kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.

Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa, sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään vaimonsa hengestä.

Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten, että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä. Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.

Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.

Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.

Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!

Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina tiellä ja muija torui.

Kun hän eräänä päivänä oli valitellut tavallista enemmän ja piiat eivät olleet pitäneet vaaria lapsista, sanoi vaimo tinkimättä: Kaitse lapsia, siinähän sitä on työtä.

Mies katsoi vaimoonsa: tarkoittikohan tuo totta: -- No, eikö hän voisi muka katsoa omia lapsiaan? Oliko tämä nyt niin merkillistä?

Mies tuumiskeli tyystin ja hoksasi, ettei se tosiaan ollut niin merkillistä.

Nyt kulki hän säännöllisesti joka päivä lasten kanssa kävelemässä.

Eräänä aamuna kun heidän piti lähteä, ei oltu pantu lasten päälle. Tuomari suuttui ja meni rouvan luo, sillä piikoja hän pelkäsi.

-- Miksei ole pantu lasten päälle?

-- Siksi, että Marilla on muuta hommaa! Pane sinä niiden päälle, ei sinulla ole muutakaan tekemistä. Ei suinkaan ole mikään häpeä pukea omia lapsiaan?

Mies tuumiskeli hetken ja huomasi, ettei se ollut mikään häpeä. Sitten hän puki.

Eräänä aamuna huvitti häntä lähteä ulkosalle yksin pyssy mukana, vaikkei hän koskaan ampunut.

Kotiin tullessa oli rouva vastassa.

-- Miksi sinä et ole tänään ollut lasten kanssa kävelemässä? sanoi hän tuiman nuhtelevalla äänellä.

-- Siksi, ettei se minua tänään huvittanut!

-- Huvittanut! Kai minua sitten huvittaa teuhata töryssä ja pölyssä kaiken päivää? Ei näy huvittavan tehdä mitään hyödyllistä edestäsi.

-- Edestäni? Ruokaniko edestä? kai tarkoitat.

-- Minkä tahansa, tarkoitan vain. Ja minusta tosiaan sellainen vanha mies kuin sinä voisit hävetä loikomasta joutilaana sohvalla.

Mies häpesi tosiaan ja sitten oli hän vakituisena lapsenpiikana. Täsmällensä työnsä teki. Ei hän tässä mitään väärää huomannut, mutta kärsi kuitenkin. Jokin oli hänestä nurin narin, mutta vaimo kyllä aina osasi asiat oikein päin kääntää.

Vaimo istui konttorissa ja hänen luonaan kävivät pehtorit, rättärit; vaimo seisoskeli aitassa ja mittaili jyvät alusväelle. Ken ikinä tuli taloon, haki vain rouvaa, kukaan ei herraa,

Kerran kävelymatkalla sattui herra menemään niitylle jossa oli nautakarjaa. Hän tahtoi näyttää lapsille lehmiä ja talutteli heitä varovasti syövän karjan ohitse. Yhtäkkiä kohosi musta pää toisten eläinten selkäin takaa ja katseli vieraita hiljaa mörähdellen.

Tuomari kopaisi lapset syliinsä ja juoksi minkä jaksoi takaisin aidan luo. Sinne päästyään nakkasi hän lapset miten sattui aidan yli ja yritti hypätä itsekin, mutta takertui aidakseen. Näki naisia haassa ja alkoi huutaa minkä jaksoi:

-- Sonni, sonni!

Mutta naiset nauroivat ja auttoivat pahoin ryvettyneet lapset ojasta.

-- Ettekö näe, sonni! huusi tuomari.

-- Eihän sitä sonnia olekaan, sanoi vanha akka. Se lahattiin kaksi viikkoa sitten!