Part 7

Raivoissaan ja häpeissään palasi hän kamariinsa. Ihanko täyttä totta! Mutta sehän ei voinut olla normaalia!

Seurasi uneton yö ja ajatusten hautominen, ja aamulla sai hän juoda kahvin yksinään.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:

-- Miksis teit minulle tämän?

Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä katuessaan.

Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen, kiukutellen, rakastaen.

Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.

Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa kaupungilta.

Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet. Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.

Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja hän myöntyi.

Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.

* * * * *

Mutta sillä välin oli uusi valtiopäivämies ja professori seurustellessa poikamiesmaailmassa puolen vuotta, sattunut tutustumaan niihin uusiin ajatuksiin, jotka Englannista olivat tulleet uudistamaan mantereen vanhaa yhteiskunta- ja moraalioppia ja hän aavisti hetken lähenevän, jolloin hänen ja hänen "täyshoitolaisensa" tuumat törmäisivät vastakkain. Tukholmassa, jossa uudet henget rohkaisivat häntä tunnustamaan näitä jo sielussaan vironneita oppeja, alkoi hänelle uusi elämä.

Helène sitä vastoin, joka oli tuntenut valtiomahdin pitävän maukkaina kaikkia vanhoillis-evankeelisia kloakkilöyhkiä, vainusi "konjunktuuria vanavedessä" ja rupesi uskovaiseksi. Mutta silloin väli hajosi ja Albert kiimastui. Rakkautensa oli jäähtynyt ja hän kävi "muualla", sillä hän ei katsonut olevansa vaimolleen uskoton, kun vaimo ei ollut koskaan pyytänyt häneltä uskollisuutta tässä heidän olemattomassa suhteessaan.

Toisen sukupuolen kosketuksissa heräsi hänen miehuutensa tunne ja pian hän huomasi missä alennustilassa hän oli.

Helène näki miehen etenevän luotaan. Yhdyselämä tuli kärtyiseksi ja koska tahansa voi tulla tuho.

Lähenivät valtiopäiväin avajaiset. Helène näytti levottomalta ja muuttaneen mieltään miehen suhteen. Puheli lempeämmin kuin ennen ja huolehti tarkoin siitä, että miehellä oli hyvä olla. Niinpä näkyi paimentavan palvelustyttöjä toimittamaan tehtävänsä täsmällisesti ja ruuan ajoissa pöytään.

Mies tuli epäluuloiseksi ja ihmetteli, tarkkaili ja odotteli: jotain oli mielessä!

Eräänä aamuna kahvilla näytti Helène olevan tavallista avuttomampi. Nypli liinaa ja ryähteli kuivasti vähän väliä. Viimein otti ja uskalsi sanoa:

-- Albert, alkoi Helène, sinähän tahdot tehdä palveluksen minulle ja sille asialle, jota minä ajan.

-- Mikä asia se on? kysyi mies lyhyesti ja kuivasti, sillä nyt oli valtit hänen kourassaan.

-- Tahdothan sinä toki toimia sorretun naisen hyväksi? Tahdothan!

-- Mikä se on se sorrettu nainen?

-- Mikäkö? Oletko sinä kieltänyt suuren asiamme? Sinä olet luopunut meistä!

-- Minkä asian?

-- Naisasian!

-- En tiedä mikä se on.

-- Et tiedä, mikä se on? Et tiedä! Voi! Eikö kansan nainen ole mitä hylätyimmässä asemassa?

-- Ei, minä en voi tietää hänen olevan yhtään sorretumman kuin kansan miehenkään. Mies on vapautettavaa lypsylehmän asemasta niin hänen naisensakin vapautuu.

-- Mutta nuo onnettomat, joiden täytyy myydä itsensä ... ja kurjat miehet...

-- Jotka ovat niin kurjat, että maksavat! Oletko kuullut miehen ottavan maksua huvista, josta molemmat nauttivat?

-- Ei ole kysymys siitä: mutta siitä, että laki on väärä, kun rankaisee yhtä, vaan ei toista.

-- Siinä se ei tee vääryyttä. Toinen on alentunut tartunnan lähteeksi myymällä itseään: valtio kohtelee häntä kuin vesikauhuista koiraa. Jos tapaat miehen, joka alentuu niin syvälle, niin pane hänet poliisin huollettavaksi! Kas teitä, mokomat puhtaat enkelit, halveksitte miestä kuin hän olisi teitä likaisempi eläin! Mitä sinä minulta tahdot? Miksi sinä minua tahdot?

Albert näki, että Helènellä oli kädessä puhtaaksi kirjoitettu vihko, jonka hän oli tuonut kaapista. Odottamatta vastausta, otti hän kirjoituksen Helèneltä ja luki.

-- Esitys valtiopäiville! Minun siis pitäisi ruveta bulvaaniksi ja esittää tämä! Mokomaa moraalia? Onko se sinun mielestäsi, ankarasti ajatellen, kunniallista?

Helène nousi paikaltaan, mutta purskahti itkuun ja heittäytyi sohvalle.

Albert nousi myös ja meni vaimon luo. Albert tarttui hänen käteensä koetellakseen pulssia; oliko taudin kohtaus. Helène takertui suonenvetoisesti hänen käteensä ja pusersi sitä rintaansa vasten.

-- Älä lähde luotani, nyyhkytti hän, älä hylkää minua, jää ja anna minun luottaa sinuun.

Ensi kerran näki mies nyt hänen purkavan tunteitaan. Voi toki elää tuokin hieno ruumis, jota hän niin oli ihaillut ja rakastanut! Hänenkin suonissaan oli lämmin veri, joka eritti kyyneleitä. Mies silitti hänen otsaansa.

-- Oi, sanoi Helène, tuntuu niin hyvältä, kun sinä hyväilet minua noin. Oi Albert, kun meidän olisi aina näin!

-- Niin, sanoi mies, miksei ole? Miksei?

Helène käänsi katseensa maahan ja toisti ainoastaan:

-- Miksei?

Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen, mutta nyt toivorikkaina.

Viimein Helène nousi.

-- Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.

Ja Helène meni huoneeseensa.

-- Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille. Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.

Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!

Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin, näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.

Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.

Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta:

-- Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona, luulin tulleen varkaita. Anteeksi.

Ja ovi sulettiin.

Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?

Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!

Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei ymmärtänyt mikä Helènellä oli.

Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi, että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti häntä entistä kauniimmaksi.

Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.

-- Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.

Puhelivat joutavanpäiväistä.

Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.

Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.

Esitysaika läheni loppuaan.

Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan. Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.

-- Kuka se? huusi hän.

-- Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun täytyy saada puhella sinun kanssasi.

Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui sohvassa pitsi-peignoiri yllä.

-- Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.

-- Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.

Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.

-- Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.

Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.

-- Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen ... Etkö ole oikein sopusoinnussa?

-- En! Minä en ole onnellinen.

Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.

-- Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.

-- Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.

Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli hänen kasvojaan.

-- Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.

-- Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki hänen hermonsa olisivat katkeilleet.

-- Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.

-- Kokonaan, läähätti Helène ja hänen ruumiinsa vääntelehtii hiljaa kuin tiedottomana puistatuksissa, kuten olisi hän unissaan koettanut torjua jotain vaaraa.

* * * * *

Kun Albert seuraavana aamuna heräsi, heräsi hän selvänä, kyllin nukkuneena ja täysin tietoisena. Ajatuksensa olivat vahvat ja selkeät kuin hyvän, oikean unen jälkeen. Eilisen tapauksen muisti hän elävästi mielessään. Totuus ilmeni tinkimättömänä, suorana, varmana.

Helène oli myynyt itsensä!

Kello kolme aamulla oli mies huumattuna, hellänä, hulluna, luvannut lukea Helènen esityksen kamarissa.

Entä palkinto! Levollisena, kylmänä, liikkumattomana oli Helène ottanut hänet.

Mikä nainen ensinnä keksi, että hempeä voi myydä? Ja kuka, että mies on hyvä ostaja? Hän oli avioliiton ja prostitutsionin perustaja. Ja väitettiin sitten, että avioliiton oli asettanut Jumala.

Albert näki omansa ja Helènen alennustilan! Helène tahtoi ylpeillä voitolla ystävättäriensä silmissä, ollen ensimäisenä vaikuttamassa lainsäädäntöön, ja voiton oli hän päättänyt ostaa.

Mutta mies päätti kiskoa verhot hänen yltään. Hän näyttäisi Helènelle, mikä tämä oikeastaan oli! Hän sanoisi tälle, ettei prostitutsioonia koskaan maailmassa voitaisi poistaa, ellei nainen luopuisi pyytämästä etujaan myymällä itseään.

Näillä päätöksillä hän pukeutui.

Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.

Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin. Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.

Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös, voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen elämässään tapahtuneen.

Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.

Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se lukossa.

Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa, totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi; turhaan.

Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!

Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.

Helène oppi pian tietämään minkä verran mies sieti ja kun pula uhkasi tulla, niin hän antoi myötä.

Mies alkoi fanaattisesti kaivata nähdä häntä äitinä. Se ehkä tekisi hänestä naisen, ajatteli hän, se houkuttelisi terveen luonnon hänessä eloon. Mutta hän ei tullut äidiksi.

Oliko kunnianhimo, yksilön itsekäs tuli, ehdyttänyt koko elämän lähteen! Sitä ei mies tiennyt.

Eräänä päivänä ilmoitti Helène miehelle, että hänen täytyy matkustaa pariksi päiväksi sukulaistensa luo.

Kun Albert tuli Helènen lähdettyä illalla kotiin, jonka näki tyhjänä, valtasi hänet hirveä tyhjyyden ja kaipuun tunne. Nyt huomasi hän, miten koko hänen olentonsa oli pelkkää rakkautta tuohon naiseen. Asumus oli kolkko kuin hautajaisten jälkeen.

Helènen paikka pöydässä tyhjä, Albert ei syönyt paljon mitään.

Illallisen jälkeen pani hän tulen salin kruunuun. Istuutui Helènen paikalle sohvaan, hyväili hänen siihen jättämäänsä käsityötä -- lapsen mekkoa, jonnekin tuntemattomaan, vasta perustettuun lasten seimeen aiottua. Neula oli vielä ompeluksessa. Albert pisti sillä sormeensa kuten koetellakseen kivun suloutta.

Sytytti sitten kynttilän ja meni Helènen makuuhuoneeseen. Hän säpsähti sinne astuessaan kuten olisi tehnyt rikoksen. Mutta huone ei ollut mikään naisen huone. Yhdenmaattava sänky ilman verhoja. Shiffonieri, kirjahylly, yöpöytä ja sohva. Aivan kuin miehenkin huone. Ei toalettia, vain pieni seinäpeili.

Tuossa oli Helénen leninki. Hän näki miten paksuun, kirjailtuun läikesilkkiin olivat painuneet hänen ruumiinsa muodot. Hän silitti kädellään kangasta ja painoi kasvonsa kaularöyhelöön; kiersi kätensä vyötäisten ympäri, mutta hame kutistui tyhjäksi ja ontoksi kuin haamu.

-- Ja sanotaanpa sitten, että sielu on henki, tuumi hän. Mutta siinä tapauksessa se on ruumiikas henki.

Hän kulki vuoteen luo kuten odottaen näkevänsä näyn. Hän kosketteli joka paikkaa, hypisteli kaikkea.

Vihdoin, kuten olisi hän etsinyt jotain, vastausta johonkin arvoitukseen, alkoi hän nykiä shiffonierilaatikkoja; mutta laatikot oli kaikki lukossa. Sattui silloin vetäisemään auki yöpöydän laatikon. Mutta samassa paiskasi hän sen kiinni, paraiksi ehdittyään lukea erään kiertokirjeen nimen ja aavistaa siellä olevain outojen kapistusten tarkoituksen.

Sitä se oli! Fakultatiivinen Steriliteetti! Siitä, jonka olisi tullut olla tilapäisenä köyhyydestä pelastumisen keinona, hetken hyvänä työnä alaluokalle, miltä oli ryöstetty elämisen välineet, siitä oli tullut egoismin, idealismin selvän seurauksen välikappale. Oliko yläluokka degeneroitunut, koska se ei enää tahtonut lisääntyä, vai oliko se moraalisesti mädännyt? Kai molempaa, koskapa sen mielestä oli epämoraalista synnyttää lapsia ilman vihkimistä ja halpaa synnyttää niitä vihittynä.

Mutta mies tahtoi välttämättä lasta! Hänellä oli elämisen välineet ja hän piti velvollisuutenaan ja oikeutettuna nautintonaan tuntea olemuksensa jatkuvan uutena olemuksena. Se oli todellisen, terveen egoismin tie altruismiin. Mutta Helène, hän kulki muita polkuja ja hän neuloi kolttuja vieraille lapsille. Oliko se kauniimpaa? Ehkä puusta katsoen. Mutta Helène vain pelkäsi äitiyden kiusaloisuuksia ja huokeampaa ja helpompaa oli neuloa kolttua salin divaanilla kuin elää lapsenkamarin vaivaloisissa puuhissa.

Oli alettu hävetä olla äiti, suvullinen olento, muistaa olevansa naaras.

Se oli tarkoitus: tehdä työtä taivaan, korkeampain intressien, ihmisyyden hyväksi, sanottiin; mutta turhamaisuuden itsekkyyden, julkisuuden tähden tehtiin.

Ja mies oli vielä surkutellut Helèneä, surrut, kun oli mielestään kohdellut häntä tylysti hänen hedelmättömyytensä vuoksi. Ja ollut monien "hyväin ja oikeinajattelevain" ihmisten halveksumisen esineenä kun ei ollut puhunut velvollisesti kunnioittaen onnettomuudesta ja hedelmättömistä naisista, jotka ovat "pyhiä" sentähden, että heitä on kohdannut kaikkein suurin onnettomuus, mikä naista voi kohdata.

Ja minkä puolesta tämä nainen teki työtä? Edistymisen; ihmiskunnan pelastumisenko?

Ei! Edistymistä, vapautta, valistusta vastaan! Hän oli äskettäin suunnitellut uutta esitystä uskonnonvapauden supistamiseksi. Kirjoittanut lentokirjasen palvelusväen kurittomuudesta! Työskenteli sotalakien koventamiseksi! Tuki agitatsioonia tyttöjen pilaamiseksi samalla kurjalla kasvatuksella, jolla nyt pojat pilataan.

Mies vihasi hänen sieluaan, sillä hän vihasi hänen ajatuksiaan! Ja kuitenkin rakasti hän häntä. Mitä hän siis hänessä rakasti?

-- Luultavasti, vastasi hän itselleen ja vaipui ehdoin tahdoin filosofisiin mietiskelyihin, -- sitä uuden olennon siementä, jota vaimo kantoi, mutta jonka vaimo myös tahtoi tukehuttamalla tappaa.

Mitäpä muuta?

Mutta mitä rakasti vaimo miehessä? Hänen arvonimeään, asemaansa ja valtaansa.

Ja tällaisten vanhain kanssa oli työskenneltävä uuden yhteiskunnan rakentamiseksi.

Hän olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi vaimolle, kun tämä tulee kotiin; mutta tiesi, ettei puhuisi. Hän tiesi, että hän ryömisi Helènen helmoissa ja kerjäisi hänen suosiotaan, että pysyisi yhä hänen orjanaan ja möisi kerta toisensa jälkeen sielunsa kuten tuo nainen möi ruumiinsa. Hän tiesi sen tekevänsä, sillä hän rakasti!

Ilman vihkimistä ja vihittyinä.

Raastuvanoikeuden notaari meni kauniina kevätiltana kävelylle vanhaan Humlegärdiin. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundalta ja näki valon virtailevan suurista akkunoista ja heijastavan hohdettaan äskenpuhenneiden lehmusten varjoon.

Meni sisään ja istuutui yksityisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja tilasi totia.

Ensin lauloi joku koomikko surullisen laulun Kuolleesta rotasta. Sitten ilmestyi lavalle nuori tyttö ruusunpunaisissa vaatteissa ja esitti: "Og intet er saa deiligt som en maanskinstur". Hän näytti verrattain viattomalta ja omisti laulunsa viattomalle notaarillemme. Sellaisesta mainiosta kunnioituksesta ihastuneena alkoi notaari sarjan välipuheita pullolla oikeaa Liljeholmia, ja sovittelut päättyivät kahteen kalustettuun huoneeseen ja keittiöön tarpeellisine mukavuuksineen Ladugàrdslandetissa. Nuoren miehen tunteiden analyysi ei kuulu tämän jutun suunnitteluihin, ei myös huonekaluston ja välttämättömäin ulkohuoneiden kuvaaminen.

Sanon vain että he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen virtausten yllättämänä ja kaivaten aina nähdä onnensa silmäinsä edessä, päätti notaari itse muuttaa huoneustoon ja ottaa ystävättärensä taloudenhoitajakseen, johon tämä mielellään suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhekin; se on, hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska hänen katsottiin loukanneen yleistä moraalia ja siten pilanneen perheen kunniaa, kutsuttiin hänet vanhempain ja sisarusten eteen varoituksille. Mutta kun hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen mokomaa loppuun, katkesivat sovittelut ja välit.

Se sitoi hänet yhä lujemmin omaan kotiin, ja hänestä tuli hyvin kotirakas avio-, ei, anteeksi, -- avioton mies. He olivat ikiautuaita, sillä he pitivät toisistaan eivätkä kytkyet heitä rasittaneet. He olivat alati iloisen levottomia, peläten kadottavansa toisensa ja koettivat siksi kaikin keinoin säilyttää toisiaan. He kaksi olivat yksi, mutta heidän elämästään puuttui jotain: seurapiiriä. Yhteiskunta ei huolinut heistä eikä notaaria kutsuttu suuren maailman keskuuteen.

Oli joulunaaton aatto, karvas päivä niille, joilla on perhe. Notaari sai aamukahvilleen kirjeen. Eräs sisarista pyysi niin sydäntä särkevästi häntä tulemaan aattoillaksi kotiin. Vanhain tunteiden kielet alkoivat väreillä ja notaarin tuli ikävä. Voisiko hän antaa ystävättären, vaimon jäädä yksin kotiin tuoksi illaksi? Ei! Tulisiko notaarin paikka olla tyhjänä kotoisessa joulupöydässä, missä hän ennen oli ollut? Hm! Näitä aprikoi hän työhön mennessään.

Aamiaistunnilla tuli muudan toveri hänen luokseen ja kysyi niin varovaisesti kuin mahdollista:

-- Vietätkö sinä jouluaattoa perheessä?

Notaari kuohahti. Olikohan tuo kutsujain juonessa? Vai mitä se tarkoitti?

Toinen tunsi polaisseensa liikavarpaalle, joten jatkoi vastausta odottamatta.

-- Tuota, näes, jos olet yksin, niin tuumin että ehkä tahtoisit tulla minun, hm, meidän luo. Sinä ehkä tiedät, hm, minä olen sellaisissa pienissä suhteissa, hm, katsos, se on niin siivo ja kunnon tyttö, hm...

Tuo oli hyvää ja notaari oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos he molemmat saisivat tulla. Tietysti; ja siten oli jouluaatto- ja seurustelukysymys ratkaistu.

He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.

Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!

Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme tosiystäväimme seurassa.

Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä, oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.

Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi heidän läheisyyteensä.

-- Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?

-- Eivätkö he sitten olleet naimisissa?

-- Juu, mutta oikein!

-- Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain pakanallisia satuja.

Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.

-- No osoitelkoot!

Nyt huomautti Sophie kyllä tietävänsä etteivät he olleet kyllin hienoja miestensä sukulaisille, mutta hän siitä viis. Kukin pysyy paikallaan, omillaan, ja on tyytyväinen.

Mutta seuraliitto oli solmittu ja sovussa elettiin, mikä on harvinaista perheiden kesken. Oli aina olemassa tuo yhdysside ja toiselta puolen taas ei ollut tuota toista sidettä. Ja puolisot olivat yhä keskenään kuin rakastavaiset, joutumatta avioliiton pahoille tavoille, kuten esimerkiksi epäkohteliaiksi toisilleen ja sen silleen.

Mutta muutamien vuosien kuluttua näki notaari yhdyselämänsä siunautuvan pojalla. Rakastajatar oli niin kohotettu arvossa hänen lapsensa äidiksi ja menneet oli menneitä. Kärsimysten ja huolten kautta tuon äskensyntyneen hyväksi oli Marie-Louise jättänyt vanhat, itsekkäät tapansa olla aina miellyttävä ja saavuttaa ainoastaan miehensä rakkautta.

Marie-Louisessa huomasi oireita sellaisia kuin olisi hän nyt ruvennut tuntemaan itseään ystävätärtä ylemmäksi ja alkanut kohdella entistä varmemmin miestään.

Eräänä päivänä palasi mies kotiin ilosta säteillen ja ilmoitti suuren uutisen. Oli tavannut vanhimman sisaren kadulla ja hän tietysti tiesi jo kaikki. Hän tahtoi niin välttämättä nähdä veljenpoikaansa ja halusi viimeinkin tulla heille vieraisille.