Part 6

Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon, lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa. Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo, nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 _Corinne_ olisi laittanut ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta ettehän te ole mikään Corinne!"

Siinä kohtasi häntä ensi kertaa _se_ vihollinen, perivihollinen, mies. Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!

Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa, kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive, mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä toiselle sukupuolelle!

Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.

* * * * *

Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka näkymättömänä pysytelleinyt täti.

Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä. Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua. Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne, arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut arvolistoissa.

Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita. Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.

Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia ajatuksia uusien kokemusten keralla.

Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.

-- Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.

Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä vastasi:

-- Ei minun mielestäni.

-- Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.

Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.

-- Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.

-- En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.

-- On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se totta?

Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.

Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan pidättääkseen kiukun kyyneliä.

-- Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:

-- En, minä en anna!

Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.

Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä, heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin, pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi. Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki ohi.

Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli kipeäksi.

Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä. Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja, kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän oli niitä ylempänä.

Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen identiteetin manifestatsioonina."

-- Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.

-- Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen korkeammassa potensissa.

-- Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.

-- Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.

-- Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti, jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa...

-- Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion, joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti, uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen olemasta nainen.

-- Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut luovituksi tuon pahan salakarin ohi.

-- Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa, sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä, valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa näkeväni realiseerattuna. Hm!

Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:

-- Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa realiseerattuna?

-- Siksi, että se, joka minun sieluani atraheeraa, ei usko, hm, rakkauteen.

-- Ei ole niinkään varma, ettei hän usko?

-- Jos hän uskoisikin, vaivaisi häntä aina epäilys sellaisen tunteen totisuuden olemassa olosta. Muuten, ei ole ainoaakaan naista, joka tahtoisi minua rakastaa. Ei ainoaakaan!

-- On, sanoi Helène ja katsoi dosentin emaljisilmään (hänen toinen silmänsä oli hyvin taitavasti emaljista valmistettu).

-- Tiedättekö varmaan?

-- Ihan varmaan! sanoi Helène. Sillä Te ette ole samallainen kuin muut miehet; Te ymmärrätte, mikä sielujen rakkaus on! Sielujen!

-- Jos se nainen olisi olemassa, en koskaan tahtoisi avioliittoa hänen kanssaan.

-- Miksette?

-- Asua samassa huoneessa!

-- Ei ole tarpeen! Madame Staël asui vain samassa kerroksessa miehensä kanssa.

-- Ihanko!

-- Mihinkäs mieltäkiinnittäviin keskusteluihin herrasväki on syventynyt? kysyi professorin rouva tullen salista.

-- Puhelimme Laokoonista, vastasi Helène, jota professorin rouvan mahtaileva sävy kiukutti, ja nousi paikaltaan. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Viikko sen jälkeen ilmoitettiin dosentin ja Helènen kihlaus, ja he aikoivat mennä naimisiin samana syksynä ja asettua asumaan Upsalaan.

* * * * *

Oli "Seurassa" pidetty jymisevät poikamiesseksat etiikan professorille. Oli juotu hirveästi, ja kaupungin ainoa taideniekka, Katedraalikoulun piirustuksen opettaja, oli mahtavissa tauluissa historiallisesti kuvaillut uhrin entistä sukupuolikehitystä. Se oli juhlan loistonumero. Etiikka on opetusaine ja leipäammatti kuten monet muut, mutta yhteiskuntaan ja yksityiselämään ei sitä liioin sovelleta. Dosentti ei ollut suinkaan elänyt kuin pyhimys, vaan kokenut kuten kaikki muutkin seikkailunsa, jotka yleisesti tunnettiin, kun hänellä ei ollut koskaan syytä niitä salata. Vilpittömästi hymyillen hän siis katseli niitä, kun ne isossa koossa, hiilellä ja värillä kuvattuina availtiin hänen humalaisten silmäinsä eteen hupaisia riimiä lausuttaessa. Mutta kun esitettiin hän tulevan autuutensa viimeinen apoteoosi yksinkertaisin, mutta voimakkain kädenvedoin, silloin tuli hän kovin noloilleen ja aivoissaan välähti kuin salama: mitähän jos Helène näkisi.

Seksan jälkeen, joilla hän oli vanhaa hyvää tapaa kunnioittaen kallistanut kahdeksan naukkua, tuli hän huomattavasti humalaan ja hänen pelkonsa puhkesi tuttavallisiksi tiedonannoiksi. Kemujen hommaajana oli muun muassa eräs nainut mies ja hänen puoleensa kääntyi tuo kuritettava saadakseen neuvoja ja opastusta. Humalassa kun olivat, valitsivat he salaiseksi neuvottelupaikakseen tuolit keskellä lattiaa kruunun alla, joten heitä pian ympäröikin iso kuuntelijalauma.

-- Kuules! Sinä kun olet nainut mies, alkoi dosentti huutaen minkä ikinä jaksoi, etteivät ympärillä olevat kuulisi. -- Kuules! Sinun pitää sanoa minulle sana, mutta ainoastaan yksi ainoa sana, sillä minä olen tänä iltana niin saakelin hienotunteinen tässä asiassa etenkin.

-- Minä sanon sinulle, veljeni, sanan, ainoastaan yhden ainoan sanan! huusi ystävä ja pani kätensä toisen kaulaan aikoen kuiskata jotain hänen korvaansa. Ja jatkoi täyttä kurkkua huutaen:

-- Jokainen toiminta, hoc est joka actus, jakautuu kolmeen kokonaiseen momenttiin, veli, progressus, culmen et regressus. Progressus, siitä minä nyt sinulle puhun, culmenista ei yleensä puhuta. Katsos nyt! Initsiatiivi, niin sanoakseni, se on mies, se olet sinä! Sinun on siis ryhdyttävä initsiatiiviin, sinun on pantava alkuun, ymmärrätkös.

-- Niin, mutta jos toinen puoli ei pidä initsiatiivia asiaan kuuluvana?

Ystävä katsoi hämillään noviisiin; sitten nousi hän paikaltaan ja käänsi halveksien selkänsä.

-- Hölmö! sanoi hän.

-- Kiitoksia! ehti vastaamaan kiitollinen oppilas, joka nyt ymmärsi yskän.

Seuraavana päivänä lekkui tuli hänen ruumiissaan eilen hotkimainsa väkijuomain vaikutuksesta, ja hän lähti lämpöiseen kylpyyn, sillä huomenna oli hänen mentävä naimisiin.

* * * * *

Häävieraat olivat lähteneet, palvelijat riisuneet pöydän; he olivat kahden.

Helène pysyttelihe verrattain levollisena, mutta mies oli aika lailla hermostunut. Heidän kihlausaikansa oli kulunut kaikellaisissa keskusteluissa ja he eivät olleet koskaan muuta kuin kihlattu pari; he eivät olleet syleilleet, suudelleet toisiaan. Helènen kylmä katse hääsi dosentin yrittämästäkään lähennellä. Mutta dosentti rakasti häntä kuten mies ainakin naista, sekä ruumiillaan että sielullaan.

He kulkivat edestaas pitkin salin mattoa ja koettivat keskustella jostakin. Mutta ei aihetta tavattu. Kruunun kynttilät olivat palaneet tynkiinsä ja steariini herui pitkinä iskoksina manseteille. Huoneessa lemusivat ruuan ja viinin höyryt ja peilipöydällä oli Helènen kukkavihko, josta kävi neilikan ja heliotroopin huumaava tuoksu.

Viimein kääntyi dosentti Helènen eteen, ojensi häntä kohti kätensä ja sanoi väkinäisen keveästi:

-- Ja viimein olet sinä vaimoni!

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.

Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:

-- Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.

Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: -- Selitä!

Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän todellisuuden kanssa.

Hän on kaino, -- ajatteli dosentti, -- siihen hänellä on oikeus, mutta minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.

-- Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi epäröidä.

-- Ei, enhän toki, mutta ... pikku ystäväni, hm, me, hm...

-- Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän odottamatta vastausta, jota ei halunnut. -- Ole sinä suuri, ole sinä jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja tulet onnelliseksi ja suureksi!

Albert oli masennettu! Avutonna häpeästä ja kiukusta väärälle ystävälle, joka oli huonosti häntä neuvonut, lankesi hän Helènen eteen polvilleen ja änkytti:

-- Anteeksi, Helène; sinä olet ylevämpi kuin minä, puhtaampi, parempi, sinä olet jalompi luonne kuin minä ja sinun tulee nostaa minua silloin kun minä rupeen vaipumaan materiaan!

-- Nouse ylös ja ole vahva, Albert, sanoi Helène profeetallisella äänellä, mene rauhaan ja näytä maailmalle, ettei rakkaus ole alhaisia, eläimellisiä himoja. Hyvää yötä.

Albert nousi ylös ja katsoi miten vaimo meni huoneeseensa ja lukitsi oven.

Puhtaiden tunteiden ja jalojen aikeiden vallassa meni Albertkin huoneeseensa. Hän riisui hännystakin ja sytytti sikarin. Ihan poikamiehen huoneen oli hän itselleen sisustanut. Makuusohva, kirjoituspöytä, kirjahyllyjä ja pesukaappi.

Riisuuduttuaan hauteli hän ruumistaan kylmässä vedessä kastetulla pyyhkeellä. Heittäytyi sohvaan ja avasi Dagligt Allehandan, jota alkoi lueskella poltellen sikariaan. Luki pätkän suojelustulleista. Sitten, kuten olisi ajatuksensa palannut jälleen normaaliuralle, laski hän lehden käsistään ja alkoi mietiskellä asemaansa.

Oliko hän nainut vai poikamies? Poikamies, kuten ennenkin; vain se eroitus, että hänellä oli nyt naispuolinen täyshoitolainen, joka ei maksanut hoidostaan. Julma ajatus, perin tosi. Kyökkipiika hoitaisi talouden ja sisäkkö siistisi huoneet. Mitäs sitten Helène? Kehittäisi itseään. Eikös roskaa, ajatteli hän, sehän on hassua, ja hän tunsi olevansa naurettava. Jospa ystävä oli oikeassa, ajatteli hän, jospa Helène vain letusteli naisten tapaan. Eihän Helène voinut tulla hänen luokseen, siis oli hänen kai mentävä Helènen luo. Ellei hän menisi, voisi Helène ehkä vielä hänelle huomenna nauraa, ehkäpä olla loukkaantunutkin. Niin niin, naisväki on kummallista, täytyy yrittää.

Hän kavahti ylös, vetäisi yötakin ylleen ja meni saliin. Kuunteli polvet tutisten tokko Helènen huoneesta mitään kuului.

Ei kuulunut! Rohkaisi mielensä ja meni ovelle, naputti. Silmissään siniset salamat huiskivat.

Ei vastausta. Ruumiinsa tärisi kuin horkassa ja hiki valui otsaltaan.

Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla suullaan suinkin voi:

-- Minä se vain olen!

Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa nolona ja jäähdytettynä.

Totta se siis oli!

Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen kvartetti:

Integer vitse scelerisque purus...

Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa kuohuva eetillinen virtaus.

Nec venenatis... Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin Helène oli tahtonut.

Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa puolison puolesta? Nousi ylös!

Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän tavoitti rullauudinten nauhaa.

Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava! Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.

Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta, elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.

* * * * *

Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan, erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.

Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.

Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama mahdottomassa naurun virnistyksessä:

-- Noo?

-- Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti portaita pitkin alas.

Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.

-- No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.

Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:

-- No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.

-- Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.

-- Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.

Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle, mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen. Jos yritti vastustella, heti nolattiin.

Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja kumpikin lähti omaan huoneeseensa.

Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.

-- Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!

Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa liikuttavan. Sitten naputti.

-- Loviisako se on? kuului ääni sisältä.

-- Ei, se olen ainoastaan minä, kuiski hän sydän kurkussa.

-- Mitä sinulla on asiana? Mitä sinä minusta?

-- Minä haluaisin puhella sinun kanssasi, vastasi hän melkein tajuiltaan.

Avain kiertyi lukossa. Albert ei ollut uskoa silmiään. Ovi avattiin.

Helène oli siinä pukimissaan vielä.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän. Samassa huomasi Helène, että mies oli riisuutunut ja että hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Rajusti lykkäsi hän miehen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Dosentti kuuli sisällä permannon jysähtävän ja sitten rajua itkua.