Part 5

Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä, peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä, joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä; silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en tiennyt minkä tähden.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä, tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona. Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.

-- Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika, joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan. Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä laivallani. -- Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen minun puoleeni.

Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi, en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja kiitollisuudestani.

Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että audienssi oli lopussa.

Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö, epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui sujuvan kiusallisesti.

Ensin ei hän katsonut minua silmiin.

-- Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.

-- Eipä juuri, vastasin.

-- Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?

-- Kyllä, aika hyvästi.

-- No, sitten rupeemme logaritmeihin. Katsos (sanoi hän) merimies ilman logaritmeja on kuin laiva ilman kompassia.

Hän nousi ylös ja otti hyllyltä logaritmitaulut. Toi tuolin pöydän ääreen ja otti kynän ja paperia.

Puhuttuaan jonkun aikaa niitä näitä karakteristiikasta ja mantissasta, jotka hän, kuten sitten jälestä huomasin, sotki, pani hän kynänsä pöydälle.

-- Noo, keskeytti hän, mitenkä sinä viihdyt täällä laivalla?

-- Hyvin, herra amiraali, vastasin minä.

-- Entä toverit?

-- Ei puhuta, lensi sanat suustani ennenkun ehdin huomata, miten moittivia ne olivat.

-- Oikein, poikani, sanoi hän ja katsoi minuun kuten ijäkkäät nuorempiin, kun sallivat heidän uljailla.

-- Tahdotko lasin punssia? kysyi hän, täällä on vähän kosteaa.

Mahdoton oli kieltää, kun en ollut raittiusmies. Mutta samalla minä sielussani säikähdin: jospa joku tulisi sisään ja näkisi päällikön juomassa kadetin kanssa! Hetki oli tukala. Oletko koskaan tuntenut häpeäväsi ja olevasi hämillä toisen puolesta! Minä pelkäsin hänen tähtensä!

Hän avasi jonkin klaffin ja otti esiin lasit ja karafiinin ja vei ne hyttiinsä.

-- Käy sisään, sanoi hän.

Tulin yhä levottomammaksi; koko menettely tuntui niin kierolta; epäjumala suistui ehdottomasti korkeudestaan.

Hytissä istuutui hän minua vastapäätä ja katseli minua kuin jättiläinen, joka aikoo syödä peukaloisen.

-- Sinä olet kelpo poika, sanoi hän tyhjentäen lasinsa (toki kilistämättä!) ja ulkonäkösi takaa menestystä urallesi. Tiedätkö, että olet kaunis poika?

Minä tunsin, että punastuin, enkä tiennyt, mitä hän oikein aikoi. Huomasin vain hänen kasvoissaan uuden, merkillisen ilmeen ja hänen silmänsä lekuttivat kuin kaasuliekit.

-- Oletko sinä jo ollut rakkausseikkailuissa? kysyi hän taas ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

En tiennyt mitä vastata, sillä minua arasteli isän ystävä.

Hän nousi paikaltaan ja käveli edestakaisin.

-- Jospa olisit minun poikani, sanoi hän viimein, jospa olisit!

Hän ei ollut nainut mies, sen tiesin ja luulin ymmärtäväni vanhan poikamiehen yksinäistunteen purkauksen.

Kuului ruokatoitotus ja minun piti lähteä.

-- Huomisiltana samaan aikaan! sanoi päällikkö.

Tein kunniaa ja läksin.

Iltaopetusta kesti sitten pitkän aikaa. Hän tuli yhä sydämellisemmäksi. Tämä vaivasi minua joskus kovasti. Jos tahallani tunnilta myöhästyin, näytti hän olevan murheissaan.

-- Sinä olet kyllästynyt minuun, sanoi. Minä olen niin vanha ja ikävä mies.

Ja silloin minua alkoi tuo erakkoparka säälittää, hän ei voinut korkean arvonsa vuoksi seurustella muiden kanssa.

Saavuimme viimein Havannaan, ja minä sain loman mennä maihin, mutta minun täytyi luvata päällikölle, etten menisi toverien kanssa pahoihin paikkoihin. Hän suorastaan vaati lupaukseni. Kun palasin laivalle, kysyi hän minulta, olinko ollut tyttöjen luona. Vastasin ei, mikä olikin totta.

-- Oikein, poikani, sanoi hän. Varo sinä naisia! Varo aina naisia, poikani!

Ja taas lähdimme merelle.

Eräänä iltana, en unohda sitä koskaan, Madeiran kohdalla, ilma kuuma kuin ansarissa ja me oleksimme paitasillamme ja housuillamme ja tyyntä oli ollut neljä päivää.

Tulin kello kahdeksan aikaan kapteenin hyttiin, täydessä puvussa. Hän oli hyvin kiihdyksissään. Tuskin voi puhua.

-- Hirveän kuuma, huokasi hän, ota takki pois. No, se oli minulle mieleen, vaikka loukkasikin mitä pahimmin ohjesääntöjä ja hyvää tapaa.

Hän istuutui viereeni, melkein taakseni. Minä tunsin hänen kuuman henkensä käyvän niskaani ja aloin sanomattomasti pelätä, minua alkoi ahdistaa.

Luimme trigonometriaa ja minä olin kumarassa paperieni ääressä. Päässä tuntui raskaalta ja virkistääkseni itseäni oikaisin vartaloani ja nakkasin päätäni taaksepäin. Samassa osui katseeni peiliin, joka oli vastapäätä. Näkö peilissä kauhisti minua niinkuin olisin yhtäkkiä nähnyt luonnon kiertyvän nurin narin ja näyttävän nureansa. Kuin aurinko olisi ollut sininen ja taivas keltainen, puut punaiset tai kuusta kimmonnut salamoita. Hänen kasvonsa olivat olkapääni kohdalla ja hän ahmi silmillään paitani sisustaa. Minä taisin kiljaista ja aioin hypähtää ylös, mutta hän piti minua kiinni ja suuteli minua suulle, kuin härän karkealla kielellä ja kasvoillani kävi läähätys kuten olisi hyle minua nuoleskellut.

Elämä, luonto, kaikki kaamotti mustana. Olin nähnyt ilkeyden ilmestyksen, vilauksen itse pahasta.

-- Ja siihen se tuttavuus loppui! sanoi tohtori kylmästi ja joi lasistaan.

-- Ei vielä kokonaan. Arvaapas, mitä se sitten teki? Se kirjoitti kirjeitä minulle. Minä luin ainoastaan yhden. Se oli oikea rakkauden kirje. Hän rakasti minua.

-- Kuten Sokrates Alkibiadesta! Luuletko tällä jotain uutta keksineesi! Ja luuletko, että nuo ilmiöt syntyvät vain eristetyissä oloissa tai liiaksi kehittyneestä kulttuurista. Niitä on villeissä kansanheimoissa, jopa eläimissäkin. Minun mielestäni pitäisi ummistaa silmänsä sellaisilta luonnon oikuilta tahi ei ainakaan rangaista viattomia, niinkuin äsken sanoinkin. Haluatko kuulla toisen samanlaatuisen jutun niin kerron.

-- Kyllä, mutta mennään puraisemaan voileipää ensin; näkyy pöytä olevan katettu tuolla sisällä.

Luutnantti huusi laivamiehen pitämään huolta ruorista ja he menivät salonkiin.

Koettelivat puhella muista asioista, mutta miten lie ollut, aina osuivat he tähän seikkaan.

-- Muistatko, alkoi tohtori jutella, miten koulussa ollessa oltiin ystävyyssuhteissa samanikäisten kanssa? Aina lähdettiin yhdessä koulusta, aina oltiin toistensa luona loma-ajoilla, aina oltiin yhtä poikaa, rahatkin tasattiin. Melkeinpä saattoi olla mustasukkainen ystävästään, jos hän oleksi toisten kanssa liiaksi. Eikö niin?

-- Juu, mutta se oli ystävyyttä?

-- Tietysti, sitä oli! Mutta samalla tavallahan alkaa rakkaus eri sukupuolten välillä. Ystävyys on jo hyvin pitkällä, ennenkun jompikumpi sallii tai edes kaipaa toisen ruumiin kosketusta suudelmana tai hyväilynä. Tytöt sitävastoin ilmaisevat tätä ystävyyttä syleilemällä ja suutelemalla. Ihan viatonta se on, en sitä sano, mutta merkit ovat hyvin yhtäläiset kuin niin sanotulla rakkaudella. Se on yhtä viatonta kuin sekin tunne, joka pakottaa vanhemmat ottamaan syliin ja suutelemaan lapsiaan. Mikä sen tietää, mikä on puhdasta tai rumaa, ruumiillista tai henkistä? Sitä on vaikea sanoa, sillä vanhempain rakkaus lapsiin vaatii välttämättä ruumiillista kosketusta ja eihän sitä kuitenkaan mitenkään käy epäileminen aistilliseksi. Mutta annappas jos asuu köyhä perhe, kaikki yhdessä huoneessa, isä ja tyttäret nukkuvat yhdessä, tytöt kasvavat isoiksi, kas silloin _voivat_ nuo tunteet luonteeltaan muuttua. Ulkonaiset seikat siinä ovat vaikuttimina, kuten esimerkiksi bestialiteettia tiedetään olevan etupäässä paimenissa ja ratsuväessä. Ei tarvitse luulla, että tässä ilmenee jokin uusi, luonnoton elementti, se on samaa luontoa vain, vaikka se silloin kun purkautumistiet suletaan, avaa omat uransa, aivan kuin ruumiin kudokset avautuvat paiseeksi kun jokin sairaus tukkii eristystiehyet.

No niin, nyt sen juttuni.

Eräs poika oli pienikasvuinen ja vähäpätöinen ja tytöt eivät pienenäkään hänestä välittäneet, kun eivät tunteneet hänestä koituvan ei rakastajaa eikä suojelijaa. Sen vuoksi alkoi hän epäillä itseään ja karttaa toista sukupuolta. Kun hän sitten tuli vanhemmaksi ja rupesi tytöstämään, hoksasi hän sen, mitä me muut pidimme ihan luonnollisena seikkana, että naiset ottivat maksua. Se loukkasi häntä. Miksi vain toinen sai maksua, eikä toinen, vaikka molemmat nauttivat? Sitten rupesi hän pieniin suhteisiin erään ompelijattaren kanssa. Se piti hänestä ja ei ottanut maksua. Mutta tytöltä alkoivat pian viedä rauhan kummalliset unet, jotka tekivät pojankin levottomaksi. Joskus näki tyttö unta, että poika vei hänet teatteriin, joskus että hän lahjoitti hänelle hansikkaat, viimein, että poika maksoi hänen vuokransa. No ystäväni ei ollut taitava unien selittäjä, sillä hän oli köyhä, ja tytön unet eivät käyneet toteen. Ystäväni ajatteli, että hänpä se oli maksanut kaikki illalliset, mutta toinen ei yhtään; vaan näistä tuumistaan ei hän puhunut tytölle. Mutta vähitellen kyllästyi tyttö elämään unissa ja hän lahjoitti pian rakkautensa eräälle konttoristille, jolla oli varoja toteuttaa hänen unensa. Ystäväni katkeroitui naisille, jotka olivat moisia materialisteja eivätkä osanneet rakastaa vain rakastaakseen. Sitten pitemmän ajan jälkeen hän rakastui. Kun tuli kysymys naimisista, meni hän isän luo, joka tietysti kysyi, oliko hänellä varoja. "Jaha, vai on täälläkin maksettava", tuumi hän. Maksettava joka paikassa! Mutta hän oli rakastunut ja hän päätti tehdä kaupat. Hän oli voimistelun ja uimisen opettaja. Joko alat ymmärtää. Nai. Näki ensimäisen lapsen tultua, että vaimolla oli taipumuksia "korkeampiin tarkoituksiin" ja ettei tämä tahtonut lisää lapsia. Myrsky ja myllerrys! Ja sitten vähän tyyntä. Joskus tuntui miehestä kohtuuttomalta maksaa tyhjästä, mutta mikä oli tehty, oli tehty. Sitä kesti viisitoista vuotta, celibaattia ja vaimo vältteli reippaasti hyökkäykset selvittäen suhdetta. "Minä olen sinun lapsesi äiti, jona minulla on oikeus olla talossa". Mutta eipäs, hän ei ollutkaan lapsensa äiti, sillä hän puuhaili raamatunselityksiä ja muitakin korkeampia tarkoituksia valistuksen tukeuttamiseksi, mutta unohti olevansa aviopuoliso. No! Viidentoista vuoden päästä, pamaus uimakoululla! Ystäväni oli ryhtynyt johonkin sellaiseen, jota Darwin olisi sanonut generationin vaihtamiseksi. Viidentoista vuoden celibaattielämän analyyseistä voit laittaa kokonaisen venäläisen romaanin; en moskaa viitsi! Seurauksena oli salainen poliisitutkinta. Vapautus -- ja uusi lapsi avioliitosta. Ja hyvä taas. Tässä oli kaksi vaikutinta: ammattisairaus eli hyvä tilaisuus toisella ja puute toisella puolen.

-- Ja myös kolmas, keskeytti luutnantti.

-- Mikä niin?

-- Puute nuorena.

-- No sitten neljäskin!

-- Mikä?

-- Liian korkea työpalkka.

-- Ei, lähtään nyt jo kannelle, sanoi luutnantti, rupeaa tuntumaan liian "märältä" kun näin syventyy.

-- Juu, mutta aikansa kullakin. Tiedätkö, että Dijonin yliopisto viime vuonna määräsi 10,000 frangin palkinnon sille, joka voisi tyydyttävästi vastata kysymykseen: miksi ei saa kirjoittaa niinkuin ajattelee?

-- No, kuka sai?

-- Muudan Växiön sonni. Sanoi syyksi, että jos kirjoittaisi kuten ajattelisi, joutuisi Långholmiin.

-- Sinulla on ne juttusi!

-- Kas, kuutarkin jo näyttäikse, huudahti tohtori kun tulivat kannelle.

-- Sanotko kuutar, eikös kuu ole "miehinen".

-- Niin, jospa vaikka. Mutta eipäs ennen, Kreikassa!

-- No, kreikkalaiset eivät pitäneetkään sukupuolia kovin selvillä. Tiedätkö miksei?

-- Kai uskonnollisesta vakaumuksesta. Zeus piti Ganymedeestä! Ja he olivat suurta, sivistynyttä kansaa, joka kunnioitti uskonnollisia vakaumuksia!

Maksua vastaan.

Tytön isä oli kenraali ja äiti aikaisin kuollut. Sen jälkeen kävi heillä etupäässä herroja. Ja isä kasvatti häntä itse.

Tyttö sai ratsastella isän kanssa, nähdä manööverejä, voimistelunäytöksiä, tarkastuksia.

-- Kun isä oli seurapiirissään korkea-arvoisin, kunnioittivat häntä kaikki aina enemmän kuin toisiaan yhdenvertaiset koskaan. Ja koska tyttö oli kenraalin tytär, kunnioitettiin häntä yhtä suuresti kuin isää. Hän oli arvoltaan kenraali ja sen hän tiesi.

Eteisessä istui alati lähetti, joka kavahti jalkeille hirveällä räminällä kun tyttö meni ulos tai tuli sisään. Tanssiaisissa pyysi häntä aina majuri; kapteeneja piti hän alemman asteen ihmisinä ja luutnantit olivat vain pahankurisia poikasia.

Täten oppi hän arvioimaan ihmisiä arvo-asteiden mukaan. Siviilit olivat nahkiaisia; kohtalaisesti puetut moskaa ja köyhät roskaa.

Mutta naiset olivat arvoasteikon yläpuolella. Isä, jonka alapuolella kaikki miehet olivat ja jota tervehdittiin kunnianosoituksin minne hän vain tuli, ei koskaan toki ollut nousematta istualtaan naisen edessä, oli se sitten nuori tai vanha, suutelematta kädelle tutumpia ja juoksentelematta joka kaunottaren pikku asioilla, minkä vain tapasi.

Täten sai hän varhain käsitteen naispyhyydestä ja -paremmuudesta ja oppi pitämään miehiä joinakin halvempina olentoina.

Kun hän lähti ratsastelemaan, oli aina ratsupalvelija muassa. Kun hän suvaitsi pysähtyä katsellakseen maisemaa, pysähtyi palvelija. Se seurasi häntä kuin varjo. Mutta minkä näköinen se oli, vanhako vai nuori, ei neiti tiennyt. Jos ken olisi kysynyt, mitä sukupuolta se oli, ei neiti olisi osannut vastata, sillä koskaan ei hän ollut ajatellut, että varjo voisi olla jotain sukupuolta, ja kun hän satulasta laskeutuessaan astui pikku kenkänsä palvelijan kämmenelle, astui hän kuin mille puulle tai kivelle tahansa, ja jos hän silloin sattui kohottelemaan helmojaan vähän liian korkealle, ei hän siitä sävähtänyt sen kummemmin kuin jos ei ketään olisi ollut läsnä.

Nämä synnynnäiset arvoaste-katsantokannat ilmenivät kaikkialla hänen elämässään. Hän ei koskaan voinut tulla majurin tai kapteenin tyttärien hyväksi tuttavaksi, sillä heidän isänsä olivat arvoltaan alempia kuin hänen. Eräissä tanssiaisissa oli eräs aliluutnantti tohtinut pyytää häntä tanssiin. Rangaistakseen tomppelia, ei hän vastannut, kun kavaljeeri tanssien välillä halusi jutella. Kun hän sitten sai tietää, että aliluutnantti oli prinssi, kävi hän ihan lohduttomaksi. Hän, joka tiesi mikä eroitus oli rykmentin upseereilla ja subalterneilla, joka osasi ulkoa kaikki tähdet ja tittelit, hän ei tuntenut prinssiä. Kauheaa!

Hän oli kaunis, mutta ylpeys jäykisti piirteensä niin etteivät ihastelijat tohtineet lähetä. Naimisiin menoa ei hän koskaan ollut ajatellut. Nuoret eivät olleet kylliksi kvalificeerattuja ja virka-arvoiset vanhat olivat liian vanhoja. Jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun kapteenin kanssa, olisi hänen pitänyt istua pöydässä alempana majurien rouvia, hänen, kenraalin tyttären. Sehän olisi alennusta. Ja sitäpaitse ei hän ollenkaan halunnut joutua miksikään lisäkkeeksi tai salonkikoristeeksi miehelle. Hän oli tottunut käskemään ja toteltavaksi, hän ei voinut ketään totella. Vapaa, miesmäinen oleksiminen miesten joukossa oli sitäpaitse tehnyt kaikki naisten toimet hänestä aivan vastenmielisiksi.

Myöhään heräsi sukupuolielämänsä. Kun hän oli vanhaa sukua, joka isissä oli tuhlannut voimansa hengettömiin sotilastoimiin, yövalvontaan ja juopotteluun, ja äideissä tukeuttanut hedelmällisyyden estääkseen perintötilain jakoja, näytti luonto kovin epäröineen miksi sukupuoleksi hänet tekisi -- tai ehkei se hänessä huomannut kylliksi voimia, jotta olisi voinut päättää jatkaako rotua vai ei. Hänen olemuksestaan puuttui naisellisuus, terveen luonnon tarkoituksiinsa kehittämä, eikä hän yrittänyt keinotekoisesti vajavaisuuttaan täyttää.

Hänen vähät naistoverinsa tiesivät hänet kylmäksi, välinpitämättömäksi kaikissa sukupuolten välisissä asioissa. Itse hän lausui halveksivansa moisia seikkoja, piti niitä saastaisina ja ei voinut ymmärtää, miten nainen voi heittäytyä miehelle.

Luonto oli likaista ja puhtaus oli sama kuin puhtaat paidat, kovetetut hameet ja paikattomat sukat. Köyhyys, likaisuus ja paheellisuus oli hänestä sama asia.

Kesäisin asui hän isänsä kanssa maatilallaan.

Maaseudusta ei hän pitänyt. Luonnossa hän pieneni, metsä oli hirvittävä, järvi pöyristi, niityn vihreässä ruohossa piili vaaroja. Talonpojat olivat hänestä kavaloita, ilkeitä elukoita; ja likaisia. Sitäpaitse oli heillä paljon lapsia ja pojat ja tytöt paheellisia. Suurina juhlina, kuten juhannuksena ja kenraalin syntymäpäivinä, kutsuttiin moukat sentään hoviin olemaan köörinä oopperassa ja huutamaan hurraata ja tanssimaan taulun kuvioina.

* * * * *

Oli kevät jälleen. Helène oli lähtenyt ratsastelemaan yksinään rotutammallaan ja joutui kauas maantielle. Väsyi ja laskeutui satulasta; sitoi hevosen läheisen haan aitaan. Meni sitten poimimaan ojan reunalta kämmekkään kukkia. Ilma oli lämmin ja koivikoista, nurmikoista nousi huuru. Sammakot pulahtelivat ojassa.

Yhtäkkiä hirnahti tamma ja Helène näki notkean eläimen kurottavan kaulaansa aidan yli ja sieramet litteinä kiskovan sisäänsä ilmaa.

Alice, tyttö, huusi hän, ole hiljaa! Ja hän jatkoi työtään punoen kimppua noista kainoista kukista, jotka niin huolellisesti kätkevät salaisuutensa suloisten, somien uudintensa taa, mitkä ovat kuin koneella painettua karttuunia.

Mutta taas hirnahti tamma. Kaukaa haasta pähkinäpensaiden takaa vastasi toinen hirnunta, mutta väkevämpi, syvempi. Helteeseen nääntyvä haan tanner jymisi, kivet räiskivät valtavista kavion iskuista ja viidakosta ravasi musta orhi. Pää voimakas, kaula jäntevä ja lihakset paisuivat suonteina välkkyvän nahan alla. Oriin silmät leimusivat kun se näki tamman. Ori seisahtui ensin ja kurotti kaulaansa kuten haukotellen, virnisti ylähuulensa koholle ja näytti hampaansa. Sitten alkoi se laukata ruohikolla ja läheni aitaa.

Helène kapaisi hameensa ja juoksi päästäkseen suitsiin kiinni; mutta tamma oli jo riuhtoutunut irti ja hyppäsi aidan yli. Sitten alkoi kosinta.

Helène houkutteli aidan takaa, mutta villi eläin ei kuullut. Aituuksessa lyötiin volttia vimmatulla vauhdilla ja situatsiooni alkoi käydä helläksi. Ori korskutti valkeaa vaahtoa, joka suitsui sieramista kuin savu.

Helène tahtoi paeta, sillä näky oli kauhistava. Hän ei ollut koskaan nähnyt luonnon voimain riehuvan elävissä ruumiissa ja hän oli ylenmäärin kuohuksissa tästä peittelemättömästä purkauksesta.

Hän tahtoi juosta aituukseen ja tuoda tammansa pois, mutta ei tohtinut hurjistuneen oriin vuoksi. Tahtoi juosta hakemaan apua, mutta silloinpa olisi hän vain hankkinut todistajia. Kotiin ei voinut mennä, matka oli pitkä. Hän kääntyi selin temmellykseen ja päätti odottaa.

Kuului kavion kopinaa maantieltä. Tuli vaunut.

Helène ei voinut paeta, vaikka hävetti tähänkin jäädä. Nyt olikin liian myöhäistä, sillä kuski oli hiljentänyt vauhtia ja seisahtui hänen eteensä.

-- Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen, joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.

-- Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna mennä!

-- Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.

Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.

-- Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun...

Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja kauhusta.

Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.

-- Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti. Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman jälestä.

Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.

Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se oli epäpuhdas.

Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.

Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita. M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä, kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu. Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu alaluokkaan.

Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla! Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia! Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät kuohahtamaan näkyviin.