Part 4

Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin meni syksy.

Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta, koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu valtuutus.

Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti poikaansa kahden kesken puheille:

-- Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella vaimoa.

-- Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.

-- Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.

-- Häh. Amelien moraaliset periaatteet! Ken tohtii niitä moittia!

-- Soo-o! En minä moiti häntä, mutta tiedäthän sinä, hänen isänsähän on vapaa-ajattelija...

-- Minä olen hyvilläni, jos saan sellaisen miehen sukulaiseksi, joka ajattelee vapaasti, intresseistä välittämättä.

-- No ei nyt hänestä: mutta, Fritiof, sinulla on aikaisempia suhteita.

-- Mitä? Olisiko...

-- Niin, sinä olet leikitellyt Liisun sydämellä -- --

-- Serkun?

-- Niin! Ettekö ole hamasta lapsuudesta pitäneet toisianne tulevana parina ja etkö sinä luule, että hän on jättänyt toivonsa ja tulevaisuutensa sinun varaasi.

-- Minä en ole leikkinyt, vaan te, te olette meillä leikkineet ja usuttaneet yhteen! vastasi poika.

-- Mutta ajattele nyt vanhaa äitiäsi ja sisariasi, Fritiof. Voitko sinä tuoda tähän kotiin, joka aina on ollut meidän kaikkein koti, vennon vieraan naisen, jolla on oikeus käskeä ja vallita meitä.

-- Jassoo, siitäkö kohden puristaa. Liisu on siis valittu hallitsijattareksi.

-- Ei ketään ole valittu, mutta äidillä on oikeus katsoa pojalleen vaimoa ja kukaan ei paremmin siihen pysty kuin hän. Epäiletkö sinä minun aikeitani, sano, voitko sinä luulla oman äitisi tarkoittavan sinulle pahaa?

No eihän herra Fritiof sitä voinut, mutta -- hän ei rakastanut Liisua; hän piti hänestä kuin sisaresta, kyllä, mutta... -- Ei rakastanut? Voi, rakkaus oli niin häilyväinen vehe! Sen varaan ei saisi rakentaa, sillä se oli katoavaista, mutta ystävyys, yhdenkaltaisuus mielipiteissä ja tavoissa, yhteiset intressit, toistensa luonteiden täydellinen tuntemus, kas siinä paraat takeet avio-onnesta. Liisu oli kelpo tyttö, rakasti taloutta ja järjestystä, ja hän tekisi Fritiofin kodin niin onnelliseksi kuin Fritiof ikinä voi toivoa.

Fritiof ei keksinyt muuta keinoa puheista päästäkseen kuin pyytää mietintöaikaa.

Mutta sillävälin olivat naiset tulleet terveiksi uskomattoman nopeasti ja lääkärin oli tarpeetonta käydä talossa. Lääkäri tuli kuitenkin kerran vieraisiin, mutta hänet otettiin vastaan kuin murtovaras, joka tuli tutkimaan lukkoja ja salpoja. Hän oli tarkkasilmäinen ja tajusi heti asiain tilan. Fritiof lähti vastavierailulle, mutta hänet otettiin vastaan kuin ilmiantaja, ja seurustelu loppui.

Fritiof pääsi täysikäiseksi.

Nyt alkoi väkirynnäkkö. Tätit matelivat uuden hallitsijan edessä, kohtelemalla häntä kuten älytöntä ja koettivat hänelle todistaa, ettei hän mitenkään tulisi ilman heitä toimeen. Siskot olivat äidillisempiä kuin koskaan ennen, ja Liisu rupesi pitämään vahvaa huolta toaletistaan. Hän puristi uumilleen kureliivit ja pörrötti tukkaansa. Ei ollut ruma tyttö, pois se, mutta katseensa oli kylmä ja suu livakka.

Fritiof ei häntä kuitenkaan ajatellut sen kummemmin kuin jotain suvutonta otusta, koska ei hän ollut huomannut hänessä tyttöä.

Nyt äidin tiedonannon jälkeen alkoi serkun läheisyydessä-olo häntä vaivata, etenkin kun serkku alkoi oleilla limaskaisesti. Joka paikassa se oli vastassa: portailla, puutarhassa, tallissakin. Eräänä aamuna tuli serkku hänen huoneeseensa kun hän vielä oli makuulla ja pyysi lainata nuppineulasia. Yllään kampuujakku, oli olevinaan niin kaino.

Hän alkoi ilettää Fritiofia, ja kuitenkin hän häntä ajatteli.

Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.

Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu, paremman puutteessa.

Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa: oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi tehneeksi.

Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan saakka.

Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.

Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:

-- Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin käskemällä.

Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.

Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten, että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain. Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään. Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari, hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän, idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.

Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä, mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi, mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi polkea ja ampua.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että hänenhän oli mentävä kotiin; ja että nyt oli hänen hääaamunsa. Tuumiessaan, mitenkä hän sietäisi kaikki häneen tähdätyt hävyttömät katseet, tuntui hänestä, kuin aiottaisiin häntä häväistä jostain rikoksesta, siveyttä, jopa luontoakin vastaan tehdystä. Hän olisi halunnut paeta maailman ääriin, mutta mitenkä kotona tekisi.

Viimein tylsistyivät ajatukset aina samaa latua laahattuaan tai ehkä vain siksi, että hänelle tuli nälkä. Hän lähti siis kotiin aamiaiselle.

Kun hän tuli pihalle, olivat kaikki talossa öitsineet häävieraat latautuneet etehisen portaille seisomaan ja tervehtivät häntä leikillisillä hurraahuudoilla. Horjuvin askelin kulki hän pihan poikki ja huonosti tunteensa salaten kuuli hän vieraidensa leikilliset kuulustelut hänen terveytensä tilasta. Hän riuhtautui heidän kimpustaan ja meni kiireesti sisään huomaamatta, että vaimo oli joukossa odotellen hänen tervehdystään.

Aamiaispöydässä kesti hän kidutuksen, jota ei ikänään unohtanut, vieraiden pilasanain pistellessä ja vaimon hyväilyjen paahtaessa. Hänen ilopäivänsä oli inhottavin koko elämässä.

Parin kuukauden päästä oli nuori rouva asettunut talon valtijaksi, apulaisina tätit ja sisaret. Fritiof oli yhä nuorin ja älyttömin. Häneltä kysyttiin neuvoa, mutta ei koskaan noudatettu sitä, ja häntä vaivattiin samalla huolenpidolla kuin ennenkin. Aterioimiset vaimon kanssa kahden nähtiin pian mahdottomiksi sillä mies itsepäisesti pysyi mykkänä, mitä Liisu ei jaksanut sietää, vaan hankki ukonjohdattimekseen yhden sisaristaan, joka muutti sivurakennukseen. Fritiof teki useita emancipationi-yrityksiä, mutta kukistui aina ylivoiman alle; niitä oli liian monta ja ne papattivat kunnes hän meni metsään.

Illat häntä nykyjään kauhistivat. Hän vihasi sänkykamaria ja meni sinne kuin mestauslavalle. Hän tuli araksi ja kulki enimmäkseen yksin omissa ajatuksissaan. He olivat olleet naimisissa kaksi vuotta, silloin äiti eräänä päivänä käytti jotain tilaisuutta hyväkseen ja puheli poikansa kanssa kahden.

-- Etkö sinä olisi hyvilläsi, kun saisit pojan esimerkiksi, sanoi emo.

-- Olisin, -- sanoi toinen.

-- Sinä et ole kohtelias vaimollesi, sanoi äiti niin lauhealla äänellä kuin mahdollista.

Mies kuohahti.

-- Mitä? Mitä te sanotte? Onko jotain valittamista? Tullaanko hokistelemaan päivätyö-velvollisuuksia? Hm! Liisu onkin ihan toista kuin mitä he luulivat! Mutta mitä se muihin kuuluu? Tehkää kannekirja, kyllä minä vastaan.

Ei, eihän toki äiti sitä! Fritiof huomasi nyt yksinäisyydessään, että pehtori oli nuori mies, joka mielellään joi ja löi korttia. Hän lyöttäytyi hänen seuraansa ja vietti ikävät iltansa hänen huoneessaan; tuli myöhään kotiin, niin myöhään kuin mahdollista. Eräänä iltana valvoi vaimo vuoteellaan ja odotteli häntä.

-- Missä sinä olit? kysyi hän tivakasti ja varmasti.

-- Se ei kuulu sinuun, vastattiin.

-- Sellaisilla ehdoilla on hyvä olla naimisissa, sanoi vaimo. -- Kun olisi edes lapsi.

-- No se ei ole minun syyni, sanoi mies.

-- Ei minunkaan, sanoi vaimo.

Ja nyt sukeutui kiista siitä, kenen oli syy, ja kiistaa kesti kaksi vuotta.

Liisu koetteli kaikki keinot. Hän koketeerasi miehelle, mutta mies inhosi; ärsytti miehen ylpeyttä, mutta tuli yhä vastenmielisemmäksi.

Kun ei kumpikaan tahtonut selvyyttä yksinkertaisimmalla tavalla, turvautumalla asiantuntijaan, lääkäriin, oli seuraus tavanmukainen; herra tuli naurettavaksi, rouva traagilliseksi. Lapseton rouva on pyhä, sillä "Jumalan" kirous lepää hänen päällään, tuntemattomista syistä. Ei ollut kenenkään mieleen edes pälkähtänyt, että "Jumala" alentuisi miehen päällä lepuuttamaan kiroustaan.

Mutta Fritiof herra tunsi hyvin, että kirous lepäsi hänen elämänsä päällä, sillä se oli synkeää, sairaloista. Luonto oli luonut kaksi sukupuolta, jotka joidenkuiden olosuhteiden vallitessa ovat keskenään ystäviä, toisten vallitessa vihollisia. Ja Fritiof oli saanut vihollisen, ylivoimaisen vihollisen.

Eräänä päivänä kysyi eräs sisarista ompeluksensa äärestä sattumalta, kuten näytti, Fritiofilta, mitä "kapuuni" merkitsi.

Fritiof ei vastannut, mutta tarkasti tuikeasti sisarta ja näki, ettei tämä sitä tiennyt, vaan oli luultavasti kuullut sen muilta ja tullut uteliaaksi.

Nyt tuli myrkyksi elämänsä. Hän oli naurettava. Ja tuli epäluuloiseksi. Mitä ikinä hän kuuli ja näki, piti hän pistoksena. Mutta kiukun puuskassa kerran meni hän ja vietteli yhden palvelustytöistään, toivotulla tuloksella. Hän oli tullut isäksi! Liisusta tuli marttyyri ja Fritiofista kurjimus. Viimemainitusta arvostelusta ei hän piitannut, sillä hänen kunniansa oli pelastettu, sillä pidettiin tervekasvuisuutta kunniana eikä onnena.

Mutta tämä tapaus sai Liisun mustasukkaiseksi ja, kumma kyllä, jonkunlainen rakkaus mieheen alkoi herätä. Rakkaus, joka oli hyvin kiusallista laatua, sillä se ilmeni etupäässä hermostuneena, alati valvovana vahtimisena ja samalla äidillisenä suopeutena, joka ei tiennyt rajojaan. Liisu tietysti aina tarkasti oliko pyssy latingissa, ja rukoili polvillaan häntä pukemaan lujasti päälleen, jos mies oli ulos lähdössä j.n.e. Kotona oli vaimo pedanttinen; siivosi ja pyyhki pölyä lakkaamatta. Mullisteli puhdistuksilla miehen huonetta, pesetti lattian joka lauantai, pieksi matot ja tuuleutti vaatteet. Mies ei enää saanut koskaan olla omillaan, ei koskaan ollut varma siitä, saisiko olla rauhassa huoneessaan.

Työhön ei häneltä aikaa vähääkään kulunut, sillä naisväki hoiti taloa. Hän alkoi itsekseen lueksia maanviljelysoppia ja tahtoi tehdä joitakin parannuksia tilalla, mutta hänet estettiin. Kun hän koetti päästä yksinvaltaan, rettelöitiin hänet toimettomuuteen.

Viimein hän väsyi. Kauan sitten oli hän jo herennyt puhumasta, sillä hän oli varma, että aina vängättäisiin vastaan. Samoin ajattelevain seuraa ja onnettomuustovereita kun puuttui, tylseni hänen järkensä; hermostonsa oli pilalla ja hän ei piitannut ulkoasustaan ja alkoi juoda. Oli ani harvoin kotona enää. Löydettiin joskus humalassa majatalosta tai talonpoikain luota. Hän joi kenen kanssa tahansa, lakkaamatta. Hänestä tuntui helpommalta silloin kun sai alkohoolin avulla aivonsa toimimaan, ja silloin hän joskus puhelikin. Vaikea arvata, joiko saadakseen vain puhella jonkun vastaan vänkäämättömän kanssa, tai pelkästään juodakseenko.

Saadakseen rahaa möi hän salaa talonpojille etuuksia tai viljaa, sillä kassa oli naisten hallussa. Viimein teki hän murtovarkauden: särki oman kassakirstunsa, varasti.

Nyt täytyi aina pitää talossa mielenlaadultaan uskonnollista pehtoria, sillä äskeinen oli täytynyt eroittaa palveluksesta juoppouden tähden. Kun viimein oli papin avulla saatu väkijuomain tarjoilu majatalossa lopetetuksi, alkoi Fritiof-herra ryyppiä renkiensä kanssa. Skandaali toisensa perästä.

Fritiof-herrasta tuli patajuoppo, joka sai kaatuvan taudin kohtauksen ellei vähään aikaan saanut väkeviä.

Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi parantumattomana.

Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä, säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous, ja hänhän oli kuitenkin vain mies.

Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri, joita kunnioitettiin nimellä: laki.

Rikollinen luonto.

Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri avautui iltapäivävalaistuksessa.

Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan höyrylaivan kannelta pari kertaa.

Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.

Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi yhä uusia puheenaiheita.

-- Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui ilman rannan piiriä pitkin.

-- Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi. Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.

-- Mutta se on sittenkin tervettä elämää.

-- Tervettä. Niin luulisi, mutta ajatukset eivät tule terveiksi, kun aivot eivät saa vaikutteita ulkoapäin ja kun tuijottaa kauan tyhjään, niin tylsistyy. Mutta on niitä vielä muita varjopuolia merimiehen elämässä, muita, ei ollenkaan terveitä.

Luutnantin kasvot synkkenivät ja hän katsahti ensin olivatko miehet kyllin etäällä etteivät voisi kuunnella.

-- Huomaa, että se on munkin ja vangin toisesta sukupuolesta eristettyä elämää.

-- Ah, kyllä te olette kauniisti eristettyjä kun pääsette maihin, keskeytti tohtori.

-- Niin, mutta ennen kun pääsemme maihin! Kuukausi, parikin merellä! Tuskin nimeksi tointa. Ajatukset kulkevat omia teitään, tahto omaa päätään, vuotaa yli oikeudentunnon, loikkii yli moraalin, kunnian käsitteiden ja muun sellaisen. Paljon merkillistä sitä on nähty merillä.

-- Olenhan kuullut, että miehistö oli hyvin hurjistelevaa, sanoi tohtori.

-- Sääli naineita, sillä, katsos, nuo runoelmat merimiehen vaimosta, joka istuu surren akkunansa ääressä, ne ovat runoja vain, ei muuta! Mutta mies, nainut mies, hän noin vain menee remuilemaan kun tullaan maihin, joten kyllä hän saa rahoillaan hauskaa!

Tavallisinta on, että vaimon suru on lohdutettu jo kauan ennenkun mies tulee kotiin! Mutta, katsopas, on vielä toisia puolia, yöpuolia kuten sanotaan, sellaisia kostavan luonnon purkauksia, jotka meistä tuntuvat niin kamalilta sentähden, kun emme voi niitä ensi tarkastuksella selittää, ja kun niiden vuoksi yksilöä pidetään rangaistuksen ansaitsevana, vaikka hän on ainoastaan uhri.

-- Jaha, vai on sitäkin laivoilla. Siitä saa yleensä niin vähän kuulla, vaikka se on ajan merkittävimpiä ilmiöitä ja sitä on ollut kaikkina aikoina.

-- Sinä et siis pidä sitä rikoksena, kysyi luutnantti merkillisen innokkaasti ja imi sikariaan.

-- Rikoksenako? Mikä sitten on rikos? Se, josta nostetaan kanne ja joudutaan tuomarin eteen. Luonto kyllä rikkoo silloin, kun sukupuoli jää pitkäksi aikaa syntymisen jälkeen määräämättömäksi, kuten huomaa noista nimenmuutto-ilmoituksista, joita joskus näkee.

Luonto oikkuilee paljon ja kulttuuri lisää oikkuja, mutta ihmiset voisivat olla nykyaikaan jo niin valistuneita, etteivät rankaisisi synnyntävammoista.

-- Vai niin, oletko sitä mieltä? Hauska kuulla älyn sanoja yleisessä kirkunassa.

-- Oh, minä tiedän varmaan, Ranskassa on jo kamareissa ehdotettu poistettavaksi niitä lakipykäliä, jotka käsittelevät tätä luuloteltua rikosta.

-- Ihanko totta! Ja täällä ne kulkevat kuin spitaaliset ja palavat tuhkaksi yhä kalvavassa rauhattomuudessaan, että heitä epäiltäisiin tai heidät älyttäisiin. Minä kerron tapauksen, jonka näin omin silmin, niin saat päättää onko se pahetta, pilaantumista tai mitään muuta kuin ilmiö, jonka syitä emme tunne.

-- Minusta on samantekevää, miksi sitä sanotaan, se on moukkien ja merimiesten ammattisairautta; ilmiö on yhtä intressantti kuin se että luonto tekee ihmisen sikiölle vasikan pään tai kolme kättä.

-- Vähän kummallisempi sentään lienee, etenkin kun se ilmenee psyykillisenä, kaikkine miehen ja naisen välisine, viattomasta lemmenhaaveilusta johtuvine symptoomeineen.

-- Viattomasta? Hm!

-- Ihan niin, viattomasta, tarttui luutnantti. Minä tiedän, että sellainen suhde voi olla viaton.

-- Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.

He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.

-- Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta. Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin, paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan. Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.

Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi naisia.

No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.

Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista! hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.

Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi, miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni ja huusi:

-- Seis siinä!

Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain tuustin niin että lensin pitkin kantta.

Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.

Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä lasta.

-- Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.

Sanoin.

-- Ja isäsi?

-- Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti mekaanisessa osastossa.

-- Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä ajatuksesi koossa.

Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä tunsin, että hän katseli minua.

Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.

Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti virnuvan, en ymmärtänyt miksi.