Part 3

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä, herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä, aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti -- 18 kruunua. Uudet määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan -- ei tiennyt miksi. Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

-- Sinähän laihdut, -- tokaisi eräs toveri.

-- Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, -- vastasi aviomies.

-- En minä sitä tarkoittanut, -- peruutti toinen. -- Kieroa peliä, poika!

-- En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

-- Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

-- Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

-- Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän. Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa; päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten, pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

-- Mikä sinulla on? -- kuiskasi vaimo ja punehtui.

-- En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle, jossa laski hänet maahan.

-- Sinä uuvutat itsesi, rakkaani -- sanoi vaimo häädellen, turhaan koettaen irtautua hänen syleilystään.

-- Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai -- lisäsi hän -- miten monta tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

-- Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

-- Mitä sinä puhut!

-- Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri, virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

-- Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi mies.

-- Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, -- vastasi naisparka, jolla paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan pakosta hankkia lapsentyttö.

-- Nyt riittää! -- ilmaisi lohduton aviomies. -- Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva tuli sisään vähän tarinoimaan.

-- Mitenkäs nyt rouva jaksaa? -- alkoi vieras.

-- Kiitos, siinä menee! Entä itse?

-- Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

-- Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa...?

-- Ah -- --? -- -- --

-- Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa! Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.

-- Tai molemmat! --

-- Ei taida mikään siinä auttaa.

-- Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? --

-- Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea ääneen.

-- Mikä on pääasia.

Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia kokemuksiaan.

Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei akkunoita voitu avata.

Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.

On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää, koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista, kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.

Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. -- Tässä maailmassa saa elää vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.

Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen. Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.

-- Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.

-- Näyttelemään viheliäisyyttä? -- vai? Kiitos kunniasta!

-- Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.

-- Avaisit paremminkin akkunan!

Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta. Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.

Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa tukehtumaisillaan löyhkään.

-- Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! -- huusi mies aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.

Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.

Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.

Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille? Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun, iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo" ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko turvautua lohdutukseen. Vai mitä?

Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa asetus, joka sen kielsi.

-- Parasta on kun mennään kotiin -- huudahti kirjuri sortuneena. -- Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!

He vaelsivat kotiin.

Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".

Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea vihkoa.

Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi paheellisuutta vastaan.

-- Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. -- Sitä, jonka voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"

Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja hyvällä syyllä.

-- On siis olemassa, ajatteli kirjuri, -- hyvä sallima aviolapsilla, mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.

Tällaisia apinamaisuuksia täytyi hänen kirjoittaa puhtaaksi niin kauniilla käsialalla kuin ikinä osasi.

Mikä moraalin tulva, eikä niin valistavaa sanaa!

Koko pakinoimisen moraalinen tai oikeammin sanoen epämoraalinen ajatus oli: on olemassa jumala, joka elättää ja vaatehtii kaikki aviossa syntyneet lapset; kai taivaassa; mutta entäs maassa? Täytyypä miettiä! Tosin lienee hän kerran astunut alas taivaasta nauluuttaakseen itsensä ristiin, kun ei ollut voinut, vaikka miten yritti, saada selviksi ihmisten sotkuisia afäärejä. Hän ei mahtanut niille mitään.

Lopuksi kirkui nuori filosoofi kurkkunsa käheäksi, että vehnän suuri menekki on epäämätön todistus siitä, ettei liika-asutus meitä uhkaa ja että uusmalthusianismin teoria oli väärä ja sitäpaitse rikoksellinen, sekä porvarillisen lain että moraalin kannalta.

Ja tämä perheenisä-raukka, joka ei pariin vuoteen ollut pistänyt suuhunsa niin vehnäsen palaa, nousi paikaltaan ja meni houkuttelemaan lapsia nielemään sitä ruisjauhopuuroa ja sinertävää maitoa, jota he ajoivat makoonsa tuntematta itseään kylläisiksi.

Synkeää oli, ei vesipuuro pahinta, mutta entinen raisu mieli, tuo lumoava haltijatar, joka osasi muuttaa mustan rukiin kultaiseksi vehnäksi, tuo kaikkivaltias rakkaus runsauden sarvineen oli kadonnut; se oli haihtunut sumuksi, pisara pisaralta. Lapsista oli tullut pelkkä taakka ja rakastettu vaimo oli nyt kätketty vihollinen, salaisesti halveksiva, halveksittu.

Entä syy kaikkiin näihin onnettomuuksiin? Leivän puute! Ja samalla aikaa tuhoutuvat Uuden maailman suuret kauppahuoneet liian paljon viljasadon paineesta! Kyllä on maailmassa ristiriitoja! Kyllä siis lie puutteellisuutta siinä tavassa, jolla leipä jaetaan?

Tiede, joka on tullut uskonnon jälkeläiseksi, ei tähän kysymykseen vastaa, se vain konstateeraa faktoja ja antaa lasten kuolla nälkään ja vanhempien janoon.

Lapsi.

Hänen isänsä kuoli varhain ja sitten jäi hän äidin, kahden sisaren ja joidenkuiden tätien hoitoon. Veljiä ei ollut. He elivät maatilallaan Södermanlannin sisämaassa eikä heillä ollut juuri naapureita, joissa olisi "voinut" käydä. Seitsenvuotiaana tuli hänelle ja sisarille guvernantti ja naisserkku, jonka aika kului taloustoimiin.

Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään, kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella, että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja tyranninsa.

Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli, lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.

Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta. Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan, sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika rohkeakasvuinen.

Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt, värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi vastarintaan.

Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.

Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa pitkällään.

-- Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.

Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan, ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo, joka istui ruokasalissa ja itki.

Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle rusinoita kaapista.

Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin kysellessä oliko hänellä hyvä olla.

Hän ei kertaakaan saanut lähteä ulos jonkun olematta pukemassa hänen päälleen ja hänellä oli niin monta villaista kaulahuivia, ettei hän tiennyt minkä niistä oikeastaan käärisi kaulaansa. Jos hän pujahti varkain ulos, niin heti kiruttiin akkunoista häntä tulemaan ja saamaan jotain ylleen.

Sisarten leikit alkoivat häntä tuskastuttaa. Höyhenpallon hypittäminen ei enää tyydyttänyt hänen vahvoja käsivarsiaan, jotka tahtoivat nakella kiviä; ja seisoskeleminen tyhjää hinaillen turhantarkassa krokettipelissä, johon ei tarvittu lihasten ponnistelua eikä älyä, ärsytti hänen hermojaan.

Ja sitten vielä aina hännässä se guvernantti, joka puhui hänelle ranskaa hänen vastatessaan ruotsiksi. Samea viha koko olemassa oloa ja ympäristöä vastaan alkoi hänessä kyteä.

Hän huomasi myös pian itseään halveksittavan, kun hänen läheisyydessään käyttäydyttiin niin kursailematta ja häntä kyllästytti pian kaikki. Ainoa häntä kohtaan hienotuntoinen oli äiti, joka oli antanut aidata hänen sänkynsä isolla sermillä.

Hänen pakopaikkanaan oli vihdoin kyökkikamari, jossa hänellä toki oli puoltajia. Joskus sai hän siellä sentään kuulla juttuja, joiden olisi luullut ärsyttävän pojan uteliaisuutta, mutta hän ei tiennyt mysterioita olevankaan. Niinpä oli hän kerran sattumalta tullut uimapaikalle tyttöjen uidessa. Guvernantti oli kiljaissut, mutta hän ei ymmärtänyt minkätähden, vaan rupesi juttelemaan tyttöjen kanssa, jotka seisoivat tai kellottivat vedessä ihan alasti. Tuosta ei poika ollut milläänkään.

Kasvoi nuorukaiseksi. Nyt täytyi hankkia pehtori, joka opettaisi hänelle maanviljelystä, sillä hänethän oli määrätty kerran ottamaan kartanon hoitoonsa. Hankittiin vanha, mielenlaadultaan uskonnollinen mies. Eipä siis nuorukaiselle kovinkaan virkistävää seuraa, mutta toki parempaa kuin entinen. Hän oppi näkemään asioita uudella silmällä ja pääsi toimimaan. Mutta pehtori sai alituiseen niin paljon ohjeita naisväeltä, että hän lopulta muuttui pelkäksi puhetorveksi.

Fritiof sai kuudentoista-vuotiaana Kristuksen ruumista ja kultakellon ja luvan ratsastaa, mutta mennä pyssy olalla metsään, jota hän unelmissaan haaveksi, ei hän saanut. Hänen ei tosin tarvinnut pelätä verivihollisensa selkäsaunaa, mutta äidin kyyneleitä. Häntä pidettiin aina vain lapsena, ja muiden mielihalujen ehdoton kunnioitus oli hänen päähänsä pänttäytynyt.

Ja kasvoi ja täytti kaksikymmentä vuotta. Eräänä päivänä seisoskeli hän kyökissä katsellen kun kyökkipiika suomusteli ahvenia. Nuori, sievä, hienohipiäinen tyttö. Fritiof rupesi leikittelemään hänen kanssaan, pujotti kätensä leningin kauluksen väliin hänen selkäänsä.

-- Fritiof-herran pitää olla kiltti, sanoi tyttö.

-- Kilttihän minä olenkin, vastasi hän ja alkoi lähennellä.

-- Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.

-- Noo, no -- -- --.

Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja meni pihalle.

Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.

Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä hempeäksi neitoseksi.

Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut sivistystäkin.

Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.

Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa elää ilman tyttöä.

Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.

-- Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.

-- Mitä mahdottomia? huudahti toinen.

-- Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.

Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.

Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään toivottomuuteen.