Part 13

Hän herää aamulla nähtyään pahoja unia langenneista vekseleistä ja painoon ehtimättömistä käsikirjoituksista. Tuskan hiki tukassa, posket tärisevät pukeutuessa. Mutta hän kuulee lasten livertelevän viereisessä huoneessa, ja hän huuhtoo kylmää päätään kylmässä vedessä, juo kahvinsa, jonka keittää itse ettei tarvitsisi näin aikaisin, kello puoli kahdeksan herättää lapsenpiika-parkaa. Sitten korjaa hän vuoteensa, harjaa vaatteensa ja istuutuu kirjoittamaan.

Kuume nousee, kuume, joka luo hourekuvia paikoista, joita hän ei ole koskaan nähnyt, seuduista, joita ei milloinkaan ole ollut, ihmisistä, joita et löydä osoitekalenterista. Kirjoitusten ääressä on kuoleman kauhu. Ajatusten tulee olla selviä, sanain korrekteja ja maalaavia, tyyli kelvollista, toiminnan pitää olla vilkas, mielenkiinto ei saa laimeta, kuvailun pitää käydä repäisevästi, repliikit säkenöiviä. Ja hänelle irvistelevät yleisön automaatit, joiden aivot hänen tulee vetää vireeseen, arvostelijat kateuden kakkulat nenällä, jotka hänen täytyy pakottaa suopeiksi; kustantajan nyreä naama, joka hänen täytyy kirkastaa. Hän ehkä näkee jurymiesten istuvan mustan pöydän ympärillä raamattu keskessä, hän kuulee hiljaa narahtavan vankilan portin, jossa vapaa-ajattelijat saavat sovittaa sen rikoksen, että ovat ajatelleet laiskojen hyväksi. Kuulee hotellin isännän sipsuttavia askeleita, sillä se tuo kahta laskua. Ja kuume se polttaa, ja kynä syöksyy paperia pitkin, suoraan, epäröimättä hetkeäkään kustantajien ja jurymiesten näköä, ja sen jälet ovat punaisia viiruja, kuten hyytynyttä verta, jotka sitten kuivuvat, mustuvat. Kun hän kahden tiiman päästä nousee paikaltaan, jaksaa hän toki paraiksi laahustaa sänkynsä luo ja heittäytyä siihen. Siinä makaa hän kuin kuoleman kourissa. Se ei ole virkistävää unta, ei horrosta; se on kauan kestävää pyörtymystä, mutta ei tiedotonta, hän tuntee kauhulla voimainsa loppuneen, hermot ovat hervottomina, sydän onttona.

Soi pensionin kello. Voilà le facteur! Posti tuli.

Hän syöksyy säpsähtäen ylös ja menee hoippuen eteiseen. Saa käärön. Korehtuuria, luettava heti. Eräs nuori kirjailija lähettää kirjeen, pyytää arvostelua; polemiikkia eräässä lehdessä, vastattava; kirje, jossa pyydetään antamaan avustusta erääseen kalenteriin ja varoittava kirje kustantajalta. Kaikkiin puututtava, voimia vailla. Lapsenpiika on nyt noussut ylös, pukenut lapset, juonut kahvia hunajan ja voileipäin kanssa, jotka on valmistettu ja laitettu hotellissa. Sitten lähtee lapsenpiika kävelylle luonnon helmaan.

Kello yksi soitetaan déjeuner'lle. Vieraat kokoontuvat ruokapöydän ympärille, mies asettuu toveritta syömään.

-- Missä rouva on? kysellään.

-- En tiedä, on vastaus.

Miten raaka! kuiskivat naiset, juuri aamunuttuihin pukeutuneina.

Sitten tulee rouva. Tarjoileminen keskeytetään hänen tähtensä ja nuo nälkäiset, jotka olivat tulleet ajoissa ruualle, saavat odotella toista ruokalajia.

Naiset kysyvät nyt miten rouva jaksaa, oliko nukkunut hyvin, eikö ole hermostunut. Mutta kukaan ei kysele miten mies jaksaa. Sillä senhän he tietävät ilmankin.

-- Se on kuin haudankaivajalta karannut, sanoo yksi nainen.

Sen näköinen hän onkin.

-- Se elää kai hyvin huonosti, sanoo toinen nainen. Mutta hän ei elä huonosti.

Hän ei puhele pöydässä, sillä hänellä ei ole mitään sanottavaa näille naisille. Mutta hänen rouvansa kyllä puhuu.

Ja mies nieleksii ruokaansa kuunnellen kai varsin iloissaan kaikkea kehnoa ylistettävän ja hyvää soimattavan.

Pöydästä noustua pyytää mies saada vähän puhella rouvan kanssa.

-- Ystäväni, sanoo hän, voisitkohan olla hyvä ja lähettää Loviisan viemään räätäliin minun takkiani, siitä on ompeleet ratkenneet, enkä itse joudu menemään.

Rouva ei vastaa paljon sitä eikä tätä, mutta ei lähetä Loviisaa, vaan ottaa itse takin käsivarrelleen ja lähtee menemään kylään, jossa räätäli on.

Puutarhassa tapaa hän pari "vapautettua" naista, jotka kysyvät minne rouva on menossa.

Hän vastaa niin rehellisesti kuin mahdollista menevänsä räätäliin miehensä tähden.

-- Ja räätäliin se lähettää hänet! Ja hän antaa kohdella itseään kuin piikaa!

-- Ja itse makaa ruokalevolla, nuori mies. On sekin puoliso!

Hän makaa tosiaan päivälevolla, sillä hän kärsii verenpuutetta. Ja sitten soittaa postin tuoja kello kolme ja nyt on hänen kirjoitettava yksi vastaus Berliniin saksaksi, toinen Parisiin ranskaksi ja kolmas Lontooseen engelskaksi.

Sitten kysyy rouva, joka on tullut räätälistä ja ehtinyt juoda yhden konjakkia, eikö miestä haluttaisi lähteä nuorten kanssa huviretkelle. Mutta miehellä on niin paljon kirjoitettavaa.

Kun hän on saanut kirjeet valmiiksi, nousee hän lähteäkseen kävelylle ennen päivällistä. Häntä haluttaisi saada jutella jonkun kanssa. Mutta hän on yksin. Hän menee lasten luo.

Lihava piika istuu puutarhasohvalla ja lukee Oikeita naisia, jonka rouva on antanut hänelle lainaksi. Lapsilla on ikävä, ne tahtovat uuteen paikkaan ja liikuskella.

-- Miksei Loviisa kävele lasten kanssa? kysyy mies.

-- Rouva sanoi, että nyt on liian kuuma.

Rouva sanoi!

Herra ottaa lapset mukaansa, lähtee kulkemaan tuonne maantietä pitkin, mutta huomaakin, että lapsia ei ole pesty, niiden kengät ovat rikkonaiset. Hän kääntyy takaisin.

-- Miksi on lapsilla rikkonaiset kengät? kysyy hän Loviisalta.

-- Rouva sanoi...

Rouva sanoi!

Hän lähtee kävelylle yksin.

Tulee murkina-aika, kello on seitsemän. Nuoret eivät ole vielä palanneet. Kun on tarjoiltu kaksi ensimäistä ruokalajia, silloin ne tulevat. Tulevat remuten, nauraen, punaisina hehkuen.

Rouva ja hänen ystävättärensä ovat etenkin riemuissaan ja löyhkävät konjakilta.

-- Mitäs hauskaa ukko on sillaikaa saanut? sanoo rouva miehelle.

-- Kävin kävelemässä lasten kanssa, sanoo mies...

-- Eikö Loviisa ollut kotona?

-- Juu, mutta hän ei joutanut.

-- Ei minusta ole yhtään liikaa jos mieskin vähän hoitelee lapsiaan, sanoo ystävätär.

-- Ei minustakaan, vastaa mies. Ja siksi huomautin minä Loviisalle, ettei hän saa antaa lasten kulkea likaisina ja repaleissa.

-- Aina hävyttömyyksiä, kun tulee kotiin, sanoo rouva. Ei koskaan huvitella ilman ettei solvaista. -- Ja hyvin pingotettu kyynel tunkeutuu punottavasta silmästä.

Ystävätär ja muut naiset katsovat mieheen raivoissaan.

Valmistetaan hyökkäystä ja ystävätär hioo kieltään.

-- Onko herrasväki lukenut Lutherin pöytäpuhetta vaimojen oikeudesta? alkaa hän.

-- Mistä oikeudesta? kysyy vaimo.

-- Hankkia itselleen toinen mies, jos nykyinen ei ole sovelias.

Paussi.

-- Vaarallinen oppi rouville, sanoo mies. Sillä siitä johdutaan miehen oikeuteen hankkia itselleen toinen vaimo, jos nykyinen ei ole sovelias, mikä viimemainittu on paljon tavallisempaa.

-- En ymmärrä, sanoo rouva.

-- Se ei kai ole Lutherin eikä minun syyni, vastaa mies. Yhtä vähä kuin sekään välttämättä aina on miehen syy, ettei hän sovellu vaimolle. Hän voi nimittäin soveltua jollekin toiselle aivan erinomaisesti.

Kuolon hiljaisuus pöydästä noustaessa. Mies menee huoneeseensa. Rouva ja ystävätär asettuvat paviljonkiin.

-- Miten brutaali! sanoo ystävätär. Ja sinä hienotunteinen, intelligentti nainen voit olla tuon egoistin piikana.

-- Hän ei ole minua milloinkaan ymmärtänyt, huokaa rouva.

Saadessaan lausua nämä musertavat sanat tuntee hän niin suurta itsetyydytystä, ettei mitenkään voi muistaa miehen niin monasti toistamaa vastausta: "Oletko sinä, ystäväni, niin syvä, etten minä, joka olen jotenkin hyvä-älyinen, voisi sinua ymmärtää? Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mahdollisesti sinun pintapuolisuutesi estää sinua ymmärtämästä minua!"

Mutta huoneessaan istuu mies, yksin.

Hän suree; kärsii kuten olisi äitiään lyönyt. Mutta vaimohan oli lyönyt häntä kauan, lyönyt julkisesti, vuosikausia, ja hän ei ollut iskenyt koskaan takaisin ennenkun nyt.

Tuo raaka, sydämetön, kyynillinen nainen, jota hän oli jumaloinut, jolle oli tahtonut antaa koko sielunsa, ajatuksensa, kaikki hienot tunteensa, tuo oli havainnut hänen valtiutensa ja siksi oli se häntä pilkannut ja alentanut ja laahannut loassa, ja raastanut hiuksista ja häväissyt. Oliko mies siis suuresti rikkonut, jos oli viimein kerran lyönyt takaisin, kun häntä oli julkisesti pilkattu. Oli, hän tunsi itsensä sittenkin niin rikolliseksi kuin olisi surmannut paraan ystävänsä.

Lämmin kesä-ilta lankee hämärtäen ja kuu nousee.

Kuuluu laulua salista. Mies lähtee puutarhaan ja istuutuu pähkinäpuun varjoon. Yksin! Pianon soinnutukset sulautuvat lauluun:

Usein, kun yö tuli harmaan maailman melskeesen, vaivaan, huokasi aalto ja puu, sain syliss' uinua armaan; -- ääriltä tähtisen taivaan katseli onneemme hiljainen kuu. Nyt saan itkeä salaa kaipauksen kyyneleen. Ah, se ei konsana palaa rakkauden kevääni kukkasineen!

Hän nousi kävelemään pitkin puutarhan käytävää ja katsoi akkunaan. Siellä hän oli, hänen runoelmansa, jonka hän oli itselleen runoillut. Ja vaimo lauloi kyyneleisin äänin. Naiset sohvilla katselivat merkitsevästi toisiinsa. Mutta laakeripensaiden takana puutarhasohvalla tarinoi melkein supatellen kaksi herraa, sikaria sauhutellen. Hän kuunteli:

-- Pelkkää konjakkia.

-- Niin, se taitaa juoda.

-- Ja siitä syyttävät miestä.

-- Hävytöntä. Se rupesi juomaan jo Julianin ateljeerissä. Tiedäthän, että se aikoi maalariksi, vaan ei kyennyt. Ja kun hänet hylättiin näyttelyistä, kävi hän tuon poloisen kimppuun ja korvasi tappionsa naimakaupalla.

-- Niin, olenhan minä kuullut. Ja sitten piinasi toista, niin että toinen on kun luuranko. Pitivät ensin omaa taloutta, ja vaikka sillä oli Parisissa kaksi piikaa, väitti olevansa miehen piika. Itse määräili kaikesta, väitti olevansa orjatar. Hoiti kehnosti kotia, jota piiat kavalsivat, ja toisen täytyi ristissä käsin katsoa miten mentiin perikatoon. Kun mies esitti pelastuksen keinoa, vastusti rouva; esitti mustaa, rouva tahtoi valkeaa. Niin se tuhosi miehen tahdonvoiman ja hävitti hänen intelligensinsä. Sitten muuttivat he pensioniin että rouva pääsisi vapaaksi taloudesta ja saisi antautua taiteelleen. Nyt kun hänellä ei ole ruuanlaittoa eikä muuta hommaa, ei hän niin hipaise pensseliä, huvittelee vain ystävättärensä kanssa. Hän halusi karkoittaa miehen työstäkin ja häväistä hänet juopottelulla, mutta eipäs onnistunut. Siksi vihaa hän miestä kuten moraalisesti valtiaampaansa ainakin, ja sitähän mies onkin.

-- Niin, mutta raukkapa on mies, vastasi toinen.

-- Niin siinä suhteessa, mutta sitähän olemme kaikki -- siinä suhteessa. Hän on yhä vaimoaan rakastanut, ja kaksitoista vuotta on kulunut. Mutta pahinta on se, että hän, joka ennen oli niin vahva, jonka sanaa pelättiin kamarissa ja lehdissä, alkaa lamautua. Minä puhelin hänen kanssaan aamupäivällä ja hän on kainoimmin sanoen sairas.

-- Kertovat, että vaimo tahtoisi häntä hullujen huoneeseen ja että ystävätär auttaa häntä aikeissa.

-- Oh, hyi hitto! Ja siinä se viitsii olla mokoman huvilentun orjana!

-- Vaan tiedätkö, minkätähden se halveksii miestään enimmin? Siksi kun ei toinen voi elättää häntä hänen mielensä mukaan. Mies, joka ei voi elättää vaimoaan, ce n'est pas grand' chose, sanoi hän tässä eräänä päivänä päivällisillä. Ja minulla on vahvat syyni uskoa, että se muinoin tuumi, että mies kynällään toitottaisi hänet maalariksi. Onneksi ei toinen voinut poliittisten mielipiteittensä vuoksi ryhtyä mihinkään tekemisiin valtalehtien kanssa, ja sitten kartti hän taiteilijamaailmaa päämäärilleen vieraana.

-- Vaimo siis tahtoi hyötyä miehellään, mutta kun mies ei kelvannut, niin hänet kaseerattiin. Kelpaapas toki vielä perheen elättäjäksi.

"Nyt saan itkeä salaa kaipauksen kyyneleen," kuului salista.

-- Pam! napsahti lyhyesti pähkinäpuun takaa. Joku oksa rusahti poikki, hieta rasahti.

Herrat hypähtivät paikaltaan.

Ruumis hienossa puvussa oli hietakäytävällä, pää penkin jalkaa vasten.

Laulu vaikeni, naiset juosta puhalsivat ulos.

Ystävätär hajuvesipulloineen rupesi pirskoittamaan kuollutta.

-- Hyi, kuollut, huudahti hän ja hypähti taapäin ja tukki nenäänsä kun näki ettei se ollutkaan pyörtynyt.

Vanhempi herroista, joka kumartui kuuntelemaan kuolleen rintaa, kohotti päätään, sanoi:

-- Hiljaa, naiset!

-- Miten brutaali! sanoi ystävätär.

Vaimo pyörtyi ystävättärensä syliin ja naiset huolehtivat hellästi hänestä.

-- Heti hakemaan lääkäriä, huusi vanhempi herra. Juoskaa!

Ei kukaan liikahtanutkaan, kaikki tungeksivat vain pyörtyneen vaimon ympärillä.

-- Minkä surun teki vaimolleen! Mikä mies, mikä mies! vaikeroi ystävätär!

-- Ette pane niin tikkua ristiin kuolevan tähden, mutta kyllä pyörtyneen. Ajakaa siihen konjakkia, niin kyllä selviää!

-- Oh! Oh! Kurja mies, hän ansaitsi kohtalonsa! selitti ystävätär.

-- Ei, hän ei olisi tosiaan ansainnut niin kurjaa kohtaloa kuin joutua elävänä teidän käsiinne! Tietäkää huutia naiset, kunniaa perheen elättäjälle!

Hän nousi ylös ja hellitti kuolleen käden.

-- Loppu tuli, sanoi hän.

Ja se tuli.