Part 12

-- No mitä sinä nyt oikein tahdot?

-- Niin, näes, minä olen jäsenenä Yhdistyksessä Naidun naisen omistusoikeuden hankkimiseksi ja minä tahtoisin näyttää esimerkkiä maailmalle. Tehdään sentähden sellainen sopimus, että minä saan pitää korkoni. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Etkö sinäkin tahdo tulla yhdistykseen?

-- En, ystäväiseni, vastasi Robert, en ollenkaan, sillä oikean avioliiton tulee perustua samoille oikeuksille, samoille velvollisuuksille. Jos naidulla naisella tulee olla omistusoikeus, tulee myös naineella miehellä olla. Tämän on laki jo oivaltanut ja siksi on säädetty asetus avioehdosta.

-- Mikä se on?

-- Pitäisihän sinun se toki tietää, ennenkun haluat ruveta lakia uudestaan säätelemään! Kas, se on sellainen pieni laki, jonka nojalla kukin saa pitää omaisuutensa!

-- Niin, mutta sehän on juuri naidun naisen omistusoikeus!

-- Aivan niin. Mutta se on samalla naineen miehen omistusoikeus. Tahdotko, että laadimme avioehtokirjat?

-- Hm! Sitä en ole tullut ajatelleeksi.

-- Ei, mutta, pikku ystäväni, täytyyhän toki vähän ajatella ennenkun ryhtyy tällaiseen. Minä pidän omat ja sinä omat korkosi! Kumpikin omillaan! Sehän on oikeutta? Vai mitä!

-- On, on!

Ja sitten he menivät naimisiin avioehdolla. Herrasta oli vähän arkipäiväistä se että morsian puhui afääreistä, kun hän itse ei ollut koskaan ottanut niitä puheeksi. Mutta oli hyvillään kuitenkin ajaessaan maatilalleen ja viedessään nuorta rouvaansa kotiin.

Vuosi kului, tuli pienokainen. Robert-herran tila oli kyllin suuri elättämään vaimon ja lapsen, mutta siitä ei herunut palmuhuoneisiin ja berliniläisiin. Mutta lapsivuoteen jälkeen oli rouva tullut huonoksi eikä voinut lähteä ulkosalle. Rockelstan paroonilla oli palmuhuone, jossa paronitar kävi kävelemässä. Robert-herralle vihjattiin, että hänen olisi myös rakennettava palmuhuone. Ei sitä kannattanut, sillä se maksoi kuusituhatta kruunua, tilan koko vuositulot. Viimein täytyi hänen se rakentaa, sillä tohtori oli määrännyt. Robert-herra noitui tohtoria, uutta kotityrannia, ja tuumi että miksei hän yhdellä tiellä määrännyt matkaa Afrikaan tai hovilinnaa tai jotain Meissonierin taulua. Mutta vain itsekseen, samoin kuin teki senkin huomion, ettei talon budgetti ollut mitenkään vaurastunut rouvan koroista. Vain itsekseen.

Ja rouva sai palmuhuoneensa, mutta se maksoi tosin vain kolmetuhatta kruunua. Palmut eivät kuitenkaan olleet kelvollisia ja rouvan päätä alkoi syksyllä kivistellä. Tohtori selitti, ettei maaseutuilma sopinut rouvalle ja että heidän oli asuttava kaupungissa talvella.

Mies ei voisi asua kaupungissa, sillä tila menisi hunningolle, eikä hänellä ollut varaa pitää huoneustoa kaupungissa.

-- Eikö ollut varaa?

-- Ei ollut! Mutta rouvalla pitäisi olla, hän kokosi korkoja.

-- Jaaha, mies tahtoi käsiksi hänen vähiin rahoihinsa!

-- Eipäs. Hän ei tahtonut rouvaa rakentamaan itselleen palmuhuonetta, hän ei tahtonut rouvaa pitämään miehelle eri huoneustoa, mutta hän ei jaksanut käsittää...

-- Mitä ei käsittää.

-- No, se nyt on samantekevää!

-- Aha, vai samantekevää! Mies tahtoi käsiksi hänen rahoihinsa.

-- Ei, mutta rouva tahtoi miehen, sillä vielä ei ollut mies nähnyt niin vilausta rouvan rahoista, vaikka he olivat toimineet rouvan pään mukaan ja jakaneet.

-- Jaha, rouvanko siis piti elättää miestään.

-- Eikä. Miehen mielestä he vain kustantaisivat taloa molemmat. Siten ei rouvasta olisi vaikeaa olla miehen elättinä ja sitähän rouva oli tahtonutkin!

-- Ehkäpä! Niin, ihan niin: mies oli oikeassa! Rouva kirjoittaisi papalle ja tahtoisi korkoja!

Hän kirjoitti papalle, joka pitkän kirjevaihdon päälle valitteli, että tytär oli mennyt raukalle, joka ei kyennyt elättämään itse vaimoaan ja lastaan, vaan hävittää vaimon rahat. Viimein tipautti hän kolme tuhatta kruunua. Tehdasafäärit olivat huonolla kannalla, ja osakkeet eivät olleet antaneet hyvin osinkoa.

Nyt täytyi heidän lähteä Tukholmaan, sillä rouva se nyt kustansi. Tätä eivät Robert-herran kassakirjat voineet hyväksyä. Sillä talous maalla maksoi kuusituhatta kruunua, josta rouvan olisi pitänyt ottaa osalleen puolet. Mutta mitäs sillä nyt väliä!

Seuraavana vuonna ei tullut korkoja lainkaan, sillä tehdasafäärit eivät käyneet lainkaan. Nyt oli rouva pakotettu syömään toisen leipää. Katkeraa, katkeraa! Mies ei koskaan sanaa kurahtanut, mutta rouva sitä enemmän. Hän valitteli aamusta iltaan, että hän kostuttaa nöyryytyksen kyyneleillä kovaa leipäänsä. Mutta kyynel on tavattoman joutuisa kuivamaan ja rouva tuli pian jälleen iloiseksi eikä tullut paljoa sittenkään pahoilleen kun seuraavana vuonna sai kuulla, että yhtiöt molemmat olivat menneet nurin.

Ja he lähtivät talveksi Tukholmaan ja siellä pyhittiin poskilta pois viimeiset kyynelten merkit.

Keväällä Robert-herra sairastui ja kuoli, kuoli paljon joutuummin kuin romaanin lopuksi sopisi kuolla. Ja uskotut miehet tulivat ja tekivät kalunkirjoituksen ja sen tehtyään tulivat he siihen johtopäätökseen, ettei rouva, kiitos ja kunnia avioehdon, saisi niin äyriä periä; talo myytiin ja myös huonekalut; varat pantiin holhouskamariin ja rouva sai laputtaa papan luo kotiin.

-- Mutta pappakos oli sapessaan! Vihovietävän ideat, sanoi!

-- Onpas, tuumi rouva, lainsäädännössä vika sittenkin; sitähän minä aina sanoin! Ei, kyllä naidun naisen omistusoikeus on paljoa parempi.

Tämän kaskun kertoja tuumi, että kyllä naineen miehen omistusoikeus on vielä sitäkin parempi, mutta kertojahan oli mies ja viis siis hänen sanoistaan.

Taikauskoa.

Naisten ihanteellisuuden vaatimukset miehen suhteen eivät tosiaan ole pienet. He eivät vaadi muun muassa enempää eikä vähempää kuin että miehen on "uskottava naiseen". Miten ylevästi harmissaan huudahti tässä äskettäin muudan vallasnainen, joka ei käsittänyt Villisorsaa: "Hän ei usko naiseen enää!"

Se on: siis on hän kuollut, kuollut ihmisenä ja kirjailijana.

Mitä sitten nyt oikein on tuo: uskoa naiseen?

Kai jotain ihka erityistä. Sanotaan että uskotaan Jumalaan tai ei uskota Jumalaan, elämään tämän jälkeen, hyveen voittoon tai muuhun sellaiseen. Mutta uskoa naiseen? Uskoa mieheen, sitä käsitettä ei ole olemassa. Uskoa naisväkeen ei myöskään merkitse mitään. Uskoa naisiin, -- ei, uskoa naiseen se pitää olla. Ei myös kelpaa, jos sanoo uskovansa naisesta jotain hyvää tai pahaa; pitää sanoa uskovansa naiseen.

Analogisesti tämä olisi sama kuin sanoa: uskon että nainen on olemassa, kuten Jumala on olemassa; ja: uskon että hänessä yhdistyvät kaikki hyvät ominaisuudet, pahoja ei ole.

Mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin vanhaa satua enkelistä, sinisestä linnusta, immistä ja lemmestä ja sen sellaista.

Uskoa naiseen!

Ajanlaskumme alussa yritettiin suuremmoisesti luoda uskoa mieheen, nikkarin poikaan. Yritys sujui hyvin parisen sataa vuotta. Mutta vuonna 323 teki Fausta (naimisissa Constantinus Suurella) kristinopin valtiouskonnoksi. Siitä alkaen väheni Kristuksen palveleminen ja Maria-kultti alkoi. Äiti oli pojan edellä ja poika saa väistyä taemmaksi. Mutta entäs isä? Mies? Timmermanni? Hänet jätettiin silleen! Muitta mutkitta. Ja keskiaikana on mies polvillaan naisen edessä, äidin, naaraan.

Äly hoi!

Nainen erehtyi, kun teki miehen perheen edusmieheksi ja sitten myös valtion. Siksi tuntuu nyt miehestä niin raskaalta joutua viralta.

"Luomakunnan herroiksi" sanovat naiset miehiä vain leikillä, mutta maljat naiselle, ne ovat totta ne.

Naisen ylivalta on pysynyt vankkana ja henkii taiteessa, symboliikassa. Michel Angelo tekee Kristuksen Viimeisessä tuomiossaan naiseksi ja Pietàssa panee hän täysikäisen miehen äidin polville kuin sylivauvan. Tasavalta kuvataan aina naiseksi, sekä Sveitsissä että Ranskassa.

Heinäkuun muistopylväässä on vapaus nainen, samoin myös Bavaria Müchenin edustalla ja Svea Davidssonin talolla.

Naisen väittää eräs uudenaikainen, mutta hyvin alakuloinen koiraskirjailija olevan korkeammalla siveysasteella kuin miehen. Se on pötyä! Petetyn koiraan veren pakkautumista! Naiset ovat ihan yhtä suuria kaljahousuja kuin mieskin, ellei mies ole korkeammalla. Nainen on keksinyt hemmen myymisen, keksinyt prostitutsioonin, keksinyt avioliiton. Avioliitto on naiselle elinkorko, jonka jälkeen hän usein vielä saa eläkkeen, nainen nimittäin; sillä mies ei saa eläkettä naisen kuoltua.

Ei myöskään ylioppilas, jos tahtoisi naida naisprofessorin, saa professorin titteliä.

Rohkeus on hyve, sanotaan. Mutta siinä hyveessä on nainen kehnompi kuin mies, sillä hän menee piiloon, kun mies lähtee sotaan. Blenda ja Jeanne d'Arc ovat pari kärpästä, jotka eivät kesää tee ja Blendan taistelutapaa pitäisi sitä paitse mies alhaisena.

Miehen alamaisuudesta se johtuu, että nainen voi olla julkeampi arkielämässä. Syyttäköön vain nainen sitä, ettei häntä ole laskettu sotaan; ei auta, hän on aina saanut mitä on tahtonut. Hän heitti miehen niskoille sodan käynnin "raakaa" voimaa vastaan; itse hän päätti käydä sotaa älyllä, kavaluudella ja viimein, kuten nykyään, valeella, kun hän uskottelee olevansa orjatar ja jumalaisolento samalla kertaa.

Puhutaan niin paljon vietellyistä tytöistä. Onhan niitäkin, en vastaan väitä, mutta minäpä kerron vietellyistä pojista, näyttääkseni, että on _niitäkin_, en väittääkseni, että kaikki pojat ovat vieteltyjä ja etteivät tytöt ole koskaan viettelijöitä. Tahdon sillä myös osoittaa, että on vaarallista nuorten poikien "uskoa naiseen" kuten johonkin mallikelpoisuuteen, puhtaaseen, virheettömään olentoon tai sen semmoiseen. Ja samalla huomauttaa, että miehen "aistillinen" rakkaus on puhtaampaa kuin naisen, sillä siinä ei ole tavallisesti taloudellisten etujen syrjävaikuttimia, jotka ovat naisen, yhteiskuntaolojen kautta, paha kyllä, saastuttaneet.

Äitinä olo, se on kunnia, mutta äidiksi tullessa tietysti tapahtuu viettely. Hierokaamme siis tuosta rumasta "viettelijä" sanasta pois edes joku siihen väärin räiskytetty tahra.

Mies, joka on hyvässä taloudellisessa asemassa ja takaa vaimolleen elinkoron, voi saada "vietellä" minkä tytön tahansa, ja laillistuttaa tekonsa, vieläpä kirkon siunauksellakin.

Äidithän haalaavat sitä tarkoitusta varten tyttäriään kylpylaitoksiin ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevaa "viettelijää" halutaan ihan avoimin sylin.

Viettelijä on vain se, joka lähtee matkaansa maksamatta. Yksikään nainen ei ole vielä poistuessaan maksanut. Avioliiton tulee perustua hartaaseen rakkauteen, joka ei tee laskelmia, sanoo mies. Kyllä! Mutta se perustuukin etupäässä miehen maksulle. Muuten se ei ole totista avioliittoa lain ja Jumalan edessä!

Nainenhan antaa lapselle elon, sanotaan puolustellen; se on totta, mutta mies antaa sekä vaimolle että lapselle elot.

Mutta tokkohan naisesta, joka ei synnytä lapsia miehelle, joka ei tahdo tai ei voi synnyttää lapsia, tuntuu vastenmieliseltä ottaa elatuksensa (maksua) mieheltä aviohemmestä? Eipä siltä näytä. Ikävä kyllä, näyttää paremminkin olevan syytä pelätä, että naiset itse ovat tahtoneet itselleen juuri tällaisia oloja, muuten ne eivät olisi sellaiset. On hyvä, jos he niistä pyrkivät pois, mutta heidän asemansa voi muuttua ainoastaan siten, että he valtaavat olemassa olon keinot itselleen ja valtaus käy joko taistelulla tai kompromissilla.

Emansipatsioni tahtoo riistää mieheltä olemassa olon keinot, sosialismi tahtoo ne jakaa miesten ja naisten välillä! Kumpi on parempaa?

* * * * *

Barbisonissa, taiteilijasiirtolassa, oli nuori englantilainen maalari, haaveilija, viaton, kokematon. Hän oli aina uskonut naiseen ja ajatteli suuria hänestä.

Hän rakastui kylän porttoon ja ilmaisi tälle rakkautensa. Nainen suostui häneen kun mies lupasi naida hänet.

Menivät kihloihin.

Toverit pitivät velvollisuutenaan huomauttaa pojalle, mikä nainen oikeastaan luontoaan ja ammattiaan oli. Hän vastasi että nuo puheet olivat panetteluja ja että hän tiesi naisensa viattomaksi.

Toverit todistivat hänen erehtyneen. Hän vastasi, että he valehtelivat, olivat kyynillisiä ja muuta jos jotain, ja hän vakuutti, etteivät he voineet järkyttää hänen uskoaan naiseen.

Oli sitten kansanjuhlat ja tanssit kylässä.

Englantilainen oli tansseissa morsiamineen. Julmaa nähdä! Nainen koreillen kuin kummitus, silmänalukset ruskeat; vanha, yövalvonnasta pilautunut; liukuili entisiin ostajiinsa: sulhanen onnellisena, ylpeänä, viattomana, talonpoikain ivan esineenä.

Mutta sulhanen ei huomannut mitään, ei nähnyt mitään muuta kuin naisensa. Sillä hän rakasti häntä. Jos hän olisi tavannut tytön jonkun miehen kanssa vaikkapa itse työssä, olisi hän keksinyt verukkeita tytön puolustukseksi tai ei olisi uskonut silmiään.

Kas se on miehen rakkautta se. Hän rakastaa. Miksi? Siksi että rakastaa. Motiivit? Vain rakastaa. Pyyteet? Että vain rakastaa.

Toverit surkuttelevat häntä ja sanovat syyksi hänen kokemattomuutensa.

-- Hyveen palkka, sanovat toverit vaikkeivät ole lukeneet Avioelämän ensimäistä osaa.

* * * * *

Toinen poika, josta minun piti puhua, oli ollut mallikelpoinen aina kolmenkymmenen ikäiseksi. Oli hyvästä perheestä; sisar hänellä oli naimisissa erään loistorykmentin upseerin kanssa ja itse oli hän virassa, minkä merkkinä oli kolmikulmainen hattu ja kalunat.

Hän oli varhain vakaa mies. Hänellä oli koira, hän nuuskasi, käytti Spanjan ruokoista keppiä ja vanhan miehen vaatteita.

Ja ottipa sitten kerran ja rakastui yleiseen naiseen. No meidän idealistirouvamme eivät tosin vaadi, että miehen on uskottava yleiseenkin naiseen, mutta hän, ystävämme, hän uskoi. Hän tiesi tietysti koko tuon naisen elämän, mutta sittenkin hän häntä rakasti. Hän rakasti niin, että rikkoi yhteiskunnalliset lait tyydyttääkseen hänen loistonhimoaan, seurauksena se, että eroitettiin virasta. Hän matkusti naisen kanssa Amerikaan ja meni naimisiin. Sitten en heistä tiedä.

Eräästä naisesta, jolle minä tämän tarinan kerroin, teki nainen komeasti, kun lähti miehen kanssa. Oli vain luonnollista hänestä se, että mies naista rakasti.

* * * * *

Tulliportin kadun varrella asui vanha hutka, joka oli vetäytynyt yksityiselämään afääristään ja oli nyt noin neljänkymmenen viiden korvissa. Hänellä oli kolme märkäsilmäistä King-Charles koiraa. Hänellä oli harmaansekainen tukka ja hän käytti aina surupukua.

Kaunismuotoinen ja aatelissukuinen aliluutnantti rakastui häneen. Hänen rakkautensa todisteeksi vaati nainen, että aliluutnantti kävelisi hänen kanssaan käsikynkkää keskellä päivää Kuningattaren kadulla.

Hän käveli; sai potkut virasta ja katosi. Sitten tuli notaari. Nuori, komea ja hyvin kokenut rakkauden praktiikassa. Rakastui hänkin, ehkä tosissaan ensi kertaa eläessään. He menivät naimisiin.

Vähääkään pelkäämättä tulevansa naurettavaksi meni hän kadulle lohduttelemaan noita kolmea märkäsilmäistä koirarakkia.

Sitten kuoli nainen ja notaari suri häntä kauheasti. Minä näin hänen monta aikaa sen jälkeen kulkevan noiden kolmen koirarakin kanssa Uudelle kirkkomaalle. Sitä että hän päätti päivänsä nimen väärentäjänä vankeudessa, ei minun pitäisi kertoa, sillä se kai ei johtunut hänen rakkaudestaan eikä kuulune asiaan. Kuulune!

Otapas ja tiedä?

Sommittelunovellissa olisi tietysti kirjailijan velvollisuus ollut antaa kaikkien näiden seikkain määrätä kokonaistuloksen. Lopuksi olisi silloin tietysti tullut: hän teki velkoja hankkiakseen vasikkakotlettia rakeille ja siksi piti hänen väärentää nimiä.

Mutta tämä ei liene todenmukaista. Mutta totta on, että hän uskoi naiseen!

Hänen piikansa eli debet ja kredit.

Mr Blackwood oli veistämön päällikkönä Brooklynissä ja oli nainut miss Danckwardin, joka toi myötäjäisinä moderneja katsantokantoja. Ettei tarvitsisi nähdä rakastettua vaimoaan piikana, oli mr Blackwood asettunut vaimoineen täyshoitoon erääseen boarding-houseen.

Rouva, jolla ei ollut mitään tekemistä, kulutti päivänsä musiikilla ja biljardipelillä sekä puolet öitään krokilla ja keskusteluilla naisasiasta.

Miehellä oli 5,000 dollarin palkka, jonka hän säännöllisesti jätti vaimon hallinnolliseen käyttöön. Rouvalla oli 500 dollaria taskurahoja, joita hän sai käyttää mihin huvitti.

Sitten tuli lapsi. Hankittiin lapsenpiika, joka 100 dollarilla otti kalliit äidin huolet sydämelleen.

Kaksi lasta lisää. Ja katso, lapset kasvoivat ja kaksi vanhinta alkoi käydä koulua. Mutta rouvalla oli ikävä eikä kuitenkaan mitään tekemistä.

Eräänä päivänä tuli hän humalassa aamiaiselle.

Mies tohti johdattaa hänen mieleensä, ettei moinen ollut soveliasta. Rouva sai hermotäristyksen ja hänet kannettiin sänkyyn ja kaikki perheen ystävättäret kävivät hänen luonaan kukkaistervehdyksillä.

-- Minkätähden sinä juot, ystäväni? kysyi mies niin hellästi kuin suinkin. Suretko jotakin?

-- Miksen surisi minä, jonka elämä on mennyt hukkaan?

-- Mennyt hukkaan? Sinä olet synnyttänyt kolme lasta ja voisit käyttää aikasi heitä kasvattaaksesi.

-- Minä en sovellu lapsille.

-- Hm, hm! Sinä et sovellu lapsille. Mutta sinun tulisi koettaa sovelluttaa itseäsi lapsille; se on työtä yhteiskunnan hyväksi ja kunniakas elämäntehtävä, kunniakkaampi kuin veistämönpäällikön virka.

-- Niin, jos olisin vapaa.

-- Sinä olet vapaampi kuin minä. Minä olen sinun hallintosi alla. Sinä määräät minun tulojeni käytön. Sinulla on 500 dollaria taskurahoja käytettävänä mielin määrin, mutta minulla ei ole taskurahoja yhtään. Minun täytyy kerjätä kassasta, se on sinulta, kun tahdon tupakkarahoja. Etkö olekin vapaampi kuin minä?

Rouva ei vastannut, mutta koetteli ajatella. Tuloksena oli se että he päättivät ruveta pitämään omaa taloutta. Ja rupesivat.

"Kallis ystäväni", kirjoitti rouva Blackwood joku aika sen jälkeen eräälle ystävättärelleen, "minä kärsin ja olen kuolon väsynyt. Mutta minä tahdon kärsiä loppuun saakka, sillä ei elämässä ole mitään enää onnettomalle naiselle, jolla ei ole mitään minkä hyväksi elää. Minä tahdon näyttää maailmalle, että minä en voi alistua syömään miehen armoleipää, ja siksi tahdon minä tappaa itseni -- työllä..."

Hän nousi ylös ensimäisenä aamuna kello 9 ja siivosi miehen huoneen. Sitten eroitti hän kyökkipiian palveluksesta ja meni ostoksille kello 11.

Kun mies tuli kello 1 kotiin aamiaiselle, ei ruoka ollut kelvollista. Piian vika.

Rouva oli hirveän väsynyt ja itki. Mies ei hennonut valittaa. Ja hän söi kärventyneen kotletin ja lähti toimeensa. Mutta virkkoi lähtiessään: -- Älähän vain liiaksi vaivaa itseäsi, ystäväni! --

Illalla oli rouva niin väsynyt että hänen täytyi jättää yksi partiia pelaamatta ja hän meni levolle kello 10. Seuraavana aamuna kun mr. Blackwood meni hyvää huomenta sanomaan, hämmästyi hän kun rouva näytti niin terveeltä.

-- Olet nukkunut hyvin, ystäväni? kysyi hän.

-- Miten niin? vastasi rouva.

-- Kun sinä näytät niin terveeltä.

-- Näy-tänkö -- minä -- terveeltä?

-- Näytät. Pieni puuha tekee sinulle hyvää.

-- Pieni? Onko tämä pientä? Mikähän sinusta sitten olisi kylliksi!

-- No, no, no, en minä tarkoittanut pahaa.

-- Et, sinä tarkoitit, että minä teen työtä liian vähän. Vaikka minä olen kuin piika siivonnut sinun huoneesi ja paahtunut hellan ääressä. Etkä sinä tietysti sitä tunnusta, että minä olen sinun piikasi.

Mennessään sanoi mies piialle:

-- Teidän on noustava ylös kello 7 siistimään minun huonettani. Rouvan ei tarvitse toimittaa teidän tehtäviänne.

Illalla tuli mr. Blackwood kotiin hyvin iloissaan; mutta rouva oli vihoissaan.

-- Miksen saa siivota sinun huonettasi? kysyi hän.

-- Siksi, että minä en tahdo, että sinä olet minun piikani.

-- Ja mikset sinä sitä tahdo?

-- Siksi että se vaivaa minua!

-- Mutta ei vaivaa se, että minä laitan sinun ruokasi ja hoidan sinun lapsiasi?

Nyt kävi mies miettiväiseksi. Ajaessaan tramwaylla Brooklyniin, mietti hän miten olla kuin eleä.

Kun hän palasi kotiin illalla, oli hän mietteissään päässyt aika pitkälle.

-- Kuules nyt, ystäväni, sanoi hän; minä olen ajatellut paljon sinun asemaasi kodissa ja minä en tietysti tahdo, että sinä olet minun piikani. Minä olen senvuoksi tuumiskellut, että tehtäisiin näin. Minä rupeen sinulle täyshoitoon ja maksan asunnostani. Silloin olet sinä herrana talossa ja minä käyn täällä syömässä maksulla.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi rouva vähän levottomana.

-- Sitä, mitä sanonkin. Me siis oletamme että sinulla on boarding-house ja minä olen siinä täyshoidolla. Me oletamme vain.

-- No, anna tulla; mitä sinä maksat?

-- Minä maksan tietysti niin paljon, ettei sinun tarvitse ajatella, että minä jään velkaa sinulle. Minun asemani tulee myös siten mukavammaksi, sillä niin en joudu saamaan mitään armosta.

-- Armosta?

-- Niin, sinä paiskaat eteeni puoliraakoja ruokia ja jankutat alituisesti, että olet minun piikani, ja että teet minulle työtä ilmaiseksi.

-- No mitä sinä oikein haluat sanoa?

-- Onko mielestäsi 3 dollaria päivässä kyllä minun täyshoidostani? Boarding-housessa saan sen 2 dollarilla.

-- Kyllä siinä 3 dollarissa on kyllin.

-- No hyvä. Siitä tulee tasaluvuissa 1,000 dollaria. Ja tästä saat ne etukäteen!

Hän asetti pöydälle laskun.

-- Kas tässä jaoittelu, sanoi.

Vuokraan ................. 500 dollaria Lapsenpiian palkka ....... 100 " Keittäjättären palkka .... 150 " Vaimon vivre ............. 500 " Vaimon puetus ............ 500 " Lapsenpiian vivre ........ 300 " Keittäjättären vivre ..... 300 " Lasten vivre ............. 700 " S:n puetus ............... 500 " Lämpö, valo, apuun ....... 500 " 4,050 dollaria

-- Ja'a nyt tämä 2:lla, koska me ositamme tasan, ja jäännös on 2,025 dollaria. Vähennä minun l,000:teni ja anna minulle 1,025 dollaria. Jos sattuu olemaan mukanasi, sitä parempi.

-- Ositamme tasan! änkytti rouva. -- Pitääkö minun maksaa sinulle?

-- Tietysti, jos ollaan suhteellisia. Minä maksan puolet sinun vivrestäsi, puolet lasten. Vai tahdotko, että minä maksan kaikki, 4,050. No hyvä, minä maksan sitten 4,050 dollaria + 1,000 dollaria täyshoidostani. Mutta minä maksan erityisesti vuokran, ruoka-aineet, valon, lämmön, serviisit. Mitä minä siis saan täyshoitomaksullani? Ruuan laitetuksi 4,050 dollarilla.

Jos minä nyt tästä tosiaan vähennän puolet, sen mitä olen velvollinen maksamaan, 2,025 dollaria, niin jää 2,025 dollaria ruuan laitatukseen. Mutta koska minä maksan erityisesti kyökkipiialle ruuan laittamisesta, miten voin minä siis joutua maksamaan 2,025 dollaria ruuan laittamisesta ja kuitenkin vielä lisäksi 1,000 dollaria.

-- En minä ymmärrä!

-- En minäkään. Mutta sen minä tiedän, etten minä ole sinulle velkaa mitään, kun minä elätän sinut, kaikki sinun lapsesi, kaikki piikasi, jotka tekevät sinun työsi, jota sinä pidät minun työni veroisena tai sitä suurempana. Vaikka työsi olisikin enemmän arvoista, niin saathan sinä 500 dollaria erityisesti siitä, eristettynä talousmenoista, jota vastoin minä en eristä itselleni mitään.

-- Johan minä sanoin, etten minä ymmärrä sinun laskelmiasi.

-- Enkä minäkään. Ehkä siis jätämme tuon täyshoitopuuhan. Taitaa olla parasta. Ja selvitämme vain talouden tulot ja menot. Mutta ehkäpä tahdot nähdä konttosi, katsos tätä.

An rouva Blackwood kotiavusta rouva Blackwoodin kyökkipiialle ja lapsenpiialle:

Vivre & vuokra ............ 1,000 dollaria Puetus .................... 500 " Huvit ..................... 100 " Käteistä taskurahaa ....... 500 " Hänen lastensa vivre ...... 1,200 " Ja kasvatus ............... 600 " Piiat, jotka toimittavat hänen kotiaskareensa .... 850 " 4,750 dollaria.

Maksettu: m:r Blackwood Veistämön päällikkö.

-- On hävytöntä tuoda laskuja vaimolleen.

-- Vastalaskuja, ystäväni. Eikä sinun tarvitse niitäkään maksaa, sillä minä maksan laskut kaikki.

Rouva mytisteli paperin ruttuun.

-- Pitääkö minun maksaa sinun lastesikin kasvatus.

-- Ei, se on minun maksettava ja sen minä maksan ja maksanpa vielä sinunkin lastesi kasvatuksen. Minä, yksinäni! Mutta sinä et maksa niin sentin pyöreää minun lapsistani. Onko tämä tasapuolista? Mutta minä vähennän pois minun lasteni ja minun piikojeni elatuksen: ja sinä saat vielä 2,100 dollaria minun piioilleni antamastasi kotiavusta. Vieläkö tahdot laskelmia?

Rouva ei tahtonut, ei milloinkaan enää!

Perheen elättäjä.