Part 11

-- Gurli valvoi pukeissaan. "Missä sinä olet ollut näin kauvan, Vilhelm?" sanoi.

Silloin meni piru minulle sisään ja minä vastasin: käveltiin ja juteltiin Holmbrolla niin kauan että ihan unohdin mitä kello oli. Se naula veti.

"Minun mielestäni ei ole oikein sopivaa kävellä kaupungilla yöllä nuoren naisen kanssa", sanoi.

-- Minä olin olevinani hämilläni ja änkyttelin, että kun on niin paljon puhumista, niin ei aina muista, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta.

"Mistä te sitten puhuitte?" sanoi Gurli ja nyrpisti suutaan.

-- Enhän minä sitä voi muistaa.

-- Hyvää menoa, poika, hyvin ajettu, -- sanoi mummo. -- Entäs sitten?

-- Kolmantena päivänä, -- jatkoi kapteeni, -- tuli Gurli huoneeseeni käsitöineen ja oli siellä aina matematiikan loppuun. Illallisateria ei ollut varsin iloinen, mutta sitä astronoomisempi. Autoin päällyskengät kääkän koipiin, mikä teki Gurliin syvän vaikutuksen, joten hän antoi vain poskensa Ottilian suudeltavaksi, kun hän lähti. Puristin hänen käsivarttaan Holmbrolla ja puhuin sielujen sympatiasta ja tähdistä, sielujen kodista. Join punssia Grand Hotellissa ja tulin kotiin kello kaksi. Gurli valvoi pukimissaan; näin sen, pujahdin suoraan huoneeseni, olin poikamies nyt, ja Gurli ei ilennyt tulla jälestäni kyselemään. Seuraavana päivänä astronomiaa, Gurli sanoi, että hän hyvin mielellään tutkiskelisi meidän kanssamme, mutta Ottilia sanoi, että me olimme jo liiaksi syventyneet aineeseen ja että hän sitten selittäisi Gurlille ensimäiset alkeet. Gurli närkästyi, lähti huoneesta. Paljon sherryä illallisella. Kun Ottilia kiitti ruuasta, kopaisin häntä vyötäreiltä ja suutelin häntä.

Gurli kalpeni. Kun panin Ottilialle päällyskenkiä jalkaan, kopaisin vähän kädelläni, noin hm...

-- Älä kursaile, Ville, -- sanoi mummo, -- minä olen vanha jo!

-- ... noin, pohkioista. Ei muuten kehnot lainkaan! Hm! Ei kehnot lainkaan! Höi! Mutta kun minun piti panna palttoo ylleni, niin: hast du mir gesehen! siinä seisoo Liina, saattaakseen fröökinää kotiin. Ja Gurli pyyteli anteeksi minun puolestani; minä olin vilustunut tänä iltana; pelkäsi yöilman minua vahingoittavan. Ottilia nolona; ei suudellut Gurlia lähtiessään. Huomenna piti minun näytellä Ottilialle tähtitieteellisiä koneita siellä koululla kello kaksitoista. Hän tuli kyllä, mutta oli pahoillaan. Oli juuri tullut Gurlin luota, joka oli ollut hänelle epäystävällinen. Ei voinut ymmärtää miksi. Kun minä tulin kotiin päivälliselle, oli Gurli merkillisesti muuttunut. Kylmä ja mykkä kuin kala. Hän kärsi. Mutta veitsi sydämeen vaan.

Mitä sinä sanoit Ottilialle, kun hän oli niin pahoillaan? -- aloin.

"Mitäkö? Sen sanoin, että Ottilia on koketti. Sen sanoin."

-- Kuinka sinä voit, sanoin. Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen!

"Minä, mustasukkainen, tuolle!" huudahti hän.

-- Se olisikin ihmettä! sillä eihän noin intelligentti ja älykäs nainen toki voi lähennellä toisen miestä!

"Ei (nyt se tuli!), mutta toisen mies voi käyttäytyä tuhmasti toista naista kohtaan." -- Huhuhuu! Itku pitkästä ilosta. Minä puolustin Ottiliaa kunnes Gurli sanoi häntä kääkäksi ja minä yhä jatkoin puolusteluitani. Ja iltapäivällä ei Ottilia tullut. Hän kirjoitti haalean kirjeen ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi huomanneensa olevansa "viidentenä pyöränä." Minä protesteerasin ja tahdoin mennä häntä hakemaan. Mutta silloin Gurli ihan hurjistui. Hän näki muka, että minä olin rakastunut tuohon Ottiliaan, ettei hän (Gurli) ollut minusta minkään arvoinen; hän tiesi, että hän oli hupelo, joka ei tainnut mitään, ei kelvannut mihinkään ja että hänelle, huhuhuu, matematiikka on ihan mahdotonta! Minä lähetin hakemaan komiskat ja me ajoimme Lindingöbrohon. Siellä joimme lämmitettyä viiniä ja söimme jumalattoman seksan ja meillä oli taas kuin häät ja sitten me ajoimme kotiin!

-- Entä sitten? -- kysyi mummo ja tirkisteli silmälasiensa ylitse.

-- Sitten! Hm! Jumala syntejäni siunatkoon! Minä viettelin hänet! Hitto vie, omassa poikamiehen sängyssäni, ja ne oli häitä ne! -- Mitäs tuumit, mummo?

-- Hyvin teit! Ja sitten?

-- Ooh, sitten! Sitten, jaa sitten oli kaikki all right, ja nyt me puhelemme lasten kasvatuksesta ja naisten vapauttamisesta vanhasta taikauskosta ja kääkistä ja romantiikasta ja perhanasta ja hänen ablatiiveistaan, mutta me puhelemme nyt kahden kesken. Ja sitenhän ymmärtää toisiaan paraiten. Eikö niin, mummo?

-- Juu, pulska poju, ja pian minä tulen Teitä taas katsomaan.

-- No tule! Ja saat nähdä miten nuket tanssivat ja leivoset ja käenpiiat laulavat ja visertävät ja meillä taas ilo kattoa kohottaa, sillä katsos, siellä ei kukaan odottele kummituksia, joita ei ole muualla kuin satukirjoissa! Katsos, siellä saat nähdä sen oikean nukkekodin!

Vahvempi.

Genevessä asuu muudan rouva X., joka julkaisee lehteä nimeltä Europan Yhdysvallat. Eurooppalaisen liittotasavallan aate periytyy Saint-Simonisteista, ja Europan yhdysvaltoja suunnitteli mielessään jo Napoleon III:s, joka oli sosialisti ennen kun tuli keisariksi. Naituaan Eugènie Maria de Montijon, joka oli vahvempi kuin hän, muutti hän ohjelmaansa.

Rouva X ei muuta. Hän oli ollut naimisissa vanhan Saint-Simonistin kanssa. Avioliitto oli lapseton. Rouva X:stä, joka oli idealisti, oli alentavaa hoidella taloutta. Mies, joka hänkin oli lukenut, laittoi ruuan ja siisti huoneet. Hänestä se ei ollut lainkaan alentavaa. Mutta hän joutui naurettavaksi.

Eihän siinä naurettavaa ollut, jos hän teki naisväen töitä, mutta se oli naurettavaa, että hän teki ne yksin. Jos molemmat olisivat tehneet, ei kumpikaan olisi ollut naurettava.

Nyt kuuluu hän toisten kertoman mukaan kuolleen, toisten taas olevan Amerikassa. Tuntuu siis siltä kuin tuo avioliitto ei olisi ollut oikea avioliitto, eikähän se ollutkaan, kun heillä ei ollut lapsia.

Hyvän aiheen vapaasti sommiteltuun novelliin saisi heidän vähän tunnetusta elämän tarinastaan ja kaikki puoluenäkökannat siitä voisivat saada kannatusta. Minä olen hartaasti koettanut hankkia enempiä tietoja, vaan turhaan.

Naurettavuuteensako mies suistui? Pitikö hän asemaansa sietämättömänä? Oliko rouvasta halventavaa olla miehen elättinä?

Herra ties!

Victor Hugon hautajaisissa odottivat yksinäiset ajoneuvot Porte-Maillotin kohdalla valmiina lähtemään kulkueeseen. Ne olivat yhden hevosen vedettävät, yksinkertaiset, köyhyyttä todistavat, sellaiset, joilla humalaista tai kadulla sairastunutta saatetaan talteen. Kuskipukille oli laitettu jokin obeliskintapainen, verhottu mustalla kankaalla ja koristettu kuusenhavuista ja kukkasista tehdyllä seppeleellä, jonka keskelle oli kyhätty säkeitä Victor Hugolle.

Ajoneuvoissa istui kaksi vanhanpuoleista naista ja mies, viimemainittu taka-istuimella. Naisilla oli iso lippu, jonka he levittivät tuulen liehuteltavaksi. Siihen oli maalattu taulu, jokin maisema, jossa seisoivat maailman kaikkien kansakuntain edustajat ojentaen toisilleen kättä. Yläällä oli kultakirjaimilla: La République Universelle ja sen alla eräät Victor Hugon Maailman Tasavallalle omistamat säkeet.

Kaikki ohikulkijat, sekä pusero- että takkiniekat, dekoreeratut ja dekoreeraamattomat, niin naiset kuin miehet, seisahtuivat velvollisimmasti nauramaan kuvatukselle. Ja ne, jotka eivät tahtoneet nauraa, nauroivat pakosta, kunnian ja intelligensinsä säilyttämiseksi.

Mutta nuo kaksi naista kohottivat uljaasti lippua, lausuen silloin tällöin selityksiään, vakavasti, ystävällisesti, vihatta ja kiihkotta.

Eivätkö ne nähneet, miten heille naurettiin? Tietysti, se on selvä. Mutta he kai eivät olleet muuta odottaneetkaan, ja siksi he eivät hämmästyneet, eivät suuttuneet. He kyllä kaipasivat tulevan ajan ihanteellisuutta, mutta nykyajalta eivät he näyttäneet kaipaavan kerrassaan mitään.

Mutta peräistuimella olija, mies, hän huomasi naurun kyllä ja siksi kääntelehti hän levottomana kuin syntipukki tuomiolla. Minkätähden oli hän niin arka?

Tulin ajatelleeksi rouva X:ää. Hänkö se siinä piti lippua ja koetteliko mies piiloitella?

Ja sitten ajattelin Napoleon III:tta. Mitähän hän olisi tuuminut, jos olisi nähnyt nuoruutensa utopian lipussa liehumassa, Napoleon pienen kirjoittajan ruumissaatossa. Ja Eugènie Marie de Montijo olisi tullut Avenue de la Grande Arméelta ja tavannut rouva X:n täällä ajopeleissä istumassa (jos se nyt oli rouva X.)

-- Ka, päivää, olisi hän sanonut, vai sinä varastit minun Ludvigini aatteen!

Ja rouva X vastaisi:

-- Eihän hän sitä uskalla tunnustaa, vätys, ei uskalla sinun vuoksesi, ja siksi minä sitä julistan. Katsopas tuota raukkaa miestä, joka istuu tuossa pukilla ja vapisee. Ne on sankareja, ne! Ja puhuvatpa sitten vielä heikosta sukupuolesta.

-- Siitä ei Ludvig koskaan puhunut. Hän kyllä tiesi, että historiassa pitäisi olla: Eugènie I 1853-1870 siinä missä on Napoleon III 1852-1870.

-- Ja ei tahdota meille antaa äänioikeutta?

-- Mitä me äänioikeudella, kun on kerran absoluuttinen veto-oikeus? Keisari oli vähäpätöisin koko keisarikunnassa; sillä hänellä ei ollut ääni- eikä veto-oikeutta. Minulla oli ainakin viimeinen.

-- Niin. Oli paha tällä kertaa, että se teillä oli.

-- Hyvä tai paha, mies tai nainen, vahvempi vallitsee kaikessa tapauksessa.

-- Ja tällä kertaa olen vahvempi minä, sanoo rouva X ja liehuttaa lippua.

Ja poliisi huutaa luetellessaan: La République Universelle, antaa mennä!

Ja maailman tasavalta ajaa erään soutuklubin ja lauluseuran välissä, urheiluosastoon merkittynä.

Mutta keisarinnaa ei huudeta, sillä hän on Chiselhurstissa ja ottaa vierailuille bonapartisteja, jotka agiteeraavat kolmannen keisarikunnan hyväksi.

Kuten kyyhkyt.

He rakastivat toisiaan, se on varma, ja rakastivat totisesti, terveen nuorison harkitsemattomin, naivin tuntein, jotka eivät eksy aprikoimaan yhteisiä määriä samoin ajatteluita.

Rakastivat vuoden, mies sai halvauksen. Hän oli soittotaiteilija, toinen oli laulajatar.

Ja sitten oli heidän matkustettava Lysekiliin, jossa miehen oli ruvettava kylpemään.

He asuivat seurahuoneella. Vaimo kävi kävelemässä sairaan kanssa päivällä. Hän marssi hitaasti kuin vanha mummo toverinsa vieressä. Hänestä tuli toisen kainalosauva. Ja hän oli nuori ja veri kiehui. Hän näki miten nuoret leikkivät, kuuli kuinka he soittivat, tanssivat.

Kaksi vuotta eli hän kuin sairaanhoitajatar ainakin. Maailma surkutteli häntä, mutta kukaan ei tahtonut auttaa.

Kolmantena vuonna tulivat he jälleen Lysekiliin. Eräänä iltana istuessaan sairaan huoneessa ja nähdessään akkunasta, miten tulet loistivat seurahuoneen salista, jossa meriupseerit tanssivat nuorten tyttöjen ja rouvien kanssa, ja kuullessaan pianon viettelevät sävelet, syttyi hänessä hehkuva halu päästä mukaan. Nuoruutensa nousi kiihkeään kapinaan sairashuonetta, kahletta vastaan. Hän nousi ylös ja sanoi:

-- Anna minun mennä vähän tanssimaan, yksi tanssi vain. Ei suinkaan sinulla mitään sitä vastaan ole?

-- En minä siitä hyvillänikään ole, mutta sinun pitää päästä.

Ja hän meni.

Sairas jäi yksin, ei saanut unta. Lakanat polttivat ruumista ja hän tahtoi nousta ylös ja lähteä tanssipaikalla, vaan ei voinut.

Aamulla palasi vaimo, rusoittavana, säkenöivän iloisena.

Mies iloitsi nähdessään häntä sellaisena ja samalla se häntä loukkasi.

Seuraavana ehtoona illallisen jälkeen jäi nainen seurapiiriinsä kun mies lähti levolle. Mies valvoi vuoteellaan ja kuuli hänen laulavan muille heidän laulujaan.

Seuraavana iltana jäi mieskin toisten luo, sillä hän luuli saavansa hauskaa. Mutta seurustelu kävikin äänettömäksi, jäykäksi. Häntä nukutti hirveästi, mutta hän ei tahtonut lähteä. Viimein ei auttanut muu. Hän nousi ja sanoi hyvät-yöt. Kääntyi sitten vaimonsa puoleen.

-- Minä olen luvannut laulaa tänä iltana, sanoi vaimo.

Mies ei ilennyt pyytää vaimoa lähtemään. Ja lähti yksin.

Päästyään huoneeseensa, kuuli hän pianon soivan valssia ja näki akkunasta vieraan herran syleilevän vaimoaan rinta rintaan puserrettuna, pää herran olkapäätä vasten, ohi liihoitellen.

No ihmeppäs nyt tämä? Hän oli tanssinut erään herran kanssa. Niin, mutta hänhän oli sanonut laulavansa?

Viikko tämän jälkeen näki mies kaksi tummaa olentoa puutarhassa jasmiinipensaikon takana. Ja tiesi ken oli toinen, sillä hän tunsi jokikisen hienon piirteen vaimonsa ruumiista. Ja he syleilivät, kuten tanssiessakin, ja he suutelivat. No ihmepäs tämä nyt oli? Jos suutelivat. Mutta vaimo oli luvannut suudella vain miestään. Miksi pitää mennä lupailemaan sellaista, jota ei voi pitää!

Mies kuoli kohta tämän jälkeen; ja maailma rupesi istumaan oikeutta. Vainaja vapautettiin, mutta eloon jäänyt tuomittiin syylliseksi.

Paha kyllä langetettiin tuomio ilman tutkimusta. Paha kyllä ei olisi tutkia voitukaan, kun toinen asianomainen oli kuollut.

Siksi pitäisi tuomitseminen yleensä jättää valistuneen tulevaisuuden tehtäväksi.

Se, joka ei niin kauan jaksa odottaa, voi tutkia mitä kirjoitettu on. Satu Tobiaasta ei ole niinkään typerä, vaikka onkin apokryyfinen; laulu Asrasta on siitä vialla, että se on runoutta. Ja "Erään nuoruuden ystävän varoitus" on liian moraalinen.

Ihanteellisuuden tavoittelu.

Meidän realistisena aikanamme näyttävät elämän ihanteellisuuden vaatimukset suunnattomasti suurenevan. Luonnollisesti sentähden, että usko toiseen elämään on vähenemässä, joten halutaan elää tässä ainoassa elämässä niin mukavasti kuin mahdollista.

Niinpä eräs nuori, kahdenkymmenen korvissa oleva tyttö selitti, ettei hän aio mennä naimisiin, sillä hänen maansa laki sallii pulmallisessa synnytyksessä surmata äidin, jos siten voidaan pelastaa lapsi. Voisi kirjoittaa pari postillaa saarnoja tästä pääjuonesta. Ensin laista, vanhasta kristillisestä laista, joka puolustaa sukua yksilöä vastaan; toiseksi tytöstä, tuosta ateistisesta, darwinistisesta tytöstä, joka pitää yksilöä sukua arvokkaampana.

Kun Gamahut, kuuluisa murhamies, viime talvena mestattiin Pariisissa, selitti muudan ateistinen lehti tehtävän väärin, kun otetaan nuoren, voimakkaan miehen elämä korvaukseksi ikäkulun mummon hengestä.

Ateistit eivät siis vielä ole muutelleet moraaliaan filosofiansa mukaiseksi.

* * * * *

Onko välttämätöntä synnyttää lapsia? kysyvät ateistit-malthusiaanit.

Luonnolle se ei ole lainkaan välttämätöntä, sillä kuuden ihmislajin sukupuuttoon kuoleminen on sille ihan yhden tekevää kuin muinaisten 5,000:n ammoniittalajin sukupuutto-surma. Mutta ateisti-naisen elämän ilolle on synnyttäminen välttämätöntä, sillä se on sekä terveellistä että hauskaa.

Se, että lapsivuoteeseen _saattaa_ kuolla, ei mitenkään jäävää avioliittoa. Tuollainen suru on yhtä joutavaa kuin entisten kortinpelaajain, jotka keskeyttivät pelinsä ruvetakseen itkemään Homeron kuolemaa. Ja yhtä hengenvaarallista on kävellä kadullakin, kattotiilet voivat koska tahansa romahtaa niskaan.

Kattotiilejä ei laki vielä ole kieltänyt, vaikka ne ovatkin hengenvaarallisia, kuten myös savupiiput, pillastuneet hevoset, järven rannat, purjealukset ja etenkin lokomotiivit ja tuliaseet.

* * * * *

Muudan aviopari sai kaksi lasta. Lapset kuolivat lavantautiin. Sitten ei heille enää tullut lapsia, mutta rouva hankki kaksi rakkia niiden sijaan. Hän eli sitten niiden ja kodin hyväksi, mies siihen luettuna. Hän ei koskaan toivonut, että lapset olisivat olleet syntymättä, vaikka niistä oli tullut hänelle surua, sillä niistä oli myös aikansa ollut iloa. Ja hän ei suosittele hankkimaan rakkikoiria lasten asemasta, sillä hän tietää, että myös rakit kuolevat jonkun vuoden päästä.

Tämä nainen on kristitty ja idealisti, mutta hänen ihanteellisuuden tarpeensa ovat pienemmät kuin realistien.

Hänen runonsa.

Hän oleksii mieluimmin poikamiesten parissa, sillä hänellä on häjy vaimo.

Pieni, ruma, häjy, toraava tyranni, joka nauttii lain väärää suojelusta naista kohtaan.

Kuullapa miehen puhetta öisin tai aamupuoleen kun viini laskee rullakaihteet peittäen nykyisyyden ja antaa menneisyyden valojen loistaa! Varsin ominaista.

Tässä äskettäin istui hän sängyn laidalla erään ystävän, näyttelijän, luona ja puhui vaimostaan. Otti muinaisuudesta taulun toisensa jälkeen, kultaisilta kihlausajoilta, ensimäisiltä aviovuosilta. Ja nykyisyys ja mennyt sulautuivat yhteen. Hänellä oli luomakunnan kaunein nainen, hellin, älykkäin, kunnokkain. Oikea mestariteos. Mies tunnusti tehneeksi usein vääryyttä hänelle, olleensa ilkeä, arvoton vaimolleen.

Pantuaan palttoon päälleen ja tyhjennettyään viimeisen lasin, kävi hän yhtäkkiä vakavaksi.

-- Yksi vika vain on hänellä kuin muillakin, sillä kukaan ei ole virheetön, sanoi mies. Hän ei pidä siitä, että olen poissa kotoa öillä.

-- Miksi olet sitten poissa kotoa öillä? tokaisi joku poikamies.

-- Miksikö? Miksikö poissa öillä?

Rullakaihteet kohosivat ja päivän valo paljasti koko surkeuden.

Ja me huomasimme hänen suupieltensä kankeista lihaksista ja silmäinsä ryppyisistä palteista, että liian kauan oli hän jo tuijottanut Gorgonin kilpeen.

-- Mutta hän on hyvä sittenkin, lopetti hän ja kompuroi ulos.

Sittenkin!

-- Nordau sanoo naista humalaisen miehen runoelmaksi, sanoi poikamies. Milloinka kuulemme naisen sepittävän ylistyslaulun miehelle?

-- Sitten kun nainen voi rakastaa miestä! vastasi toinen, joka näytti hyvin raihnaalta. Mutta sitäpä saa odottaa. Rakastaa on miehinen ominaisuus; olla rakastettu naisellinen etuus.

-- Mies antaa ja nainen ottaa. Autuaampaa on antaa kuin ottaa. Mutta tuhmempaa.

-- Tuo hölmö, äskeinen, se yhä tekee runoelmaansa, mutta päivällä, selvänä ollessa, se ei suju. Tulee paljasta proosaa. Ymmärrättekö nyt, miksi hän on öillä poissa kotoa?

Vanua, vanua!

Kun kala alkoi kutea ja lintu olla soitimella, läksivät ihmisten lapset kisapaikoilleen parittelemaan. Äidit hepentelivat nuoria narttujaan houkuttelemaan koiraita; ompelijattaret panivat vanua leningin lanteille ja räätälit täytteitä saketteihin ja bonjoureihin. Ja sitten lähdettiin luonnon helmaan valitsemaan sopivaa keskustaa tälle luonnolliselle toimitukselle, jota nyt valmisteltiin. Merenranta se oli. Sinne tuli tukkukauppias rouvineen ja tyttärineen ja sinne tuli luutnantti univormuineen ja velkoineen.

Ja eräänä iltana kun itikat tanssivat ja kissat naukuivat, tanssivat tytöt seurahuoneen salissa ja he olivat leikanneet ison lapun pois leninkinsä yläpuolesta ja vedättäneet alas rullakaihtimet jotta heidät valossa paremmin huomattaisiin. Ja luutnantti nojailihe akkunakomerossa tukkukauppiaan tyttäreen ja kysyi silmillään:

-- Maksatko sinä minun velkani? Mutta huulet sanoivat: Lupaatko rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Ja tukkukauppiaan tytär vastasi silmillään: lupaan, jos sinä teet minusta kreivinnan ja viet minut hienoon seurapiiriini, jos annat papan pelata korttia kenraaliesi kanssa ja jos mamma saa sinutella kreivinnojasi, jos elätät minua kuolemaani asti ja annat minun aina vain huvitella.

Luutnantti lupasi ja kauppa oli tehty.

Kaksi vuotta oli mennyt. He istuivat tylsinä ja ikävissään aamunutut yllä ja puhuivat pari totuuden yksinkertaista sanaa.

-- Vanua! sanoi mies ja osoitti rouvan leninkiä, joka pullistelihe tuolin seluksella.

-- Vanua! vastasi rouva ja osoitti tohvelillaan herran sortuuttia, joka roikkui pyyhintelineellä.

Herra kiersi yötakin ympärilleen eikä vastannut mitään.

Kahden vuoden päästä sattui tukkukauppias tekemään konkurssin. Siten tuli mahdottomaksi enempi kortin peluu noiden luvattujen kenraalien kanssa ja kreivinnat lakkasivat seurustelemasta mummon kanssa. Tytär ei ollut toivottu vieras ja luutnantista alkoi mennä mukiin yksityiselämä kotona, etenkin kun apen apurahat loppuivat. Eräänä päivänä kun luutnantti oli ollut hyvin totuutta rakastava kreivinnalleen, näki tämä syytä olevan ruveta puhumaan yksityiskohdittain.

-- Etpä ole enää liian kohtelias minulle, kun tulin köyhäksi, sanoi rouva.

-- En ole ollut ennenkään, vastasi mies, joten ei siis köyhyys yksinomaan...

-- Niin, mutta sinä olit kohteliaampi ennen papalle.

-- Niin, kun hänen ainoa ansionsa oli se että hän oli rikas. Nyt kun hän on kadottanut tämän kunnioitettavan ominaisuuden, en tiedä syytä, miksi häntä liiallisesti kunnioittaisin.

-- Tunnustat siis suoraan, että nait pelkän rahan vuoksi?

-- Tietysti! Onhan kaunista tunnustaa -- hm -- ominaisuuksiaan.

-- Etkö häpeä tätä sanoa?

-- Juu, kyllä häpeen, mutta et suinkaan sinä voi kuvitella itsellesi, että otit minut -- miksi sitä sanotaankaan? -- rakkaudesta? Minä olen taipuisa olemaan vakuutettu siitä, että sinä maksoit nuo minun vaivaiset kymmenen tuhannen velkani kreivinnan tittelin vastineeksi. Se ei ollut kallis. Dickson sai maksaa pari sataa tuhatta päästäkseen yksinkertaiseksi aatelismieheksi ja L.O. Smith maksoi kuusikymmentä tuhatta Vaasan ritarimerkistä! Minä en ole petkuttanut sinua, sillä sinä olet kreivinna, mutta sinä petkutit minua, sillä sinä tarjosit rikasta appea ja tässä sitä nyt ollaan köyhänä vävynä! Vanua, vanua! Alusta loppuun!

-- Niin, mutta minäpä en mennytkään naimisiin rahain vuoksi.

-- Et, mutta tittelin, ja -- mutta se nyt on yhdentekevää.

-- Sano suoraan vain! Se, joka tohtii hävittää köyhän naisen rahat ... voi tohtia mitä tahansa.

-- Kuule nyt, puluseni.

-- Minä en ole mikään pulu!

-- Noo! Myötäjäisiäsi oli kymmenen tuhatta. Tiedätkö, miten paljon minulta on kulunut neljänä vuonna? Neljäkymmentä tuhatta! Isäsi karisti lisää viisi. Miten paljon olet siis sinä hävittänyt tuon köyhän luutnantin rahoja?

-- Ettet häpeä! Vaimon kai tässä nyt olisi mieskin elätettävä?

-- Ei! Mutta ei saa sanoa, että mies on hävittänyt vaimon rahat, kun he yhdessä ovat ne kuluttaneet, ja muuten, vaimonko rahat? Mistä ne rahat tulivat? Vaimoko ne kokosi työllä? Älkää _te_ tulko puhumaan rahoista, jotka kaikki menette naimisiin rahain vuoksi!

-- Ja tällä sinä tahdot ilmaista, että sinä pidät minua kuin jotain muuta naista?

-- Minä en tahdo mitään ilmaista, koskapa sinä sen huomaat itsekin. Kuitenkin: hyvä niinkuin on, sillä jos nyt tahdot kuulla koko totuuden: meidän täytyy muuttaa elintapaa kun näin kävi. Etkö haluaisi käyttää tilaisuutta hyväksesi ja vapautua, emansipeerautua syömästä armoleipää?

-- Tietysti, se on selvä se.

-- Vapaudu siis! Tee työtä!

-- En minä ole oppinut mitään.

-- Tee mitä voit! Hoida kotiasi!

-- Eihän se ole työtä.

-- Se on totta, se. Siksi täytyy vain jatkaa tyhjän tekemistä. Yhteiskunta on määrännyt sinulle sen osan.

-- Hieno osa!

-- Huomaat nyt!

-- Kyllä. Olen tuomittu kuolinpäiviini syömään miehen leipää. Kun ei isäni enää voinut minua elättää, vei äiti minut markkinoille keksiäkseen jonkun, joka voi minut elättää.

-- Ja keksi minut. Siten kohosi isäsi luotto ja minä olen luultavasti monin kerroin hankkinut hänelle takaisin sen, mitä hän kulutti minun vuokseni. Niin on asiat ja minkäs mielestäsi niille tekee?

-- Ei mitään!

-- Ei. En minäkään tiedä minkä tekee. Sellaista se on: onteloa, täytettyä. Vanua! Silkkaa vanua!

Luutnantti tuli kärtyiseksi ja rouva onnettomaksi. Kahden vuoden päästä olivat he eronneet. Luutnantti tuomittiin maksamaan rouvalle elinkautinen eläke.

-- Ne on vähän kalliita peliä nuo tuollaiset, tuumi kapteeni päivällisillä kellarilla kerran.

-- Hyvä tavara, vahva hinta, sanoi luutnantti, mutta kun se on niin kallista, niin pitäisi edes saada koetella ensin.

Afääriä.

Mikäs sen tietää, rakastiko tyttö häntä, sillä poika se kosi ja tyttö tahtoi mielellään naimisiin. Mutta poika oli rakastunut tyttöön. Ei tiennyt, tytön kauneuden, hyveiden, pikku vikain vai hänen älykkäisyytensäkö vuoksi, tiesi vain, että rakasti. Sitten alkoi hän käydä iltaisin tytön kotona. Ja sitten valmistautuivat he tulevaan yhdyselämään käymällä teatterissa, konserteissa ja tanssiaisissa.

Eräänä iltana kun he olivat päässeet perähuoneen sohvaan ja tyttö nojaili niskatukkaansa hänen englantilaiseen paidanrintaansa, sanoi tyttö:

-- Robert, rakastatko sinä minua?

-- No kysytkin nyt sitä!

-- Sitten et suutu, jos pyydän sinulta jotain.

-- Suutu! Ah!

-- Tiedätkö sinä, että minulla on myötäjäisiä?

-- En.

-- On, neljätuhatta kruunua korkoja, puolet Pekan nuppineulatehtaassa, puolet Paavon sinkkikaivoksissa.

-- Vähät niistä! Minä en ole ottanut sinua rahain vuoksi, sillä minä en tiennyt, että sinulla on rahoja.

-- Niin, sinä olet sellainen, Robert, mutta kaikki miehet eivät ole sellaisia.