Part 10

Tuuli heikko S.S.O. t. O + 10° C, 6 las. vapaavahdissa. Minä en voi kirjoittaa, miltä tuntuu olla täällä matkalla, erossa sinusta! Kun me kiskoimme varppiankkurin Kastelholman edustalla (6 ja 30 i.p. vahvalla N.O.T.N.) oli kuin olisi ajettu palli rintaristikoihin ja tuntui ihan akuraatisti siltä kuin olisi ajettu kettinki molemmista korvaklyyseistä. Sanotaan, että merimiehet tuntevat aavistuksen ennen kun onnettomuus tulee. Minä en tiedä sitä, mutta ennen kun saan sinulta ensimäisen kirjelapun, olen ganz unruhig! Mitään kummempaa täällä ei ole tapahtunut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä saa mitään tapahtua. Mitenkä Te voitte siellä kotona? Joko Popi sai uudet saappaansa? Käykö ne hyvin jalkaan? Minä olen huono kirjeentekijä ja sen sinä tiedät ja minä lopetan nyt tähän! Suurella pusulla juuri tähän kryssiin x!

Sinun vanha Pall.

P. S. Hanki nyt itsellesi jotain seuraa, lapsukainen, (naisväkeä, tietysti!) Ja muistapa sanoa Dalröna mamselille, että hän korjauttaa sen ison parkassin siksi kun minä tulen kotiin! (Tuuli lisääntyy, kääntyy yöksi Pohjoiseen!)"

Portsmouthin luona sai kapteeni vaimoltaan seuraavan kirjeen:

"Rakas vanha Pall.

Täällä on niin kolkkoa kun sinä olet poissa, sen sinä arvaat! Ja tukalaahan se nyt on ollut, kun Alicekin on nyt saanut hampaansa. Tohtori sanoi, että tämä oli harvinaisen aikaista, ja se taitaa merkitä, että (sitäpä en sanokaan!). Popin saappaat kävivät oikein mainiosti ja Popi on niistä niin ylpeää poikaa. -- Sinä sanoit kirjeessäsi että minun pitäisi hankkia itselleni jotain naisseuraa. Nyt minä jo olen hankkinut, tai oikeastaan, tuli hän itse minun toverikseni. Hänen nimensä on Ottilia Sandegren ja hän on käynyt seminaaria. Hän on hyvin vakava, ei Pallin siis pidä pelätä, että hän johdattaa hänen huippuheilinsä harhapoluille. Ja vielä on hän uskonnollinen. Juu, juu, kyllä meidän jokaisen pitäisi vähän ajatella vakavammin myöskin uskonasioita. Hän on erinomaisen kunnon nainen. Ja nyt lopetan minä tällä kertaa, sillä Ottilia tulee minua hakemaan. Hän tuli nyt juuri ja pyytää sanomaan tuntemattomana terveisensä.

Sinun oma Gurlisi."

Kapteeni ei ollut kirjeeseen oikein tyytyväinen! Se oli liian lyhyt eikä niin iloinen kuin tavallisesti. -- Seminaari, uskonnollinen, vakavaluontoinen. Ja Ottilia, kaksi kertaa Ottilia! Ja entä Gurli. Miksei Kultu kuten ennen. Hm! -- Viikon päästä sai hän Bordeaux'in luona uuden kirjeen, jota seurasi ristisiteessä kirja. "Rakas Wilhelm!" -- Hm! Wilhelm! Ei enää Pall! -- "Elämä on taistelua hamas..." Mitä piruja? Mitä meillä on elämän kanssa tekemistä! "hamasta alusta loppuun saakka! Levollisena kuin puro Kidronissa..." Kidron! Sehän on raamattua! -- "on meidän elämämme kulkenut edelleen. Me olemme kuin unissakulkijat kävelleet kuilujen yli niitä näkemättä!" -- Seminaari, seminaari! -- "Mutta sitten vaativat sijaa eetilliset" -- Eetilliset! Ablativus ai ai! Hm, hm! -- "kysymykset korkeimmissa potenseissa!" -- Potenseissa? -- "Ja kun minä nyt herään meidän pitkästä unestamme ja kysyn itseltäni: onko meidän avioliittomme ollut sitä totista avioliittoa? niin täytyy minun katumuksella ja häpeällä vastata, että se ei ole sitä ollut! Rakkaus on taivaallista alkuperää (Math. XI: 22 ja seuraavat v.)" Kapteenin täytyi nousta paikaltaan ja ryypätä lasi rommivettä ennenkun jaksoi jatkaa. -- "Miten maailmallinen, miten konkreettinen meidän on ollut. Ovatko meidän sielumme eläneet siinä harmoniassa, josta Plato puhuu (Phaidon, VI kirja, II. 9 §.)? Ei, pitää meidän vastata! Mitä olen minä ollut sinulle? Taloudenhoitaja ja -- voi häpeää! -- rakastajatar! Ovatko meidän sielumme ymmärtäneet toinen toistaan? Ei, pitää meidän vastata!" -- Pirkeleen pirkele, kaikki Ottiliat ja saatanan seminaarit! Onko hän ollut minun huushollerskani? Vaimoni ja lasteni äiti on hän ollut! -- "Lue tämä kirja, jonka minä sinulle lähetän. Se antaa sinulle vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Se lausuu julki sen, mikä on piillyt koko naissuvun sydämissä vuosisatain aikana! Lue sinä se, ja sano sitten, tokko meidän avioliittomme on ollut oikeaa avioliittoa! Polvillaan rukoillen, sinun oma Gurlisi."

Tämän pahan kapteeni oli aavistanut. Hän oli joutua järiltään, hän ei voinut ymmärtää, mikä hänen vaimoaan riivasi! Tämähän oli pahempaa kuin körttiläisyys!

Hän repi auki ristisiteen ja näki nidotun kirjan ja sen kannessa: Henrik Ibsen, Nukkekoti. Nukkekoti! Niin. Juuri niin! Hänen kotinsa oli ollut kuten pieni, hieno nukketalo, ja hänen pikku vaimonsa oli ollut hänen pikku nukkensa ja hän oli ollut vaimon iso nukke. He olivat leikitellen kulkeneet elämänsä särmäisillä muserokivillä ja he olivat olleet onnellisia! Mitä heiltä siis puuttui? Mitä pahaa he olivat tehneet? Hänen oli otettava siitä selko, koskapa sen sai tästä kirjasta tietää.

Kolmessa tiimassa hän sen lukaisi! Mutta järki seisoi. Mitä tämä kuului häneen ja hänen vaimoonsa! Ei hölyn pölyä! Olivatko he väärentäneet vekseleitä? Vai eivätkö olleet rakastaneet toisiaan? Juu! -- Kapteeni sulkeutui kajuuttaansa ja luki kirjan uudelleen ja merkkaili sitä sinisillä ja punaisilla viivoilla ja kun alkoi tulla aamupuoli, ryhtyi hän tekemään kirjettä vaimolleen. Ja hän kirjoitti:

"Hyvää tarkoittava, pieni Ablativus ai ai näytelmävehkeilystä Nukkekoti, kyhäillyt vanha Pall Vanadiksella Atlantin valtamerellä Bordeaux'in edustalla (lat. 45° long 160)."

§ 1. Likka oli mennyt miehen kanssa naimisiin sentähden, että mies rakasti likkaa, ja siinä teki tyttö hiton hyvästi, sillä jos hän olisi ruvennut odottamaan sitä, jota hän itse rakasti, olisi voinut tapahtua, ettei se toinen häntä rakastanutkaan, ja silloin olisi hän tavannut pirun rustirenkaassa. Sillä ylen harvoin sattuu että molemmat ovat hullautuneet toisiinsa.

§ 2. Hän väärentää vekselin. Tuhmuus se on, mutta älköön hän sanokokaan sitä tehneensä vain miehen vuoksi, sillä eihän hän ole koskaan rakastanut miestään; jos hän olisi sanonut, että hän sen teki heidän molempain ja lasten vuoksi, puhuisi hän totta! Selväkö?

§ 3. Jos mies tanssiaisten jälkeen pitää vaimosta, todistaa vain että hän rakastaa vaimoaan eikä se ole vika miehessä; mutta tällaisen esittäminen teatterissa on vika. Il y a des choses qui se font mais qui ne se disent point, lausuu muistaakseni muudan ranskalainen. Muuten olisi kirjailija, jos hän olisi oikeudenmukainen, voinut esittää vastakkaisen tapauksen: la petite chienne veut, mais le grand chien ne veut pas, sanoo Ollendorff. (Vert. Dalarön parkassia!)

§ 4. Se että vaimo tahtoo sitten kun näkee, että mies on emä nahjus -- jota mies onkin, koskapa antaa vaimolleen anteeksi sentähden, ettei petkutus tullut ilmi -- lähteä lastensa luota, kun "ei ole arvokas niitä kasvattamaan", on hyvin älytöntä koketteriaa. Jos vaimo oli nauta (sillä ei suinkaan seminaarissa opeteta, että on luvallista väärentää vekseleitä) ja mies härkä, niin piti heidän kelvata hyvin aisakkaiksi. Missään tapauksessa ei hänen sopisi jättää lapsiaan sellaisen hölmön kasvatettaviksi, jota hän halveksii.

§ 5. Noralla on siis sitä suurempi syy jäädä lastensa luo, kun huomaa miehensä elukaksi.

§ 6. Se ettei mies ollut huomannut hänen oikeaa arvoaan ennen, ei ole miehen syy, sillä oikeaan arvoonsahan Nora joutui vasta kalabaliikin jälkeen.

§ 7. Nora oli jo ennen höpsö, sitä ei hän itsekään kiellä.

§ 8. Löytyy kaikki takeet siitä, että he tästä lähin kiskoisivat kuormaansa tasaisemmin: mies on katunut syntejään ja tahtoo tehdä parannuksen, vaimo myös! Bon! Käpälää päälle, nyt aletaan uudestaan! Ei pata kattilaa soimaa. Velka velasta. Sinä olit nauta ja minä olin härkä! Sinä, pikku Nora, olit huonosti kasvatettu; minä, pässinpää, en ollut parempaa oppinut. Surkutelkaa meitä molempia! Nakelkaa mädänneillä munilla meidän kasvattajiamme, mutta älkää pommittako niillä vain minun pääkupuani. Minä olen, vaikka mies olenkin, yhtä viaton kuin sinäkin! Ehkä hiukan viattomampikin, sillä minä menin naimisiin rakkaudesta, vaan sinä rahain vuoksi! Olkaamme siis ystäviä ja opettakaamme yhdessä lapsillemme elämämme kalliita kokemuksia.

"Selvä? All right! -- Tämän on Pall kapteeni jäykillä sormillaan ja hitaalla älyllään kirjoittanut.

"Ja nyt, pieni, rakastettu nukkeni, nyt olen minä lukenut sinun kirjasi ja lausunut siitä ajatukseni. Mutta mitä se meihin kuuluu? Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Emmekö vieläkin rakasta? Emmekö ole kasvattaneet kumpikin itseämme ja höylänneet kulmat pyöreiksi, sillä muistathan, että kyllä niitä oli alussa oksia ja känsiäkin! Mitä hullutuksia tämä on! H----tiin kaikki Ottiliat ja seminaarit! -- Ruotaisen kirjan sinä lähetit. Huonosti merkitty kulkuväylä, jossa voi ajaa milloin tahansa karille. Mutta minä otin mittavehkeet, minä ja merkitsin karttaan ja pääsin tyvenelle vedelle. Mutta empä tee sitä enää toista kertaa. Piru halaiskoon pähkinöitä, jotka on mustat sisältä, kun on kerran niihin reiän saanut. Ja nyt toivotan minä sinulle rauhaa ja onnea ja entistä hyvää järkeä. Miten minun piskuiseni jaksavat? Unohdit kirjoittaa niistä! Kai olivat esteenä huolet Noran siunatuista mukuloista (joita ei löydy muualla kuin tuossa näytelmäkirjassa!) Itkeekö poju, soittaako sirkku, laulaako satakieli, tanssiiko pikku nukke? Aina hän tanssikoon, sillä siitä on Pall-vanha hyvillään. Ja nyt Jumala sinua siunatkoon älköönkä salliko pahoja ajatuksia välillemme. Olen niin pahoillani, etten voi sanoa! Ja pitää sitten istua ja kirjoitella arvostelevia artikkeleita teatterikappaleista! Jumala holhotkoon sinua ja pienoisia, pusi heitä suulle vanhan, uskollisen Pallin puolesta."

Kun kapteeni oli saanut kirjeensä valmiiksi, meni hän alas ruokasaliin ja hankki krokinsa. -- Lääkäri oli siellä myös. -- Höi, yökkäsi kapteeni, -- tiedätkö miltä haisee vanhat mustanhousun hapanneet. Höi, Surabaja! Piru hissais kattauspylppyrällä keulan huippuun ja tuulettais pohjaan reivatulla N.V.T.N. -- Mutta lääkäri ei ymmärtänyt hölyn pölyä! Ottilia, Ottilia helv...! Kingottimella se kuranssia sietäisi! Viedä vietävän harmaa hapan kanssikoppiin ja usuttaa toinen ruokakunta päälle ja reikäluukut tukkoon!

Kyllä hän tiesi, mitä vanha kääkkä siesi. -- Mutta hittoko sinulla on, Pall-paha? kysyi lääkäri. -- Plato, Plato! Hyi hitto, Plato! Niin! Kun on merillä kuusi kuukautta, silloin se tulee se Plato! Ja eetillinen! Eetillinen! Höi. Piikkipultti sisarhakaisiin, saisipa Ottilia lämpyisensä niin tokko olisi suussa sen Plato, Plato. -- Mutta mitäs sinä tarkoitat? -- Ooh, ei mitään. Kuule, sinä kun olet lääkäri, mitenkäs se oikeastaan on naisten? Hä? Eikö ole vaarallista olla kauan naimattomina? Tulee hiukan noin kukkelikui, yhdestä hangasta? Hä? -- Lääkäri laati lausuntonsa, joka päättyi valituksella siitä, etteivät kaikki naaraat saata tulla hedelmöitetyiksi. Luonnossa, jossa koiraat enimmäkseen olivat polygameja -- hyvällä syyllä, sillä pojille oli ruokaa, (paitsi petoeläimillä), -- ei ollut moisia abnormiteetteja kuin naimattomat naaraat. Mutta kulttuurioloissa, joissa vain onnenpotkusta sai riittävästi leipää, oli se tavallista, etenkin kun naisia on enemmän kuin miehiä. Tulisi siis olla kiltti vanhoille piioille, sillä heidän kohtalonsa on surkea! -- Jaa, kiltti! Helppo sanoa, mutta eivät itse voi olla kilttejä! -- Ja nyt tarinoi kapteeni kaikki, senkin, että hän oli kirjoittanut arvostelun teatterikappaleesta! -- Osh, ne kirjoittavat niin paljon roskaa, -- sanoi lääkäri ja sulki totikannun kannen. -- Tiede se vain pystyy suuria kysymyksiä ratkaisemaan! Tiede!

Kun kapteeni kuuden kuukauden poissa olon ja ikävän kirjevaihdon jälkeen, jossa vaimo oli pahoin pöllyyttänyt hänen teatterikritiikkiään, viimein astui maihin Dalarössä, oli häntä vastaanottamassa vaimo, kaikki lapset, kaksi piikaa ja Ottilia. Vaimo oli hellä, mutta ei sydämellinen. Hän kurotti otsansa suudeltavaksi. Ottilia oli pitkä kuin harus ja hän oli kulinut tukkansa lyhyeksi niin että niska oli kuin köysiluuta. Illalliset ikävät teevesineen. Parkassi lastattiin lapsilla ja kapteeni pantiin vinnikamariin. Voi miten kaikki oli muuttunut! Pall-pahainen näytti niin vanhalta ja nolo oli hän myös. Tämähän nyt oli ihan helvettiä, tuumi hän; naimisissa, eikä vaimoa!

Huomisaamuna tahtoi hän viedä rouvansa purjehtimaan. Mutta Ottilia ei sietänyt merta. Hän oli voinut niin pahoin matkustaessaan tänne Baggensfjärdistä. Ja sitäpaitsi oli sunnuntai. Sunnuntai? Sepä se! Mutta he voisivat lähteä kävelemään sen sijaan. Heillä olisi kyllä paljon puheltavaa. Niin mutta mistä olisi heillä puheltavaa. Vaan Ottilia ei saisi tulla mukaan!

He lähtivät käsikoukkua. Mutta he eivät puhelleet paljoa; ja mitä puhuivat, puhelivat paremminkin sanoja, joilla tahdottiin salata ajatuksia, kuin ajatuksia, joita ilmaistiin sanoilla. Kulkivat pienen koleraisten hautausmaan ohi ja kääntyivät Schweizer-laaksoon. Heikko tuuli hengähteli kuusikossa ja tummain havujen lomitse loisti vihreä veden selkä. Istuivat kivelle. Mies vaimon jalkoihin. Pian paukahtaa, tuumi mies. Ja paukahti!

-- Oletko sinä ajatellut sitä meidän avioliittoamme? alkoi rouva.

-- En, -- vastasi mies, niinkuin olisi juonensa valmistanut, -- minä olen sitä vain tuntenut! Minä luulen nimittäin, että rakkaus on tunteen asia; purjehditaan rannikon mukaan, mutta jos turvaudutaan kompassiin ja merikorttiin, niin ajetaan karille.

-- Juu, mutta meidän avioliittomme on ollut vain Nukkekotia.

-- Valetta, suvaitkaa. Et sinä ole väärentänyt vekseleitä, et näytellyt sukkiasi syfiliittiselle tohtorille, et tahtonut lainata häneltä rahoja vastineella in natura; et ole koskaan ollut niin romantisen hölmö, että olisit ajatellut miehesi menevän ilmaisemaan itsensä rikoksesta, jonka vaimo oli tyhmyyksissään tehnyt ja josta ei tullut edes rikosta, kun ei syyttäjää ollut; et sinä ole koskaan minulle valehdellut! Minä olen kohdellut sinua yhtä kunnollisesti kuin Helmer vaimoaan, kun hän teki hänet paraaksi uskotukseen, salli hänen jutella pankin asioista, virkain täyttämisestä "and so on"! Me olemme siis olleet täydellisesti mies ja vaimo, sekä vanhain että uusmuotisten käsitteiden mukaan.

-- Niin, mutta minä olen ollut sinun taloudenhoitajasi!

-- Valetta, ellet pahastu! sinä et ole milloinkaan syönyt keittiössä, et ollut palkalla, et koskaan tarvinnut tehdä tiliä rahoista, et koskaan saanut toria, jos jokin ei mennyt kuten piti! Ja pidätkö minun ammattiani; hilata ja ponnistaa, laskea ja viskata touvia ja kirkua: kunniaa! ja -- lukea silliä ja mittailla ryyppyjä, pidätkö sitä kunniakkaampana kuin vahtia piikoja, käydä torilla, synnyttää lapsia ja kasvattaa niitä!

-- En, mutta sinä saat palkan työstäsi; sinä olet oma isäntäsi, sinä olet mies, sinä vallitset.

-- Mutta pikku ystäväni! Tahdotko sinä minulta palkkaa? Tahdotko sinä oikein ruveta huushollerskakseni? On vain sattuma, että olen mies, sillä vasta kuudentena kuuna se asia ratkaistanee! Se on ikävää, sillä nykyjään on rikos olla mies, mutta eihän se ole meidän syy. Ja piru vieköön hänet, joka on ärsyttänyt ihmiskunnan eri sukupuolet taisteluun keskenään! Sen on paljosta vastattava. Minäkö vallitsen? Emmekö vallitse molemmat? Ryhdynkö minä mihinkään merkittävään tehtävään kysymättä neuvoa sinulta. Häh? Mutta sinä, sinä kasvatat lapsesi oman mielesi mukaan! Muistatkos, kun minä tahdoin lakkauttaa tuudittamisen, jota pidin rikoksena, kun sillä huumataan lasta. Silloin sait sinä vallita. Vuorotellen sinä ja minä! Tultiin kuitenkin hyvin toimeen tähän saakka. Sinä olet hylännyt minut Ottilian vuoksi!

-- Ottilian! Aina Ottilia! itsehän sinä minulle hänet toimitit!

-- En juuri häntä! Mutta nyt hän sittenkin vallitsee.

-- Kaikesta mistä minä pidän, tahdot sinä minut erottaa!

-- Onko Ottilia "kaikki"? Siltä näyttää!

-- Mutta minä en voi häntä lähettää pois nyt kun olen ottanut hänet kotiopettajaksi, lukemaan tyttöjen kanssa kasvatusoppia ja latinaa.

-- Latinaa! Ablativus ai ai! Herra Jeesus, pitääkö heidätkin nyt turmella!

-- Jaa, heidän tulee tietää yhtä paljon kuin miehenkin naimisiin mennessään, että avioliitosta tulisi oikea avioliitto.

-- Mutta, rakas ihminen, eiväthän kaikki aviomiehet osaa latinaa! Minä en osaa kuin yhden ainoan sanan latinaa ja se on Ablativus ja ai ai, ja me olemme kuitenkin onnellisia! Ja sitäpaitse aiotaan juuri lakkauttaa latina hyödyttömänä miesten opetuksessa. Pitääkö teidän nyt kokeilla samaa kirousta! Ettekö nyt voi varoa esimerkkiä! Eikö se riitä että miessukupuoli on pilattu; pitääkö vielä naisetkin pilata! Ottilia, Ottilia, minkäs minulle tehnyt olet!

-- En viitsi enää keskustella tästä asiasta! Mutta meidän rakkautemme, Vilhelm, ei ole ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla! Se on ollut aistillista!

-- Rakas kulta, mitenkä meillä olisi voinut olla lapsia, jos se ei olisi ollut -- myöskin aistillista? Mutta se ei ole ollut ainoastaan aistillista.

-- Mikä voi olla samallaikaa mustaa ja valkeaa! Kysyn vain? Vastaappas!

-- Kyllä, päivänvarjosi on päältä musta ja sisästä valkea!

-- Sofisti!

-- Kuule, hyvä ystävä, puhupa omalla kielelläsi ja omalla sydämelläsi, äläkä Ottilian kirjoilla! Pidä älysi aisoissa ja ole vain omaa itseäsi, minun oma, rakas vaimokultani!

-- _Sinun, sinun oma_, sinun omaisuutesi, jonka sinä ostat sillä, minkä _sinä_ ansaitset työllä, _omalla_ työlläsi!

-- Aivan samoin kuin, ota vaari, _minä_ olen _sinun_ miehesi, sinun _oma_ miehesi, jota yksikään muu nainen ei saa vilaistakaan, jos aikoo säilyttää silmänsä, ja jonka sinä _sait lahjaksi_, ei, korvaukseksi siitä, että hän sai sinut! Eikö tämä ole partie égale!

-- Mutta olemmehan eläneet aina kuin leikillä? Eihän meillä ole ollut mitään korkeampia intressejä, Vilhelm!

-- Kyllä. Meillä on ollut korkeampia intressejä, Gurli; me emme ole eläneet aina kuin leikillä, meillä on ollut vakaviakin hetkiä! Meillä on ollut kaikkein korkeimmat intressit mitä löytyy; sillä me olemme antaneet elämän tulevalle sukupolvelle, olemme otelleet ja ahertaneet aika uljaasti noiden pienten puolesta, joista tulee kerran suuria, etkä sinä suinkaan ole otellut vähemmän kuin minä. Olet ollut kuoleman kielissä neljä kertaa heidän tähtensä! Olet halveksinut yön lepoa niitä tuudittaessa, päivän iloja niitä hoidellessa; olisihan meillä voinut olla kuusi huonetta ja keittiö Kuningattaren kadun varrelta ja lakeija eikä meidän olisi tarvinnut asua Långaradenissa, ellei meillä olisi ollut noita pienokaisia: olisihan Kultu voinut käydä silkissä ja sametissa ja vanha Pall housun polvet harakanpesittä, jos olisimme tahtoneet olla ilman lapsia! Olemmeko siis nukkeja? Olemmeko niin itsekkäitä kuten vanhat kääkät väittävät, jotka usein hylkivät miehiä, kun eivät niitä saa? Otapa selkoa, miksi on niin paljon naimattomia tyttöjä! Kaikki ne osaavat kehua kosijoillaan, ja kuitenkin ovat ne niin mielellään marttyyrejä! Korkeammat intressit! Latinaa! "Pukeutua" puolialastomaksi hyväntekeviin tarkoituksiin ja antaa lasten virua ja tärveltyä märissä rievuissa! Luulenpa että minulla on korkeammat intressit kuin Ottilialla: tahdon vahvoja, iloisia lapsia, jotka voivat kerran elämässä suorittaa sen, jota me emme ennättäneet suorittaa! Mutta latinan avulla sitä ei suoriteta! Hyvästi, Gurli! Menen vartioon! Seuraatko sinäkin?

Vaimo ei noussut paikaltaan, ei vastannut. Mies meni, raskain askelin, kovin raskain. Ja sininen ulappa synkeni ja päivä ei hänelle enää paistanut. -- Pall, Pall, mihin mennään, mihin mennään, huokasi hän itsekseen kun hän kapusi hautausmaan aidan portaita; makaisinpa tuolla päreristikoiden alla, tuolla puun juurten seassa; mutta en varmaan saisi rauhaa jos makaisin yksinäni.

Gurli, Gurli!

* * * * *

-- Nyt on asiat huut hiiteen, anoppi, -- sanoi kapteeni eräänä päivänä kun tuli mummon luo Sturenkadun varrelle.

-- Miten niin, rakas Ville.

-- Eilen ne olivat meillä. Toissa päivänä olivat prinsessan luona. Ja pikku Alice tuli niin huonoksi. Sattui vain tulemaan kipeäksi, tietysti, ja minä en uskaltanut lähettää hakemaan Gurlia, sillä hän olisi tietysti luullut minun joutavillani sanovan Alicen olevan sairaana. Ooh! Kun keskinäinen luottamus on hävinnyt, niin... Kävin tässä äskettäin sotakomissarion luona ja kysyin onko meillä Ruotsin lain mukaan oikeutta savustaa kuoliaaksi vaimon ystävättäriä! Ei muka ollut. Ja jos olisi, ei uskaltaisi, sillä silloin loppuisi tyyten kaikki. Hitto, paljon parempi kun olisi rakastaja; ottaisi niskasta ja nakkaisi ulos. Mitä minä nyt teen?

-- Jaa, jaa, paha tämä nyt on, Ville, mutta täytyy keksiä jotain. Ethän sinä, iso mies, voi olla näin naimattomana.

-- En, sitäpä minä juuri!

-- Minä sanoinkin sille ihan tärkilleen tässä, että jos hän ei ole siivolla, niin miehensä lähtee tyttöjen luo tuossa paikassa!

-- No, entäs se?

-- No hän että: menköön, että jokainen on ruumiinsa herra!

-- Hän kanssa, tietysti! Koreita teoriioja. Harmaat hapset minulle tulee, anoppi!

-- Vanha hyvä temppu, jolla hänet saa mustasukkaiseksi. Tavallinen radikaalikuuri, rakkaus tulee kuorestaan, jos sitä on!

-- On sitä!

-- On tietysti! Sillä rakkaus ei kuole vain noin napauttamalla; vuosikaudet sitä täytyy kaluta, jos sekään auttaa. Rupeeppas kurtiseeraamaan Ottiliaa, niin saa nähdä!

-- Kurtiseeraamaan! Ottiliaa!

-- Koetas! Etkös tunne jotain alaa, mikä häntä intresseeraa?

-- Juu, antaapas! Nyt niillä on se statistiikkansa! Langenneet naiset, tarttuvat taudit, hyi! Jospa johtaisi sen matematiikkaan! Sitä minä ainakin osaan!

-- No kas niin! Ala matematiikalla, jatka saalin tuonnilla ja kengän auttamisella. Saata kotiin iltasella. Juo sinun-maljat hänen kanssaan ja suutele häntä Gurlin nokan edessä. Jos tarvitaan, niin lähentele. Ooh, ei hän suutu, elä luulekaan! Ja matematiikkaa, paljon, niin paljon, että Gurli saa kuunnella tuppisuuna. Tule viikon päästä ja kerro!

Kapteeni meni kotiin ja luki läpi viimeiset lentokirjaset epäsiveellisyydestä ja ryhtyi toimeen.

Viikon päästä istui hän iloisena ja tyytyväisenä anoppinsa luona ja ryyppäsi aika lasin sherryä. Oikein iloisena.

-- No kerro, kerrohan nyt, -- sanoi mummo ja lykkäsi silmälasit otsalleen.

-- Niin, tuota, ensimmäinen päivä otti kovalle, se epäili minua. Luuli minun kujeilevan. Mutta sitten mainitsin minä, miten ääretön vaikutus probabiliteettikalkyylillä oli Amerikassa siveellisyyskysymykseen. Se oli sanalla sanoen ollut epookin tekevä. Vai niin, sitä hän ei tiennytkään; se ärsytti häntä. Minä sujautin esimerkin ja todistelin numeroilla ja kirjaimilla, että voitiin jotenkin tarkasti laskea lankeavain naisten luku. Tämä häntä hämmästytti. Nyt näin, että hän oli utelias ja halukas hankkimaan itselleen valtin ensi kokoustaan varten. Gurli oli hyvillään kun näki että meistä voi tulla ystäviä ja hän oikein meitä tyrkytteli toisillemme. Tunki meidät minun huoneeseeni ja sulki oven; ja me istuimme ja laskimme koko iltapäivän. Kääkkä se oli onnellinen, sillä se arveli minusta tiedoissa hyötyvänsä, ja parissa kolmessa tunnissa olimme me ystäviä. Illallisella tuumi Gurli, että minä ja Ottilia hänen mielestänsä olimme olleet niin kauvan tuttuja, että voisimme ruveta sinuiksi. Minä avasin pullon vanhaa hyvää sherryäni juhlatapauksen kunniaksi. Ja sitten suutelin Ottiliaa keskelle suuta, Jumala syntejäni siunatkoon! Gurli näytti olevan hieman hämillään, mutta ei närkästynyt. Ottilia, sulaa onnea. Sherry vahvaa, Ottilia heikko. Autoin kapan hänen päälleen ja saatoin hänet kotiin. Puristin hänen käsivarttaan Skeppsholmin sillalla ja selitin koko taivaan tähtikannen. Ah! Hän oli hurmaantunut. Aina rakastanut tähtiä, mutta ei ollut saanut oppia niiden nimiä. Naisrukathan ei saa mitään oppia. Haaveili oikein kuntoon ja me erosimme parhaina ystävinä, jotka olivat ymmärtäneet toisiaan väärin niin kauan, kauan! Ja lisää matematiikkaa. Olimme yhdessä aina illalliseen saakka. Gurli pistäytyi huoneeseen pari kertaa ja nyykäytti meille päätään. Mutta illallisella oli puhe pelkästään matematiikasta ja tähdistä ja Gurli istui vaiti ja kuunteli. Sitten saatoin hänet kotiin. Mutta rantasillalla tapasin kapteeni Björnin. Puikittiin Grand Hotelliin ottamaan pari lasia punssia. Tulin kotiin kello yksi.