Part 8

Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta, kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle, sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.

-- No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? -- kysyi muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai kiitokseksi.

Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:

-- Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata porua.

-- No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?

-- Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla, ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.

-- Rakas maisteri, -- intti akka, -- paljo on sellaisia ihmisiä, joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo, niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?

-- Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.

Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina, Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.

Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät laivain huudot, kirkonkellot ja -- torvisoittokunnat, mutta lopulta se kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.

Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia. Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi lattiasta.

Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä, mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä; kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.

Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan. Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita, helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää, se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.

Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia, kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla Berzeliuksen puiston luona).

Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti vaatteensa ja lähti ulos.

-- Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, -- ajatteli hän. -- Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran on juhannus!

Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren Puutarhakadun ylhäisiä _bonneja_. Hän näki erään äidin antavan lapselle rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla. Näitten vieraitten olo _hänen_ puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat rumia.

Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut! Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut, vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa, murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.

Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin. Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon jälki.

Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän kaikuvan portaissa.

Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät olivat sulettuina!

Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle, Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon, joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.

Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä. Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä? Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt ajamiseen.

Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa! Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!

Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa. Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!

Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista; heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m. Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin "Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan, ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei, siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: -- no mutta kas kun maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?

Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!

Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!

Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies, perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut, loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan, luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan, palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten housut.

-- Mitä eläimiä -- ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin, sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta, paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.

Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.

Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin että vuoret kaikuivat.

-- Oliko se viattomuutta vai turmelusta? -- ajatteli maisteri taas. Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption, ja siksi iloitsivat he.

Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".

-- Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, -- ajatteli hän -- mutta odottakaahan!

Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse", vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä se oli, se oli selväkin!

Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea, teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin, sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä toisten nähden.

Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa, että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa. Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa hyppi.

Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] _Cic_, ja hänestä oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia, mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten, selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin, hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.

Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.

Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia, jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä, mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina Djurgårdsbergille asti.

Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.

Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä, ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä ottamaan selvää isännästä.

Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.

-- Se ei tarvinnut minua enää -- ajatteli maisteri, ja sitten meni hän kotiin ja pani maata.

* * * * *

Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle. Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin, hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi, ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita, ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!

Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.

Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö, jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.

-- No, vanha Blommi, -- alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen kerran, -- etkö jo mene naimisiin?

-- Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja mikset mene itse naimisiin? -- purasi maisteri.

-- Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, -- vastasi kirjakauppias, joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.

-- Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- sanoi puolalainen. -- Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!

-- Tosiaankin, -- sanoi maisteri -- mutta kuinkas herra sitten on leskimies?

Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä. Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän tiesi heidän vastauksensa ulkoa.