Part 7

-- Pane ylles ja tule matkaan, -- sanoi morsian. -- Adolfilla ei kai ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään" vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. -- Oliko se ihmeellistä? -- kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä!

-- Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

-- Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. -- Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa.

-- Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, -- sanoi Erik, joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen. C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi. Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

-- Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus, -- sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin tähden.

-- Mitä varten sitten?

-- Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos, sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo heräsi.

-- Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? -- kuului patjoista.

No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat. Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

-- Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia joka päivä, joka päivä, enkelini.

-- Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

-- Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu, niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen, ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

-- Kuules, ystäväni, -- sanoi mies, -- eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

-- Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

-- Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

-- Eikö siellä ole voita? -- Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän:

-- En ole sinun palvelijasi!

-- Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut, niin toista olisi silloin näkynyt.

-- Mitä toista?

-- No, se oli samantekevää!

-- Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä...

-- Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

-- Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

-- Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä siis lyötäisi!

-- Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

"Hyvä koti"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

-- Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa -- nykyisissä olosuhteissa!

Täytyy.

Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle, nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista. Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin, helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä: -- Rapuja.

-- Naarasrapuja? -- sanoo maisteri.

-- Suuria naarasrapuja, -- sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja huutaa:

-- Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!

Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman sveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.

Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta, ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän: sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.

-- Se on kaikkein hienointa, -- sanoo hän. Sitten irrottaa hän selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän aina vastakin.

Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin. Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu!

Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50 vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa ainakin.

Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni, joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei tämä menisi ja ottaisi "naukkua" ennenkuin vieraat ovat lähteneet. Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko astiallisen rommitotia unijuomaksi.

Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä "yksityistä huonetta" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.

-- No, -- sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin ilmaiseksi; -- etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.

-- Minulla ei ole varoja, -- sanoo maisteri. -- Miksi et mene itse naimisiin?

-- Ei kukaan huoli minusta nyt enää, -- sanoo kirjakauppias, -- sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku. Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.

Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.

-- Mutta entäs herra Potocki? -- kysyi maisteri.

-- Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, -- sanoo kirjakauppias.

Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:

-- Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- ja sitten juo hän totiaan. -- Hush!

-- Niin, -- sanoo maisteri, -- jolleivät nuo naiset olisi sellaisia hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee, sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.

-- Olen ollut onnellisissa naimisissa -- hush!

-- Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, -- jatkaa maisteri, -- ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!

-- Hush! -- sanoi puolalainen.

-- Herra Potocki sanoo hush, hän, -- lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen puhuvan moittien avioliitosta.

-- Mitä minä sanoin? -- kysyi puolalainen ihmetellen.

-- Hush, -- matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen irvistykseen ja tupakkapilveen.

Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan; kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias kotiinsa Stafvansa tykö.

* * * * *

Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä, kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi, ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan! Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta ketään kohtaan.

Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä. Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.

Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; -- politika oli hänelle mieltäkiinnittävää peliä -- kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa! Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta, niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari -- kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!

* * * * *