Part 5

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen. Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa, hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.

Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.

* * * * *

Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja. Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à 65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan "tunnelmia."

Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa, tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista, tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! -- Mutta, -- niin lopetti hän. -- mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.

Kesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän mietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän oli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan nimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan ei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina tahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä. Valoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas, kuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki taistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä huononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian laita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen suoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi professorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He istuivat puistossa ja joivat kahvia.

-- Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? -- kysyi professori.

-- Niin, hänen aikansa on tullut, -- sanoi kapteeni -- luulenpa sen jo olleen kauvan!

-- No, -- sanoi professori, -- etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä en sitä voi!

-- Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, -- sanoi kapteeni, -- mutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä maistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai kuinka? -- Niin, sitä se on, -- sanoi isä, -- minä olin mieskuntoinen, viidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei päässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle rippikoulutytölle!

-- Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä ole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää huolta itsestään, hän!

-- Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia itseensä hankkivat, -- sanoi isä. -- Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi Teodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa.

-- No sen teen, -- sanoi kapteeni.

Ja niin tuli selväksi se asia.

* * * * *

Eräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki oli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä hedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja uneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun "Tule Jesuksen tykö", jonkinlaisen "älkäämme väitelkö" luutnanttiveljelle, joka silloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli iloinen sielu, joka aina oli "hoitanut itseään", niinkuin setä sanoi, ja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta. Tänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän, he puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen ajatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta Kyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä.

Kellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli aina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa kannuksen kilinää ja sapelin helinää.

Hyvää päivää vanha myyrä, -- tervehti vanhempi veli. Miehellä oli nuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät mitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta näkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen miekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli sellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua!

Hän heitti silmäyksen "Tule Jesuksen tykö"-tauluun, irvisti, mutta ei puhunut mitään siitä asiasta.

-- Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille valmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha Baruch.

Teodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa, pani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen suupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän pöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi.

-- Aja nyt Bellevuehyn, -- sanoi luutnantti ajurille, -- mutta ajakin niin että oriittesi maha maata viistää!

Teodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän voinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi.

Tiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia vastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin palaavan hautauskulkueen ohi.

-- Näetkös, näetkös, -- sanoi Kyösti, -- kuinka saakuran sievä tyttö istui viimeisessä vaunussa!

Ei, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä.

Sitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä. Silloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille, keskellä katua. Se oli vallan hassua.

Senjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi ajuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille.

-- Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa -- sanoi Kyösti ja työnsi veljensä ulos ajurista.

Teodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään raittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni ravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi veljeään, vaikka sydän kurkussa.

Etehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä olivat hänen sylissään.

-- Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, -- tervehti hän heitä ja suuteli kumpaistakin. -- Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä koskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan?

Tytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä loisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja niin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin kohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti siistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen.

Luutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen.

Se oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja järjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon kannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville missä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla.

-- Nyt soitat valssin, -- sanoi veli.

Ja katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa ja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät iskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja kiljasi:

-- Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa!

Teodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen.

-- Menkää antamaan hänelle suutelo, -- kuiskasi veli, mutta sitä ei uskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen synkkää soittoaan.

Mutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin.

-- Eikö se ole Noita-ampuja? -- kysyi tyttö.

-- Ei, -- vastasi Teodor kohteliaasti, -- se on Faust.

-- Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, -- sanoi pieni musta tyttö, jonka nimi oli Riken. -- Hän on vallan toista maata kuin sinä, vanha Schajasi!

-- Hän onkin pappi, -- kuiskasi luutnantti.

Se teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet luutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään, arkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin helkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman lämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin.

-- Kippis sinä vanha papinkisälli, -- sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut olla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin huntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin hänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen ja dilli sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat olutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti tuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri merenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin ihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä, mikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät laavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin champagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka pulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli sitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu, ruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään tulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia näkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui hän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää tietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta luukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa, järjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan hän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti onnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat elämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison juomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja luutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja Teodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän niin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi pois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor.

Ja kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi huoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän repi seinältä "Tule Jesuksen tykö"-taulun, ei siitä syystä ettei enää olisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän ihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän ihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa. Hän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin hyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan löytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja yönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna vuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät ja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja kuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. -- Jos menisin Stallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja ennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään sakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat edellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut. Eikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin elämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa tynniksi. Juotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen lopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja Teodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Ja hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä porrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor kysyi oliko hän tälle vaivaksi. -- Oi, ei suinkaan, päinvastoin. Ja sitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja tarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he punschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi.

Eräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Hagapuistossa. Tyttö poimi kukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku, että poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli tummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma pojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin tukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin vakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen kohdata.

Ja niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut tyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista tehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti tehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin omilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli voinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen intohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka niin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli heittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa muun tutkinnon, ja -- kukatiesi -- ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt runoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan tahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää.

Vihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit Stallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi soittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia, jota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi olevansa yksin salissa. Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli moniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki hän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja häviämään ulos yöhön.

Vasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin, murrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja _naiseen_ luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se oli Riken Stallmästargårdenilla!

Kun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan papintutkintoa.

Vuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä tyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja vastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla sen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli kivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa ulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli kellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina märältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli sammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta paistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa jonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän puhdas.

Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään, tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan vahvan.

Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun vakaannutaan niin naidaan j.n.e.

Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä kirjeessä, johon ei tullut vastausta.

* * * * *

Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.

Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän Karlsbadiin.

Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli kuiskailtu totta.

Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. -- mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi keino.

-- Ja mikä se on? -- kysyi jumaluusoppinut.

-- Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, -- sanoi lääkäri.

-- Niin, sitä täytyi tosiaankin, -- sanoi jumaluusoppinut joka oli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli epäsiveellisesti.

Isä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu naisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa, sillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin.

-- Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, -- sanoi lääkäri.

Dekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely siirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa mitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia.

Asia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden päästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan. Kiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli kahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla ulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias saksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui papin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän korkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen allianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä oli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat poistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti poistaa ammattihaureuden. -- Katso minua, sanoi nainen, olen kolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi hullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen valvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen Kristuksen tähden.

Nuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita lanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään hirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa!

Syksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia Leidschutz kihloihin.

-- Pelastettu, -- huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan Norrtullgatanilla.

-- Saa nähdä kuinka käy, -- ajatteli veli kasarmissaan Ladugårdslandetissa. -- Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä tähtiä jotka rakastaessaan kuolevat.

Teodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin synnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan. Kolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut.