Part 4

Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä sinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin, kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.

Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita, opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin "epätieteellisesti" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa astemittarilla.

Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten maailman luomisen.

Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.

Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. "Seiso uljaana, valon ritarivahti", saatiin laulaa, "rohkeana eri teilläsi!" Mikä ritarivahti aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä kouluillaan ja uskonnollaan. "Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!"

Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä, että kun "alaluokka" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden oppeja! Sinä nuori, "reipas" taistojoukko! Tosiaankin olivat reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus, tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet Olivatko he pettureita vai petettyjä?

Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia. Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista, sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä puhuvan. Päivällisajalla menivät he "ottamaan paradin", ja se joka asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi "valon ritarivahtia" kuudennelta luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.

Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!

Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa, exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin. Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa, vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.

Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin, sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa, jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli muodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin, sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia, että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa, ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot, vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia sentähden että olivat rumia?

Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!

Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.

Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori, kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. -- Menkää paikoillenne! -- kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.

Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa saadakseen luukun auki ilman tappelua.

-- Sinä, -- sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, -- mene avaamaan luukku!

Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa. Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut Espanjasta "Carl Johan"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:

-- Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, -- sanoi hän, ja siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle ja veitsellään leikannut poikki nauhan. -- Töllistelkää vaan minua! -- ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut kuin leikata se poikki.

Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan. Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista, jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.

Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan! Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia syntisiä!

Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset. Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa: Professori ja Ritari ... silloin kulki kuin heikko päivänloiste apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään: kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen huokaus: "Hän oli Jumalan lapsi, hän", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi "papalle", joka oli vaan professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.

Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se taas lasten syy, että heillä oli "merkityt" papinkirjat? Hänen isänsä ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan. Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.

Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki ymmärsivät toisiaan.

Sitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan pienelle "munkkituikulle" ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun luutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset vapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän päivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja alempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän riiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia, joitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin suurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta nöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä iloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä.

* * * * *

Toisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena tunnettuihin houkutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän koko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan rikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat häneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja papin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän tunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä kuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt peitettäisiiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämmähäkin verkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä kiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui.

Eräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia vaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli tammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi hirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa kaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä heijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja yläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä, uhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien päät peittyivät täydelliseen pimeyteen.

Pappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta avioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta harjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse oli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän kyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun pappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja kalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet. Niinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat jokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä kirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen selkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he kokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli pastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana joutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa vapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke tätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi antanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin menestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä vastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista, leikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on juuri päinvastoin mitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on huutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies vasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä siihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla avioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi sitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä Jesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua kaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi pyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä jäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa erityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän kaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin kuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys enää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka heidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se märkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli heidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot valkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko vai puikahtaa rohkean valheen suojaan.

Rukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä iltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi kuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä koetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne!

Se oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului niitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei sentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä suhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa tällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana toisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin sukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa silmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He eivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi kysymyksessä "selkäänanto raastuvan portailla." Ainoa lohdutus oli se, että _hän_, herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se oli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle, professorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa.

-- Tule tänne, Vennerström, -- sanoi pappi joka oli sytyttänyt kaasuliekin sakaristossa.

Vennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälellejäänyttä koetti istua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa, mutta se ei onnistunut.

Vihdoin tuli Vennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni suoraan kuorinovesta pihalle.

Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. -- Usko minulle, poikani, sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile. Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!

Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa vielä oppinut mitään tervettä järkeä -- Jesuistista sofistikaa vastaan. Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut, olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.

Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista. Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille. Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia. Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa, sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei "siihen" saisi kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos "siihen" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.

Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut tappiolle.

Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!