Part 3

_Kirjailija_: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on 1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti. Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan "Yleisten huvien" joukossa.

_Puhuttelija_: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!

_Kirjailija_: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille. Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut avioliittoa _nykyisissä oloissa_, olen osottanut, että täydellinen autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen _nykyisissä olosuhteissa_ on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi, olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla kirjaimilla, _Nykyisiä Olosuhteita_.

Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?

Hyveen palkka.

Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä; muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto. Muta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä, monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä, joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika. Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta, äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa nuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen hetki lähestyi.

Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium molle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen, muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.

Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen, mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea; se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä ystäväänsä, joka aina oli "myöntänyt", niinkuin hän sanoi, joka ei koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa, lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi tapahtua, että poika viittasi johonkin "läksykirjaan", ja silloin raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat "päin helvettiä."

Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille askareilleen.

He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä. Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja, puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan. Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta, semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.

Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa ansaita oikeuden täyttää luonnon laki.

* * * * *

On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee. Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu. Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu; ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin; hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu; mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää, niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.

Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset ratkaista!

Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan vastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan. Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua missä se mahdollisesti on vahvin.

Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten surmaisikin pienen yksilön "äärettömän" minän. Eikä ole siinä mitään hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa ruokaa kaikille -- paitsi ihmiselle.

Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen piipityksen.

Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin, tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli samanlainen muoto.

Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.

Poika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla. Hämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja takaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia siten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä käsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär joka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän hameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään hameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren herran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät, mutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja katseli tyttöä.

-- Älkää seisoko siellä, herra Teodor, -- sanoi tyttö joka parhaillaan sai keinun täyteen vauhtiin.

-- Miksen saisi täällä seisoa, -- vastasi poika, joka tunsi tytön hameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa.

-- Ei saa, sanoi tyttö.

-- Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, -- sanoi herra Teodor ja heittäytyi ripeästi keinuun.

Ja niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi niin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun keinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella ja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja nautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiviisti nuorten rintojen mukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli puoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa hymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella poikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran korkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi pojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi tytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan, kulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä pimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut tämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö hypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he istuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet katsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin huutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin.

Veri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen kaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut. Hän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli purkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli tapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen naiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän painiskelllessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli siten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä merkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin kehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian aikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen.

Kulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan sieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto kaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista vuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä moneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut ajatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien. Hänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin ajatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen toinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja aineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä? Hänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään hyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen ryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen Bernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa häntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen alaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen nuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies, ikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin piti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä mieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei hän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen holhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin taimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne tulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä syystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä, kukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta.

Näissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä kunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän jälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen levolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa keittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan ja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas.

Kaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua kiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua, sillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt sisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni huoneeseensa.

Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja sytytti lamppunsa.

Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin "Hengellisiä Aamuääniä", jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen, joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.

Vihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo nukkui.

Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.

Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.

Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen johtuvan äidin kuoleman surusta.

* * * * *