Part 12

-- Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän puhui.

Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.

Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!

Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus lapseensa (verrattuna perintökaareen).

Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla. Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi perinnöllisen taipumuksen.

Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.

-- No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.

-- Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.

-- Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?

-- Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!

Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt "määrätä" hänen olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.

Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se ei ollut sen kohtalo.

Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä kuskilaudalla. Sai lukea "Tuhannen ja yksi yötä." Eikä hän koskaan eläissään ollut päässyt sellaisille päiville.

Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään sekaannusta!

Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin neuvoa lääkäriltä.

-- Päästäkää ne yhteen, -- sanoi hän.

-- Mutta jos se on vahingollista?

-- Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen "tarkastettaman."

Siihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän tarkastettiin.

Eikä pieni parooni enää itkenyt.

Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi taas kovasti.

Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin, mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä vähetä.

Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle lempeä, ja hän sai jäädä torppaan.

Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen. Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.

Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi elänyt kartanossa. Ja kun hän luki "Työnorjaa", täytyi hänen myöntää, että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja sosialistit mitä tahansa.

Uudistusyritys.

Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.

Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat, että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain taloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa. Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia, ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.

Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta Passystä.

Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.

Se oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu.

-- Mutta kun saatte lapsia? -- kysyi epäilijä.

-- Me emme lapsia saakaan!

Hm! Hekö eivät saisi lapsia!

Se olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset. Sitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja siivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä.

Kun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen pieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen aika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi vaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän miehensä kantaessa ruokia siihen.

Mutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta toisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta sitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta vuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi aamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään.

-- Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään?

-- Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse? Joka aamu tuntui tapaaminen aina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan.

Ja iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan Syrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut koskaan.

Se oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan nähneet niin onnellista paria.

Mutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he kirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa vieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen. Liisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä vanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen mielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden tarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut ajatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen, samoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen avioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen.

Mutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan jakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan rouva, mutta he tasasivat toisensa.

Entä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että tuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine kukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: "Rouva Kukannupulle toivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle aamiaiselle huoneeseensa -- nyt heti!" Ja sitten naputettiin herran ovelle ja sitten -- sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja akka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa! Eikä se koskaan tuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat väärin. Sellaisen tuli avioliiton olla.

Mutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen tapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat bakterit syylliset.

Mutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei ollut kuin sen olisi tullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin lihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin paljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin. Ja kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta sellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja kantaa hedelmiä sekin!

Mies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus kerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän keskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa työllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän hankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria!

Välttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja ennustukset.

Mutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti kerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten tähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka.

Aku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse mitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta, eikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis maksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että hänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän kaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta hänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies kaikista paraimpana.

Luonnonesteitä.

Tyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä tarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen, surullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä.

Tyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja tunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että sitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus.

Sitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin naimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen avioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli sielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras.

Puolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea avioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin, mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu.

Eräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli muutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia yöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta yhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut tulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta!

Nyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa vaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat olivat pitkiä!

Mies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa istua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja kantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi vähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin saattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä vähän aikaa!

Ja silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän selkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät.

Joskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: "Rouvan mies odottaa rouvaa!"

Ja "rouvan mies" ei kuulunut juuri mieluisalta.

Mutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina työpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan silmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen pääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa!

Ja he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä saattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt. He seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan paremmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli luonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa enemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta, vastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen kyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään ollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut, olisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli metsänhoitolaitoksessa.

Eräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi lähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja sen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla.

-- Lähdetkö sinä tosiaankin? -- kysyi mies kaikessa yksinkertaisuudessaan.

-- Mikä kysymys?

-- Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa, ja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi!

-- No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua?

-- Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan!

Miehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti vaimoa se, että _mies_, joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista, saattoi vastustaa hänen lähtemistään!

Mies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen päässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja _hän itse_ väärässä, mutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta; se tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä tunteesta irti!

-- Se oli epäjohdonmukaisuutta!

-- Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan kymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat!

-- Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin!

-- Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi mitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo meni yksin niin suureen miesseuraan.

-- Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi kanssa mukaan ollakseen...

-- Mitä?

-- Rahastonhoitajan rouva!

-- No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli "rouvan mies!"

-- Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja kulkea kintereillä!

-- Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä.

-- Oliko hän mustasukkainen?

Oli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen.

-- Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä epäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä?

-- Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä sai tämä mennä, yksin!

-- Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos yksin. Mikä armollisuus.

Vaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja kertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen huvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen, laulaneet kuorossa ja tanssineet.

-- Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin?

-- Herra Nulkki oli saattanut häntä portille.

-- Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi nähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello kolme aamulla.

-- Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine?

-- Ei vielä, mutta hän voisi sen saada!

-- Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta, kateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli olla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai kotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään oli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan yöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia. Kohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan samallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon ja voivansa kokonaan tätä hallita! -- Mies luuli, että he kerran olivat uskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt. Vaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla varma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin hakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin "rouvan mies?" Mutta tahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta.

-- Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina olla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä.

-- Champagne vaikuttaa! -- ajatteli mies ja kääntyi seinään päin.

Vaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan anteeksi hänelle.

Mies kääriytyi peitteeseen.

Vaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies tahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa?

-- Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean ikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa.

-- Niin, mutta unohtakaamme se nyt!

Ja he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva.

Kun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa, oli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui vaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy:

-- Annikki! Oletko siellä?

-- Ei, se oli hänen miehensä!

Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa Annikiksi ja sinuksi! Annikki!

Se oli jo liikaa.

Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan sinuksi tovereitaan.

Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!

-- Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?

-- Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut! Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin niin henkistä?

-- Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen vapautukseen!

Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen, jota koskaan ei ollut ymmärtänyt.

-- Sinä et ymmärrä minua, -- sanoi rouva usein!

-- Ei, en ole sitä oppinut, -- sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä naisopistossa.

-- Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo suuriakin tyttöjä?

-- Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti.

-- Hm!... Se oli kai aamupäivällä?

-- Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille Lidingöbrolle?

-- Hm! Opettajatar oli kai mukana?

-- Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli naimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa.

Seuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä jättää vaimonsa kotiin?

-- Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas?

Ah, niin kauheasti!

Lähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta. Lääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä!

Ja vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka hän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa! Sellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin!

Ja nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian ankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin rouvaansa rakastavansa! Ei koskaan!

Rouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin!

Mies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta Lidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta omasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota siihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus -- myöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa minkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa kahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta kadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan!

Ja sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta tavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon saatiin harkituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto.

Mutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi. Hän oli varmaan nostanut varastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas, eikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni omin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti kätilö.

Ja niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan miehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt kävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi johonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin vähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa.

Ja niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa tyttökoulussa, ihan heti.

Mutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen. Hän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli se, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä oli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen.

Eivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit irvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä. Mieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä ihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan, miesten petollisissa sydämmissä.

Viimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut kulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten tuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan voileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen. Minkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut naisen osaksi! Ja sitten syntyi pienokainen!

-- Lähetetäänkö se lastenseimeen? -- kysyi metsäherra.

-- Voi, eikö hänellä ollut sydäntä?

-- Olipa niinkin.

Ja pienokainen jäi kotiin!

Mutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa kysyttiin pikkurouvan vointia!

Rouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä heikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi lähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari kertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen itkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja oli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään.