Part 10

Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi ennenkuin nait hänet!

Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta mitä se auttoi? Mies ei _valitse_ vaimoaan, vaan se vaali, luontainen valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.

Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea, kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta ja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari. Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he naimisiin!

Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän onneaan varten tarvittaisiin.

No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä, sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.

-- Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, -- sanoi mies vaimolleen.

Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.

-- Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista -- sanoi hän.

Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän maata.

-- Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen makuuhuoneeseen.

-- Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.

Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia. Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen tärkeimpänä kohtana.

Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi, mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.

Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.

Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan. Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.

Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.

-- Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.

Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!

-- Poltatko sinä?

-- Tietysti. Etkö siitä tiennyt?

-- En!

-- Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee pahaa tupakansavu.

Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se vähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.

Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli Ranskasta.

-- Se oli vahinko!

Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin. Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä. Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin suudella.

Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.

Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!

Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista. Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.

Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin tunkiolle.

Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.

Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.

-- Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?

-- Onpa niinkin, ystäväni, -- sanoi mies ylväästi.

-- Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!

Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.

Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut kapakka.

Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä ystäviä.

Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää, sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.

Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin professorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän oli "määrännyt", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.

Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju. Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia liikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa salassa. Mutta lääkäri oli "määrännyt."

-- Ratsasta sinä kanssa, -- sanoi vaimo, kun mies kerran oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta ja joutui naurunalaiseksi.

Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä. Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui, mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.

Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista, eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!

Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.

Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.

-- Ernst, -- sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli kuin itkua -- Rakastatko minua?

Rakastihan mies.

-- Olen sairas, niin sairas.

Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili surumielisesti.

-- Voi, kuinka sinua rakastan!

Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut moneen, moneen aikaan.

-- Oletko minulle vihainen? -- sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.

Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei olisi niin paljoa poissa kotoa.

-- Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli "määrännyt" sen. Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?

-- Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!

-- Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy...

Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta -- ja hän oli sairas.

Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.

-- Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone haisi konjakille -- ja tupakalle!

-- Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? -- sanoi vaimo. -- Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!

Ja niin oli hän kipeä taas!

Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui tielle ovella.

-- Sinä et mene sinne!

-- Kuka sen kieltää?

-- Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!

-- Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä mies, hyi piru!

Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.

Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko yön.

* * * * *

Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella? Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!

Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty! Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.

Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena. Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!

Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen kolmisin.

Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää ilman tätä naista.

Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.

Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.

-- Mikä elukka, -- sanoivat herrat.

-- Mikä naisko se rouva, -- sanoivat muutamat naiset.

Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita. Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille mitään.

Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren. Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.

Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.

Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.

-- Et sinä ole ainoa, sinä, -- sanoi ystävä. Miehellähän vaan on alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista, ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään polyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!

Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään lohdutus se ei ollut!

Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.

-- Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin, ja silloin se on myöhäistä! -- sanoi ystävä.

-- Mitä sitten pitää tehdä? _Mitä_ pitää tehdä?

-- Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä, joka jo alkoi kyllästyä.

-- Mitäs he tekevät sitten?

-- Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne ovat viekkaita!

Viilloksia.

Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin, "väärinkäsitettynä." Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin, koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? -- Ei, ei ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? -- En tiedä mitään hassumpaa, vastasi tyttö. -- Parooni oli löytänyt oikean naisen! -- Miksi sitten tanssitte? kysyi parooni. -- Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. -- Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. -- Mitä vaikeutta siinä olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa ajatukset. -- Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? -- Ei! -- En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! -- Niin, alan tosiaankin uskoa niin! -- Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani? -- Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! -- Hyi! Mutta mistä sen tiedätte? -- Sentähden että olemme samaa mieltä! -- Niin kyllä, mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme ajatukset! -- Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! -- Se on totta! Tahdotteko ajatusaikaa? -- Kyllä, kotiljongiin asti! -- Ei pidemmältä? -- Miksi pidemmältä?! --

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti kukkavihkonsa. -- Hyväksyttekö? kysyi parooni. -- Hyväksyn, vastasi tyttö. -- Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja samat "väljehtyneet" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä, basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua, samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä. Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa, mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän oli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu, että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku.