Part 1

AVIOELÄMÄÄ I

Kaksitoista kertomusta avioelämästä

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. ["Giftas"] Siimes Kanervio

K. Kaatra, Tampere, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Puhuttelu. Alkulause. Alkulause. Naisen oikeudet. Puhuttelu. Hyveen palkka. Rakkaus ja jyvät. Päästä naimisiin. Täytyy. Korvaus. Huono onni. Viilloksia. Luonnoton valinta, tai rodun synty. Uudistusyritys. Luonnonesteitä. Fenix-lintu.

Tästä osasta puuttuu kertomus "Ett Dockhem", joka julkaistaan esiintulleista syistä vasta jälkimäisessä osassa.

ESIPUHE.

Puhuttelu.

_Puhuttelija_: No tehän olette taas tekassut uuden romanin.

_Kirjailija_: Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä kovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä.

_Puhuttelija_: Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista moittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö sen?

_Kirjailija_: Myönnetään!

_Puhuttelija_: Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti?

_Kirjailija_: Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa kehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä romani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin vuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja, jos suinkin mahdollista!

_Puhuttelija_: Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte?

_Kirjailija_: Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä ajatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia, varsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn heiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani?

_Puhuttelija_: Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole johdonmukaisesti kehitetty.

_Kirjailija_: Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka kehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon tapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä suhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä ihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien tapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista Stallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta gurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita. Sitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja Djurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu, kuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf Fredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä merimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole kylliksi realistista?

_Puhuttelija_: Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti Vanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin osaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset. Sitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen?

_Kirjailija_: Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos siveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin silloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu.

_Puhuttelija_: Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään vastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka olette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä uskallatte?

_Kirjailija_: myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan muotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen!

_Puhuttelija_: Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi?

_Kirjailija_: Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin miestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset yritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa luontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. -- Mutta jos haluatte lukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä ajattelen asiasta. Haluatteko?

_Puhuttelija_: Lainaisin sen mieluummin.

_Kirjailija_: Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta useammat sen saavat lukea. Tässä se on!

ALKULAUSE.

Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys, sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä 10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön keskuudessa. Seuraavassa esimerkki.

Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein sanottuna: henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa, jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee siis varsin hyvin toimeen ilman "naidun naisen omistusoikeutta." Jos sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä (sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen, osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua "äijämiestä", heillähän on vallan tarpeeksi poikia.

Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat. Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on aina ollut takauksena siitä, ett'ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu siitä, että hänet kasvatti nainen -- äiti. Nainen sitävastoin ei kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa isoäitiä takan ääressä, kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin poikaa.

Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin. Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta avioliittoa.

Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä saattamaan jotakin naista kotiin. Kun miehet ja naiset juhlivat yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa. Silloin luulee hän saaneensa sortajan.

Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen. Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa, niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan! Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita useimmissa avioliitoissa. "Kotirauhan" säilymiseksi tekee mies mitä myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton, lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka penni minkä on käyttänyt sigarreihin -- ja punschiin! Vaimon asema ei siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!

Katsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista, käsittämättömistä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen teoksessaan "_Et dukkehjem_", joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi naiskysymysintoilijoille.

Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi, mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten "ihanteeksi."

Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta. Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi väärentänyt vekselin _yksinomaan_ miehensä tähden, sillä usein oli Nora puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä olisi tullut toinen leikki!

Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen! Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi, ihonväriset sukkansa. -- _Nora_: "Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt niin pimeä; mutta huomenna." -- "Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!" -- _Rank_: "Hm!" -- _Nora_: "Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät ne sovi?" -- _Rank_: "Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa käsitystä!" -- _Nora_: (katsoo hetkisen tohtoria) "Hyi häpeä!" (Lyö tohtoria keveästi korvalle sukillaan) "Siinä saatte!" (Panee kokoon sukat). -- _Rank_: "Mitähän muita suloja minä saan nähdä?" -- _Nora_: "Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton." (hyräilee itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). -- Senmukaan mitä minä voin käsittää tarjoo Nora itsensä -- käteistä maksua vastaan. Sehän on hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen! Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei, se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se, ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen "hirvittävän!"

Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko, jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin _vaan_ kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se tekee suuren vaikutuksen! Se on _näytös_ sanalla sanoen!

Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer, jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan, teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi! Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. -- "Ah", sanoo hän, "sinulla, Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!" Mutta sitten katuu kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat esillä.

_Nora_: "Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?" Helmer hämmästyy tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai kirjottaja) vastaa: "Niin, vakavasti -- mitä se merkitsee?" -- Tarkotus on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata: "Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin, vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista; me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä olit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin minun ystäväni." Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja, sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan kaksikymmentäviisi vuotta. _Nora_ nimittäin vastaa: "Kahdeksana (8!) pitkänä vuonna -- pitemmänkin aikaa -- aina ensimäisestä tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa vakavista asioista!" -- Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle elukka-osalleen, vastata: "Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?" -- Tässähän Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja, joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen puhaltaa.

_Nora_: "Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut hauskaa olla rakastunut minuun!" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora: "Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!" Se ei ollut Helmerille niinkään helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy "nykästä." Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi: anteeksi siitä että _Nora_ on väärentänyt vekselin, valehdellut ja pettänyt.

Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia. Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä. Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei ymmärtänyt "hirvittävää." Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely siitä "hirvittävästä", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi Noran rikokseen, on niin romantisen -- naurettavaa, ettei se sanaakaan selitystä kaipaa. Se taas, että "sadattuhannet naiset" olisivat uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään! Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!

Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää: ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa murtautui joskus esiin!

Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää. Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se sopivimmin kuulukoon "Yleisten huvien" joukkoon. Ei siitä silloin tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.

Kuitenkin tuli tämän "Nukkekodin" kautta kysymys onnettomista avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!

Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.