Part 8

Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän ojensi kätensä.

"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää, kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."

"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän kättä lyödessään.

"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä koskaan ovat saarellani käyneet."

"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief. "Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."

"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.

"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota sitten vain kookospuiden nousua vedestä."

"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.

"Anstey -- Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla _Toby-Sedällä_ Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."

Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden todellisen taustan.

"Mitäs te minun kokilleni teette -- omanneko mennyt ja veisitte tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan kutsua teidät -- päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy. Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira -- sukellusjoukon mukana -- simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."

5.

Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa perämies odotti häntä.

"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella", sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"

Snow pudisti päätään.

"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten -- Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne -- oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia, joilla on revolverit vyössä -- merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa, Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.

"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten: nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa. On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni sitä ajatella."

"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."

6.

Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille. Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti, että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.

Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan, teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan meren eri äärillä.

"Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä. "Oletko ollut laivoillani?"

Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka asettui perätuhdolle.

"Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."

"Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."

Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä -- laiskoja sikoja. Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ irti."

"Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.

"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on sukellettava."

"Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla katsomaan?"

Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa. Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa, luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun. Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä. Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.

Palattuaan _Toby-Sedälle_ Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi. Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.

"Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika. Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."

"Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen. "Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."

Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.

"Arvaanpa!" hän huudahti.

"Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että _Emily L._ oli näiden kuunari?"

"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."

"Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia. Outoja ovat näillä vesillä."

Taaskin Snow vihelsi.

"Ja _Emily L_. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa heidät käsiinsä simpukkoineen."

"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."

"Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan. Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."

7.

Viikko kului, jonka lopussa _Toby-Setä_ taas oli merikunnossa. Sillä aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.

"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita pituusastetta."

Hall kieltäytyi nauraen.

"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."

"Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen leveysastetta pitkin".

Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi. Ihmetteli komeaa saalista.

"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti olevan täysi -- siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."

Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla yli siitä.

"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.

"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me lähdemme aamun koitossa."

"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief näki tyytyväisen vilahduksen.

"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen heltyvän."

Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja tarinoiden.

"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan. "Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"

"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall huolettomasti.

"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä yhteen.

"Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta vastaavat."

"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja miestenne sekä sukeltajain ajan?"

"Viisituhatta kai siihen menee."

"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."

"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"

"Niin, minä vain tässä..." Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa. "Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta dollaria -- tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette raataneet kovin."

Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:

"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"

Grief sytytti sammuneen sikarinsa.

"Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman -- tuota noin -- hieman nolo -- teille. Nähkääs, minä koetan olla kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja kulunne."

Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.

"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä tiedän, että te olette Swithin Hall?"

Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."

"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen? Tiedättekö senkin?"

"En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."

"Se ei kuulu teille."

"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän kyllä saan nimenne tietää."

"Mikä sen nimi sitten on?"

"_Emily L._"

"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."

"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne minun aarteilleni?"

"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."

"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"

"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"

"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte _Emily L:n_ hinnaksi?"

"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi pohjan."

"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide, kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja saatan hänet luoksenne."

"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi kapteeni Raffy, kun vene saapui _Toby-Sedän_ kylkeen. "Mutta varokaa Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä -- te olette tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."

"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow. Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne -- kapteeni Raffy. Minä menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."

8.

David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö. Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy oli kytketty kajuutan pöytään.

Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:

Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista helmistä (arviolta) ............................ 100,000 doll.

Summa 100,000 doll.

Swithin Hall maksava:

Herbert Snowille, "Cascaden" lastista helmissä (arviolta) ............................. 60,000 doll. Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ............. 7,500 " Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500 " Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä (arv.) ........................................... 1,100 " Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ............ 480 " Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi Swithin Hallin venettä ........................... 9 " Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän laatikossa (arv.) ............................... 23,411 "

Summa 100,000 doll.

Kuitataan.

Grief pysähtyi ja lisäsi alle:

Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin "Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David Griefin konttorista Sydneyssä.

Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven ja asteli veneensä luo rantaan.

VI.

YÖ GOBOTOLLA.

1.

Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin, valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston postikeskus.

Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla, voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita. Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.

Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin tehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon. Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.

Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja -- janoa.

Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen; sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett, Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.

Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet pysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä, sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät korkeampaa kastia.

2.

Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle. Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey, liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni Stapler, työläisten pestauslaivasta _Merrystä_; Darby Shryleton, plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.

Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat, mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan, valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän korvennettuihin mahoihinsa.

Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka merkitsi laivan saapumista.

"David Grief", sanoi Peter Gee.

"Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta. Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."

Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.

"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti McMurtrey säveästi.

Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.

"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut. "Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."

"Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on valkoisempi kuin kukaan valkea mies".

Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa. Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen. Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.

Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti, että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa. Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä sitä johdin."

Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun: "Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen mainitsitte?"

"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee. "Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."

"Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on helppo."

"Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan, Peter?"

"Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte, kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."