Part 7

Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.

"Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne, mies. Älkää olko hullu."

"Mutta annatteko hänen paeta?" huusi saksalainen hurjana.

"Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on kahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa heinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen nuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja täynnään -- tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja muuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat siellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme miestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja sotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät hyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa."

Palatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki ääneensä.

"Suu kiinni sinä", huusi Worth. "Mikä melu tämä?"

"Se mies Koho tappa kaksi mies", vastasi musta ja vetäisi sormellaan kuvaavasti kaulaansa.

"Se on tappanut lehmätkin", sanoi Grief. "Ette saa maitoa vähään aikaan. Lähetän joitakin Ugista."

Wallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti sinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä väänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla, jotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.

Seuraavana aamuna nähtiin _Wonderin_ mastonhuipusta, että viidakko oli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi savupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien retkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon. Joen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui suurten sotarumpujen jymy -- ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja, tulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.

"Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa", selitti Grief aseman johtajalle. "Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne hyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä uutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen eristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä viidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia. Lähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua sinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish tulee _Vandalla_ ja sillä pääset takaisin _Wonderille_. Kapteeni Ward selviää kyllä nyt ilman sinua."

"Aioin itse esittää sitä", vastasi Denby. "En aavistanut tällaista saattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni syyllisenä."

"Vastuussa olen minäkin", keskeytti Wallenstein.

"Mutta minä aloitin", sanoi päällysmies.

"Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin."

"Ja Koho päätti", sanoi Grief.

"Joka tapauksessa jään minäkin", sanoi saksalainen.

"Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani", sanoi Grief.

"Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä olen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä."

5.

Guvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle lähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti _Wonderilla_ Santa Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön brittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan Penduffrynin takamaita.

Kolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin puhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan tyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä rantaa. Grief tunsi sen _Vandaksi_. Se oli nähtävästi juuri tullut Tulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden kimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä auttaakseen hänet kannelle.

"Mikäs on?" kysyi Grief. "Etkö ole vielä lähtenyt?"

McTavish nyökkäsi. "Jo palannut. Kaikki hyvin aluksella."

"Entäs New Gibbonilla?"

"Mikäli minä näin, puuttui maisemasta joitakin röyhelöitä."

Hän oli kuin kylmä liekki, pieni kuin Koho, naama kuiva, mahonginvärinen, ja siinä pienet, ilmeettömät, siniset silmät, jotka olivat enemmän näverinkärkien kuin skottilaismiehen silmäin näköiset. Peloton ja innostumaton mies, johon eivät taudit, ei ilmanala eivätkä mielialat pystyneet; hän oli laiha ja katkera ja kuolettava kuin käärme. Grief huomasi, etteivät uutiset voineet olla hyviä.

"Sylkäise ulos mitä tiedät", sanoi hän. "Mitä on tapahtunut?"

"Kirous ja kuolema, kun ei osata olla leikkimättä pakananeekerien kanssa", kuului vastaus. "Kallista lystiä. Tule alas, Grief. Paras kun saat ensin pitkän lasin käteesi."

"Miten sinä asiat selvitit?" kysyi isäntä heidän päästyään kajuuttaan.

Pieni skottilainen pudisti päätään. "Ei siellä ollut mitään selvitettävää. Riippuu siitä, miten asiaa katsotaan. Voisi sanoa, että kaikki oli selvitetty, täysin selvitetty, ennenkuin sinne saavuinkaan."

"Entä plantaasi, mies? Plantaasi?"

"Ei ole mitään plantaasia. Vuosien työ mennyt hukkaan. Siinä ollaan taas, mistä aloitimme, mistä lähetyssaarnaajat aloittivat, mistä saksalaiset aloittivat -- ja mihin he lopettivat. Ei ole kiveä kiven päällä laiturissa. Talot ovat mustana tuhkana. Joka puu on poikki hakattu, ja villisiat kaivavat jamssijuuria ja makeita perunoita. Ja ne Uuden Georgian pojat, hyvää sakkia kymmenen kymmentä, ja hyvät rahat maksoivat. Ei yhtään ole jäljellä sitä tarinaa kertomassa."

"Entä Worth? Ja Denby? Ja Wallenstein?"

"Selko on tehtävä niistäkin. Katsohan."

McTavish veti esille riisimatosta tehdyn säkin ja tyhjensi sen sisällyksen lattialle. David Grief kauhistui, sillä hänen edessään oli kolmen hänen New Gibbonille jättämänsä miehen päät. Wallensteinin keltaiset viikset olivat menettäneet ylpeän kaarteensa ja retkottivat ylähuulen päällä.

"En tiedä, kuinka kaikki on käynyt", jatkoi skottilainen kuivasti. "Mutta pelkäänpä niiden lähteneen viidakkoon sen vanhan saatanan jäljessä." "Ja missä on Koho?" kysyi Grief. "Viidakossa ja päissään kuin pääpiru. Siksi sainkin nämä päät. Hän oli niin päissään, ettei seisoallaan pysynyt. Selässään retkottivat häntä pois kylästä, kun ryntäsin sinne. Ja jos vapautat minut noista päistä, olen kiitollinen." Hän vaikeni huokaisten. "Kaipa haluaisivat oikeat hautajaiset ja päästä maahan. Mutta minun mielestäni tulisi niistä mainiot näyte-esineet. Jokainen hyvä museo maksaisi niistä satasen kappaleelta. Ota toinen ryyppy. Hieman kalpea. -- Älä tätä nyt tunnollesi ota, vaan päätä antaa tiukat ohjeet, ettei näiden neekerien kanssa saa laskea leikkiä. Siitä koituu aina meteliä, ja se tulee hiton kalliiksi."

V.

PIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA.

1.

Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään, heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti kannelle.

"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee, niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen yli purjehtineet -- tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen unohtanut läksyni."

"Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen. "Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."

"Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä sen vian täytyy olla -- lieneekö haka päässyt irti."

Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen, _Toby-Sedän_, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan solmua.

"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."

Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli hollantilaismallinen _Toby-Setä_ hitain, turvallisin ja varmin kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan _Tobyn_ puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.

2.

Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna. Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas, pidettiin _Toby-Setää_ tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen. Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi 29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön esimiehenä.

"Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."

Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari -- pohja putoo."

"Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.

"Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin. Löyhkäävän tukahduttava ilma -- mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee aamiaisestaan."

Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta _Toby-Setä_ all right. Se menee läpi mistä vaan."

Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari laski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti käsiään.

"Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti. Hauska asema -- eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."

Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella, missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin kohoiluin.

"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."

Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.

Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja _Toby-Setä_ teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.

"No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten jälkeen."

"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian, saatte nähdä."

Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja _Toby-Setä_ paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli, ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin. Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.

"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin. Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään enää -- ja valmistautukaa kääntämään."

Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi _Toby-Setä_ pohjoiseen kohti myrskyä.

"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme. Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä, kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas. Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."

"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."

Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin, patsaiksi meren ylle.

"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua. Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös kahdeksan soiton aikaan."

Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen kuunarin. _Toby-Sedän_ painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen, pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: _Emily L_. N:o 3.

"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä vesillä asiaa, sitä en käsitä."

"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "_Sophie Sutherland_ ja _Herman_ olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä selviää, ettei ollakaan perillä."

3.

Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli _Toby-Sedän_ miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.

"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella", huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan. "Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa tehtävä tässä on..."

"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.

Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.

"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."

"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta näkyy kookospalmuja -- jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."

Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka kohosivat merestä.

"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten. Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen kulmaan joudutaan."

Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin lähellä, ja vaikka _Toby-Setä_ olikin hidas purjehtija, kohosi matala maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut osoittivat koralliriutan piirin.

"Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä... Näyttää olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla väylää... Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."

He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.

"Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.

Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.

"Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."

"Niin _oli_ aatokseni", myönsi Snow.

"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin..."

"Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä on tuulimylly saarella, on tämä -- Swithin Hallin saari. Mutta ei voi olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."

"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi Grief.

Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta rosvousta. Ostin Sydneyssä _Cascaden_ hylyn kotoa saaduilla perintörahoilla."

"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"

"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin. Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki Swithin Hall -- oli silloin Honolulussa -- muuta kuin meni suoraa päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta vain hylky ja kone jäi minulle _Cascadesta_. Se oli ollut arvokkaassa silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria puhdasta."

Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.

"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin _Toby-Sedälle."_

"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.

"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."

Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen tuulimylly.

"Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte karhuta".

Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä puristuivat.

"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa. Toivonpa hänen olevan kotona."

"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen. "Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."

"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan purjehtivat Gilberteiltä -- ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin lienee tullut."

"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä. Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"

"Yhdeksän syltä."

"Antaa mennä, Snow."

_Toby-Setä_ pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston purjenuoran kimppuun.

4.

Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi perämiehensä kanssa maihin.

"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka kaukana olekaan. Haistakaahan."

Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan, sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.

"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"

Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä sekä Forelia. Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään, kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.

"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita. Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"

Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin. Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta, espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja, alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja teki mykänmerkkejä.

"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies. "Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"

"Nukkuvan prinsessan. S--sht! Nyt tulee joku."

"Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.

Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."