Part 5

"Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin, sillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni luoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja raiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja koko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi, ja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi viidakon, mutta sinä olit jo maissa."

"Sinä ammuit sen laukauksen?"

"Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä ampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani."

"Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli", käski Grief _Valettan_ kokkia.

Tämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan oli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä _Valettalla_. Vanha Dupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut perämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta. Näiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden muukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.

"Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden puhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään kuulevan", selitti Jänishuuli.

_Valetta_ purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja raakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen, tuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan palatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä oli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä kuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre Gollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin ja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani myrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään sinne. Puolet merimiehistä kuoli.

"Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?" vikisi Jänishuuli. "Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin sieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli laidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne kaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä ne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli yksi heistä."

Sitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin pitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja, ja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki. Noumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan laskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli päässyt puhuttelemaan.

"Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut", sopotti hän, "sillä ne arvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää, vaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne."

Vuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: "Makaa täällä ja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien nyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona."

4.

"Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli", kuiskasi Mauriri.

Laavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja pistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri edellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin puolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan pohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he nähdä tulen, joka oli _Rattlerin_ merkkinä, ja sen kannelta kuului välimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu fonografi.

Uimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua ja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi taas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten kaikuivat "Oi johda, tähti kirkas" virren sävelet.

"Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle", kuiskasi Mauriri. "Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!"

Puoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne todistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot olivat vallanneet kapean kannaksen.

Toisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen rantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle, jota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle sakaralle.

"Odota tässä, minä menen Brownin luo", sanoi Mauriri. "Aamulla palaan."

"Minä tulen mukaasi, veli", sanoi Grief.

Mauriri nauroi pimeässä.

"Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies, ja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä. Sitäpaitsi -- ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko? Täällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten ja voit nukkuakin. Nyt menen."

Ja korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla dynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan vasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison Kallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut siitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja vaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä kirkkaalla päivälläkään. Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn yksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli satajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja voi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan hyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten toiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä päästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän tasapainonsa. Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti ruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen hänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti täydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.

5.

Ison Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa. Hyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan kymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle. Kuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa, olivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin ylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit yrittivät merelle. _Valetta_ johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen fuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas turvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta. Pyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu dynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli alla, pudisti Mauriri päätään.

"Ne ovat veljiämme, emme voi ampua."

_Valettan_ keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä myös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi yhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä Naumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.

"Se on itse pääpiru", kuiskasi Mauriri, "ja hänen silmänsä ovat siniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme voisi ampua häntä."

Heikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka edistyi hitaasti.

"Puhutteko englanninkieltä?" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti pyssynsä ylöspäin ja katsoi.

"Kyllä. Mitä haluatte?"

"Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne", varoitti Grief. Hän puhalsi päreeseen ja kuiskasi: "Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta perään."

_Rattlerilta_ paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota vasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin naiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen miehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja pudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas valtoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua. Dynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja juoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta luoti vain repäisi särön laivan laidasta, _Rattlerista_ käsin kiihtyi tuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi kurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.

"Sytytyslanka oli liian pitkä", sanoi hän, "toiste tiedän paremmin".

Kului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä _Rattlerilta_ ampujat pitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua, Grief uskalsi kurkistaa. _Valetta_, jonka etukansi ja reuna olivat poissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja huahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri _Rattlerille_, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat venettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti etelärantaa kohti.

Niemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown oli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit lakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät ampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä _Rattlerin_ miehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden painaessa kuunaria lahteen takaisin. _Valettasta_ ei näkynyt merkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.

Nyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen tarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla. _Rattlerin_ pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset palaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet kurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä kannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen kertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen takaisin Isolle Kalliolle.

Asema oli siis muuttumaton, paitsi että _Valetta_ oli menetetty.

6.

Ison Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut ruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen seurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona valoja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen tutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.

"Onpa tämä omituinen asema", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa kaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä tarjoutuvan. "Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja Raoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja meidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme."

"Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät", sanoi Mauriri, kun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. "Suuri Veli, tänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten miesten työtä."

He ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka saattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion niemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan päähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan veneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä olevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.

"Odota tässä", kuiskasi Mauriri, "ja pidä näitä leilejä".

Samassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä katoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä vedenpintaan hänen viereensä.

"Kas tässä. Juo."

Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.

"Pohjastako pulppuaa?"

"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla. Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle, että tunnet sen kylmyyden."

Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä niitä yhden kerrallaan.

"Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.

"Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme niiden veljiä."

"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."

"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."

7.

Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.

"Täytyy uskaltaa", sanoi Grief. "Tänä iltana menen vettä noutamaan Mautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa."

Kolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja karkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka heidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön miehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat mitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen janosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu liian ahtaalta paisuvalle kielelle.

Grief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen he sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen asti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro sukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief merikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun melskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista vesitaakkaansa.

Ruokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen rinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren kuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä, mikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin simpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan joitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran fregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti vartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.

Vedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta sadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi hänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja jumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä harrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi hän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille virrensäveliä _Rattlerin_ kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi sanoilla "Oi, murheen, riemun tuolla puolen", sai hänet raivoon. Se näytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat sitä yhtenään. Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain poissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen _ukulelen_ ja kitaran soittoa ja huahine-naisten _hula-_ ja _himine_ lauluja. Mutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän hurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:

Oi, murheen, riemun tuolla puolen mä kohta oon. Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen' mun päättyy, Herrassa kun kuolen. Siell' kohta oon, mä kohta oon.

Silloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa raivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti. Vastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten kajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown ampui, kunnes virsi loppui.

Sinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen vettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta; sen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen hyökkäyksen.

8.

Erään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan, tuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.

Brown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi juuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut onnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan, ja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä dynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden uimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet paikalle.

"Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne", sanoi Brown. "Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä nääntymistä me olemme."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Grief.

"Ja sitten me tapamme hänet", sanoi Vuohi-Mies.

Grief pudisti päätään.

"Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele", pani Vuohi-Mies vastaan.

"Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa sanaamme."

"Se on tuhma tapa."

"Se on kuitenkin meidän tapamme", vastasi Grief painavasti, kääntäen haikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen ja nuuskivan nenän. "Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee. Ole sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne. Kas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista tuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö mitään. Keittäkää kaikki."

Ja yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli leiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä erehdystä, että olisi kättään tarjonnut.

"Halloo", sanoi hän. "Olen kuullut teistä."

"Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään", vastasi Grief.

"Samapa tuo", kuului vastaus. "Ensin luulin olevani tekemisissä tavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään."

"Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa", irvisteli Grief. "Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä ymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi."

Raoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän hillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja ja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen, jonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka, kaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen luonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman liian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että ne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua. Voimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief niiden ilmaiseman vajavuuden.

"Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä", sanoi Raoul kumartaen. "Sata vuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista."

Nyt oli Griefin vuoro kumartaa: "Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden valtakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten olisimme saattaneet ohjata."

"Roskaa kaikki", sanoi Raoul istahtaen. "Jatkakaa ateriaanne. Älkää häiriintykö."

"Ettekö tekisi seuraa?" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti, suostui sitten. "Olen hikinen, saanko peseytyä?" Grief nyökkäsi ja käski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta ei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis vesi vuoti maahan.

"Koirani on janoinen", sanoi Raoul.

Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.

Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää mitään.

"Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet pyydystämään."

Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.

"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon. "Maistuisivatpa nyt _Rattlerin_ säilykkeet, mutta tämä roska..." Hän heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."

Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi hän merkitsevästi.

"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni enkä aio hellittää."

"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi Raoul.

"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta te olette -- kuinka sanoisin -- anakronistinen ilmiö, ajastanne myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino välttää sitä, mikä on tuleva."

Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.

9.

"Nyt me näemme nälkää, veli", sanoi Grief, "mutta on parempi näin kuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään täällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä enää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä sinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa seurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion."

Tehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen tien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa oikealla Griefistä ja Maurirista.

Ensi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden raiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä viidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä mitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi _Rattler_ yrittäen merelle. Kuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset venettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja heille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita kääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.

_Rattlerin_ kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa raiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan Raoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti köytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella perämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla oli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.

"Hyvää huomenta, herra David Grief", huusi Raoul.

"Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä saarelta", murisi Grief synkeästi.

"Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella."

Kuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin sysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä keskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.

"Heitä, Suuri Veli!" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. "Minä olen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina leikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni. Älä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi."

Grief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää langan.

"Heitä!" kehoitti Vuohi-Mies.

Vieläkin Grief viivytteli.

"Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja siellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen henkeä vastaan?"

"Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme kaikki kannella olevat", huusi Raoul. "Minäpä voitin sinut, David Grief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi kiinni!"

Viime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja jota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta silloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi rukoilevasti ylös.

"Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä ja niitä on kajuutta täynnään", huusi kapteeni Glass.