Part 3

Pankburn pudisti päätään. "Jatkakaa", pyysi hän.

"Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti", selitti Grief. "Kerron vain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä, kotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli kuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa. Lähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin tullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu tuli tunnetuksi."

"Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin", puuttui puheeseen Pankburn, "niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana, siirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin rahana kylläkin, amerikkalaiseen _Flirt_-nimiseen kuunariin. Oli määrä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa."

"Vanha juttu", jatkoi Grief. "Ei ollut muuta alusta satamassa. Upseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja he pitivätkin kaupungin. Rohjas Salced suoritti nopean marssin Quitoon. Vallankumous oli kukistettu, ja Ecuadorin ainoa risteilijä lähetettiin ajamaan takaa _Flirtiä_. Saavuttivat sen Banks-ryhmän ja Uusien-Hebridien välillä. Kapteeni oli kuollut edellisenä päivänä -- mustanveden kuume."

"Entä perämies?" tiukkasi Pankburn.

"Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä Banksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut merenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä lakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat kolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä se saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt kaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen. Toinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli risteilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa Pinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän ei koskaan kertonut."

Pankburn katsoi hartaasti pulloa. "Vain kahden sormen verran", vikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät säkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.

"Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat", sanoi hän. "Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta, ennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen henkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä, Torstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella, teki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti ne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan, mutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan juuri sillä rannalla, missä sanoitte _Flirtin_ perämiehen tapetun. Mutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä vankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli saanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille. Tämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä -- syöpä. Isäni, _Perryn_ kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin. Ja isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla on tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat oli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste päässäni. Mitäs arvelette?"

"Merkillistä", aprikoi Grief. "Miks'ei isänne itse niitä hakenut?"

"Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta, hullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron. Hänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin. Minut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa, toisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt olen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa -- joukon miljoonia -- mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun takia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota muuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut kuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot. Jätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että ne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli selkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on holhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka hän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään Lavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? -- kun ajattelette janoani."

"Missä saari on?"

"Kaukana."

"Nimi?"

"Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa. Te purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä, ilmoitan, en ennen."

Grief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.

"Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin", sanoi hän.

Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen, sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.

"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."

"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"

Pankburn katsoi pulloa.

"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."

"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."

"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen Barbour-saareksi."

"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän. Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka varsin hyvä silloin, kun _Flirt_ iski naulat puuhun ja kiinalainen niistä kauppaa teki. Höyrylaiva _Castor_, joka värväsi työläisiä Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä ja sikoja -- siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi olikaan?"

Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja selaili sen lehtiä:

"Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia ja petollisia -- melaneesialaisia -- ihmissyöjiä. Valaan pyydystäjä _Western_ tuhottu -- se sen nimi oli. Kareja, niemiä, ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin. "Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."

"Lähdettekö?" tiukkasi toinen kiihkeästi.

Grief nyökäytti päätään: "Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi ollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me lähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman käskyvaltani alainen."

Vieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.

"Se merkitsee: ei ryyppyäkään!"

"Kova laki", vikisi Pankburn.

"Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei tule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä -- kovaa työtä, merimiehen työtä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki, mutta te syötte ja nukutte tällä puolella."

"Täytyy suostua." Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen. "Kunhan ei olisi kuolemaksi?"

David Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:

"Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa."

Pankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden puuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.

"Jos en otakaan", sanoi hän, -- mutta himon voittamana tarttui kiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.

4.

On pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle Korallimerelle -- 150:nneltä läntiseltä pituusasteelta 150:nnelle itäiselle -- korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta _Kittiwake_ ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David Griefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi katsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin. Sitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen, jonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan kuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita asioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi Ontong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa ja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä mutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius Pankburnista.

Tämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin perällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää köysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin töitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas. Kivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita lihaksiaan. Kun _Kittiwake_ oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö puhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle, lähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.

"Silmäilkää itseänne", sanoi Grief. "Olette kaksin verroin miehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään, ette ole kuollut, ja myrkky on kokolailla haihtunut ruumiistanne. Työ sen tekee. Se voittaa sairaanhoitajattaret ja taloudenhoitajat. Täss' on, jos janottaa. Imaiskaa tuosta."

Muutamalla paksuselkäisen veitsensä iskulla Grief lohkaisi kolmikulmaisen kappaleen juotavasta kookospähkinästä. Ohut raikas neste, hieman maidonkarvainen ja poreileva, kuohui reunoille. Kumartuen otti Pankburn tuon luonnonkupin ja kumosi sen sisällyksen kurkkuunsa. Hän joi useita sellaisia joka päivä. Musta stuuartti, kuusikymmenvuotias uushebridiläinen, ja hänen yhdentoista-ikäinen apulaisensa Lack-saarilta pitivät huolta siitä, ettei varasto päässyt loppumaan.

Pankburn ei vastustanut kovan työn teettämistä. Hän ahnehti työtä, ei koskaan välttänyt sitä ja aina ennätti alkuasukasmerimiesten edellä komennusta täyttämään. Mutta sankarillisesti oli hänen kärsittäväkin sinä aikana, jolloin ajoi alkoholia ruumiistaan. Vielä sittenkin, kun myrkyn viime tippa oli erinnyt, pysyi himo kuin päähän iskeytyneenä. Jopa hän kunniasanallaan päästessään maihin Apiassa aikoi lopettaa kapakkain liikkeen kaatamalla naamaansa niiden varastot. Ja niin löysi David Grief hänet kello 2 aamulla Tivolista Charley Robertsin ulosheittämänä häiritsevän käytöksen takia. Aloysius kertoi entiseen tapaansa tähdille surujaan. Samalla hän laulun tahdissa heitteli korallinkappaleilla Charley Robertsin ikkunoita rikki osaten ihmeteltävän hyvin. David Grief otti hänet mukaansa, mutta ei ottanut käsitelläkseen ennen seuraavaa aamua. Se tapahtui _Kittiwaken_ kannella, eikä se ollut lastentarhaleikkiä. Grief löi häntä paljain rystysin ja nyrkein -- antoi hänelle pahimman selkäsaunan, minkä hän elämässään oli saanut.

"Sielusi terveydeksi, Pankburn", noin hän iskujaan säesti. "Äitisi iloksi. Jälkeentulevaistesi siunaukseksi. Koko maailmalle hyödyksi, ja kaikkeudelle ja kaikelle tulevalle ihmiskunnalle. Ja nyt alamme alusta taas, että läksyt kalloon tarttuisivat. Saat tässä sielusi terveydeksi; tässä äitisi takia; tässä vielä aavistamattomain lastesi hyväksi, joiden äitiä olet heidän tähtensä rakastava, ja rakkauden takia, joka on oleva ominaisuutenasi, kun minä sinut koulustani lasken. Ja nyt, niele lääkkeesi. Tätä riittää. Mutta se oli vasta alkua. Monta muuta järkisyytä on, joita nyt käyn selittämään."

Ruskeat merimiehet ja mustat laivapalvelijat sekä kokki katselivat irvistellen. Eikä pistänyt heidän päähänsä tutkistella valkoisten miesten salaperäisiä tapoja ja käsittämättömiä menoja. Perämies Carlsen oli täydelleen isäntänsä menettelyn kannalla, ja Albright, päällysmies, vain kiersi viiksiään hymyillen. He olivat meren miehiä. Elivät karkeaa elämää. Ja alkoholikysymykseen suhtautumisessa he olivat käyneet kurssin, jota tohtorikouluissa ei opeteta.

"Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!" komensi Grief lopettaessaan. "Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä", lisäsi hän käsiään silmäillen.

"Olettepa te siisti", sanoi hän Pankburnille. "Taas olette kaiken turmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä höyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla rannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa tänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa siitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla. Sitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin siisti kuin uusi."

Aloysius Pankburn pudisti päätään.

"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani. Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."

"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy aluksella."

"Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi minua pidättää."

"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen, vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright, tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa hänelle ryyppy -- pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."

5.

Lopun aikaa, minkä _Kittiwake_ oli Apiassa, kilkutti Aloysius Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:

"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi. Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."

Grief riemuitsi.

"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten, ehkä..."

Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:

"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."

Grief nyökäytti päätään.

"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän itseäni edelleen."

Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä. Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."

Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.

"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se tapahtui ainaiseksi".

6.

Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta, tuli _Kittiwaken_ näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko. Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti _Kittiwake_ kapeaan ja syvään vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti, ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston" tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.

Sen päivän he pysyivät _Kittiwakella_ ja odottivat vielä seuraavaan iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen viidakkoon.

"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.

Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei saisi lainaksi pikku venettä.

"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette, herra Carlsen?"

Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.

Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä hiljaisuus vallitsi.

"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä niitä", kuiskasi Albright.

Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa. Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon. Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan. Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.

Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja. Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.

"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."

Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.

"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."

Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."

Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset. Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä, mutta selvästi tunnettava.

"Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois. Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan. Pennyjä yksin halutaan."

Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.

"Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä. "Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin. He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! -- Poika! -- Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."

7.

Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.

"Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun toinen laatikko sahattiin kahtia.

Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."

Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi, oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa, kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä penny-aarteesta.

Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli tuhansin dollarein.

Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä. Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin. Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän valistunut.

"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta", sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."

"Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei kauppasieluni siedä."

"Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs sanotte?"

"Hyvä on."

Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä. "Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."