Part 13

Iso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin matkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja sukelsivat siihen. _Malahinin_ emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut näkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.

"Nyt on koneenne aika", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen luukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.

Koneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi _Malahini_ paremmin. Se kyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät temponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja hellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan vain keventää ankkuriketjujen kiristystä.

Mutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni _Nuhiva_, joka oli lähellä ja likempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti olevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät, vieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi aallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin toinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.

Mulhall katsoi Griefiin. "Paikat pettäneet", huusi tämä. Kapteeni Warfield viittasi _Winifrediin_, pieneen kuunariin, joka heidän ulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat tulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.

"Vanha mätä... Ankkurit pitää... Mutta pysyykö koossa... Vanha kuin..."

Tunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt, ankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja painui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.

Jäljellä oli vain viisi alusta, ja vain _Malahinilla_ oli kone. Peläten _Nuhivan_ tai _Winifredin_ kohtaloa kaksi niistä seurasi _Robertan_ esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää kohti. _Dolly_ ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se murskautui riutan rantaa vasten lähelle _Misiä_ ja _Cactusta_. Antamatta tämän peloittaa itseään irroittautui _Moana_ ja sai saman kohtalon.

"Hyvä kone tämä, vai mitä?" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief ojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. "Se maksaa itseään", huusi hän takaisin. "Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme taitaa helpottaa."

Hitaasti ja säännöllisesti, mutta yhä kiihtyen tuuli kiersi etelään ja lounaiseen, kunnes jäljelläolevat kolme kuunaria osoittivat suoraan rantaa kohti. Parlayn talon raunio painautui laguuniin, heitä kohti. _Malahinin_ ohi kulkien se iski _Paparaan_, joka oli neljännesmailin päässä. Sen keulapuolella syntyi aika touhu, ja neljännestunnin kuluttua meni talo edelleen, mutta vieden mukanaan _Paparan_ etumaston ja keulapuun.

Rannanpuolella heistä oli _Tahaa_, solakka ja jahtimainen alus, mutta liian painavilla mastolaitoksilla varustettu. Sen ankkurit pitivät yhä, mutta kapteeni koetti vähentää tuulen painoa katkaisuttamalla mastot.

"Onpa se hyvä kone", onnitteli Grief kapteeniaan. "Se vielä meille tikkumme pelastaa."

Kapteeni pudisti päätään epäilevästi. Laguunin aallokko kyllä aleni tuulen kääntyessä, mutta he alkoivat tuntea ulkomeren hyökyjen painoa niiden syöksyessä yli riutan. Monta puuta ei enää ollut jäljellä. Toisista oli jäänyt kanto, toiset olivat tempautuneet irti juurineen. Erään puun, jossa kolme henkeä roikkui, he näkivät katkeavan keskipaikalta ja kiitävän tuulen mukana laguuniin. Kaksi erkani siitä uiden _Tahaahan_. Pian sen jälkeen, hämärän tullessa, toinen niistä heittäytyi mereen ja ui _Malahinia_ kohti valkoisena kuohuvassa aallokossa.

"Tai-Hotauri", sanoi Grief. "Nyt saadaan uutisia."

Kanakki tarttui keulapuun nuoriin, kiipesi yli laidan ja mateli peräpuolelle. Sai aikaa hengähtää ja sitten hän kajuutan suojassa katkonaisin sanoin ja enimmäkseen merkein kertoi tarinansa.

"Narii ... kirottu rosvo ... tahtoo varastaa ... helmet ... tappaa Parlayn ... mies tappaa Parlayn ... ei tiedä kuka ... kolme kanakkia, Narii ja minä ... viisi hernettä ... hattu ... Narii sanoi yksi herne musta ... ei tiedä ... se tappaa Parlayn ... Narii kirottu valehtelija ... koprakasa ... pimeä ... kaikki saa musta herne ... iso tuuli ... ei tilaisuutta ... kaikki puuhun ... ei niillä helmillä onnea ... minähän sanoin ... ei onnea."

"Missä Parlay?" huusi Grief.

"Puussa ... kolme hänen kanakkia samassa puussa. Narii ja kanakki toisessa puussa... Minun puu puhalsi helvettiin ... tulin tänne."

"Missä helmet ovat?"

"Puussa Parlaylla. Ehkä Narii saa ne."

Grief kertoi korvaan huutaen kullekin Tai-Hotaurin tarinan. Kapteeni Warfield oli etenkin kiihtynyt. Hän kiristeli hampaitaan. Hermann toi alhaalta lyhdyn, joka heti sammui. Kompassilamppu paloi sentään monien yritysten jälkeen.

"Mainio yötuuli", ulvoi Grief kapteenin korvaan. "Ja yhä! parantaa."

"Paljonko on?"

"Sata mailia tunnissa ... kaksisataa ... en tiedä ... kovemmin kuin koskaan olen nähnyt."

Yli riutan syöksyvät hyökyaallot kohottivat yhä korkeammalle laguunin merenkäynnin. Hirmumyrsky oli ryöpyttänyt liikkeelle meren sadat legioonat, ja ne voittivat pakovedenkin. Ja heti kun vuoksi tuli, kohosivat aallot huomattavasti. Kuu ja tuuli kokosivat Etelämeren vedet Hikihohon riutan kimppuun. Kapteeni palasi konehuoneesta tuoden tiedon, että koneenkäyttäjä oli pyörtynyt.

"Ei voi keskeyttää koneen käyntiä", päätti hän avuttomasti.

"All right", sanoi Grief. "Tuokaa hänet kannelle. Minä menen tilalle."

Konehuoneen luukku oli tukittu ja pääsy sinne avattu kajuutasta. Kuuma ja kaasuhöyryt olivat tukahduttavat. Grief tutki nopeasti koneen ja pienen huoneen sisustuksen. Sitten hän sammutti lampun, paitsi mitä näki sikarin hehkulla, joita loppumattomasti poltteli, sytyttäen ne kajuutassa. Vaikka olikin tyynimielinen, alkoi hän pian odottaa vaikutuksia siitä, että oli tungettuna pieneen huoneeseen konehirviön kanssa, joka jyskytti ja nyyhki ja änkytti pimeässä. Alastomana miehustaan asti, rasvan ja öljyn vallassa, aluksen kallistellessa saatuja haavoja ja mustelmia täynnä, pää kaasujen hajun huumaamana hän teki työtä, tuntimääriä hoitaen ja hyväillen, kiroten ja siunaten konetta ja kaikkia sen osia. Sytyttäjä alkoi pettää. Polttoaine ei ollut hyvää. Ja sylinterit alkoivat liiaksi kuumeta. Kajuutassa pidetyssä neuvottelussa puoliverinen koneenkäyttäjä pyysi ja rukoili, että pysäytettäisiin kone puoleksi tunniksi; täytyisi jäähdyttää ja puhdistaa. Kapteeni vastusti. Koneenkäyttäjä vannoi, että se pysähtyy kuitenkin ja kokonaan. Grief, tuijottavin silmin, rasvassa ja haavoissa, kiljui ja komensi. Mulhall, päällysmies ja Hermann pantiin siivilöimään gasoliinia. Konehuoneen lattiaan hakattiin reikä, ja kanakki ammensi sieltä vettä sylintereille Griefin alinomaa rasvatessa koneen käyntiosia.

"En tietänyt teidän olevan gasoliinintuntijan", ihmetteli kapteeni, kun Grief tuli kajuuttaan hengittämään vähemmin myrkyllistä ilmaa.

"Minä uin gasoliinissa", purki hän hampaittensa lomitse. "Minä syön sitä."

Mitä muita käyttötapoja hän sille olisi keksinyt, siitä ei saatu tietoa, sillä samassa miehet ja gasoliinit lennähtivät keulanpuoleista seinää vasten _Malahinin_ sukeltaessa syvälle. Useita minuutteja he pystyyn pääsemättä kieriskelivät ympärinsä, lentäen seinästä seinään. Suurten hyökyjen käsissä alus ryski ja ritisi ja käyttäytyi hurjasti veden painon alla. Grief pysytteli konekopissaan, ja kapteeni odotti tilaisuutta päästäkseen kannelle. Puolen tunnin kuluttua hän vasta pääsi.

"Vene mennyt", raportteerasi hän. "Kaikki mennyt paitsi kansi ja luukut. Ja jos ei kone olisi ollut käynnissä, olisimme menneet mekin. Pitäkää käynnissä vain."

Puolen yön aikaan olivat koneenkäyttäjän pää ja keuhkot sen verran höyryistä puhdistuneet, että hän voi astua Griefin tilalle, joka meni kannelle päätään ja keuhkojaan selvittämään. Hän liittyi kajuutan turvissa pysytteleväin joukkoon. Se oli ainoa suojaisa paikka, ja yhtenä kasana siinä oltiin, köysillä vielä kytkettyinä. Jotkut olivat kapteenin kutsusta pistäytyneet kajuutassa, mutta paenneet sieltä höyryjen takia. _Malahini_ sukelsi vähän väliä, ja he hengittivät ilmaa ja pärskettä ja vettä.

"Saittepa ilman, Mulhall", huusi Grief vieraansa korvaan. Tämä kurkkuaan kakistellen voi vain nyökäyttää päätään. Laitareiät olivat ennättäneet tyhjentää vettä kannelta. Kuunari ryyppäsi sitä toisen laidan yli ja sitten toisen; aluksen sukeltaessa vesi keulasta sisään tullen syöksyi yli kajuutan ja sen suojassa olevain sekä meni menojaan yli perälaidan.

Mulhall näki hänet ensin ja osoitti Griefille: Narii Herring kyykisteli siinä, mihin lampun himmeä valo sattui. Oli aivan alaston, vain paljas veitsi vyön alla. Kapteeni Warfield irroitti siteensä ja kömpi toisten yli hänen luokseen. Hänen lampun valossa välähtävät kasvonsa olivat kiukkuiset. Näkivät hänen puhuvan. Hän osoitti yli laidan. Narii ymmärsi. Hänen valkoiset hampaansa paljastuivat iloiseen ja ivalliseen nauruun, ja hän nousi, komea mies.

"Se on murhaa", huusi Mulhall Griefille.

"Hän on murhannut Parlayn."

Hetken oli kansisyvennys vedestä tyhjänä, ja _Malahini_ kohosi tasakölilleen. Narii yritti kävellä laitaa pitkin, mutta tuuli heitti hänet alas. Hän tavotti käsin, haparoi ja katosi pimeään, ja kaikki tiesivät hänen menneen yli laidan. _Malahini_ sukelsi syvälle ja heidän selvittyään vesihuuhteesta huusi Grief Mulhallin korvaan: "Ei se huku. On Tahitin kala-mies. Ui yli laguunin ja nousee riutalle, jos on riuttaa enää."

Viisi minuuttia myöhemmin, heidän taas sukeltaessaan, tupsahti heidän niskaansa ruumiskasa. He pysäyttivät sen ja veden mentyä tutkivat. Parlay makasi siinä selällään kaksi kanakkiserkkuaan vierellään. Kaikki alastomina ja verisinä. Yhden kanakin käsivarsi riippui katkenneena. Toisen päässä oli iso verihaava.

"Nariiko tämän teki?" kysyi Mulhall.

Grief pudisti päätään. "Ei, sen he ovat saaneet iskiessään alusta vasten."

Yht'äkkiä jokin pysähtyi, ja he jäivät ällistyttävään epävarmuuteen. Oli vaikea käsittää, ettei ollut tuulta. Kuin miekalla lyötynä se oli katkaistu. Kuunari keikkuili yhä, ja taas he voivat kuulla ankkuriketjujen tempoilun. Ja ensi kerran kuulivat he veden roiskunan kannelta. Koneenkäyttäjä pysäytti propellin ja seisautti koneen.

"Olemme kuolleessa keskuksessa", sanoi Grief. "Hetken. Se tulee taas niin kovana kuin koskaan." Hän katsoi ilmapuntariin. Luki: "29.32." Ei voinut hän hetkessä hillitä huutamaan tottunutta ääntään, vaan puhui niin että toisten korvia vihloi.

"Kaikki kylkiluut poikki", sanoi päällysmies, tunnustellen Parlayn kylkiä. "Hengittää yhä, mutta menoa se on."

Vanhus korisi, liikautti toista kättään ja avasi silmänsä. Niissä välähti tuntemisen ilme.

"Uljaat herrat", hän kuiskasi. "Älkää unohtako ... huutokauppa ... kello kymmenen ... helvetissä."

Hänen silmänsä sulkeutuivat. Mutta hän voitti hajoittavat voimat vielä hetkeksi voidakseen päästää vaakkuvan ivanaurun.

Taas pääsivät hirmuhenget raivoamaan. Tuuli vinkui jälleen, ja _Malahini_ lähti kovasti kallistuen kylki edellä liukumaan, kunnes ankkuriketjut kiristyivät ja se järähtäen pysähtyi melkein pystyyn kohoten. Kone pantiin käymään jälleen.

"Luoteessa", huusi kapteeni Griefille, kun tämä tuli kannelle. "Siirtyi kahdeksan piirua kuin ammuttu."

"Narii ei nyt pääse yli laguunin."

"Sitten hän tulee tänne takaisin."

5.

Myrskykeskuksen mentyä alkoi ilmapuntari kohota. Yhtä nopeasti heikkeni tuuli. Kun se oli enää vain ulvovana vihurina, kohosi kone paikoiltaan, eroitti pohjalevynsä neljänkymmenen hevosvoiman viime ponnistuksella ja kallistui kyljelleen. Vesisuihku kohdistui siihen, ja höyry kohosi pilvenä. Koneenkäyttäjä valitti suruaan, mutta Grief heitti koneen jätteisiin hyväilevän katseen ja meni kajuuttaan puuvillanöhdällä kuivaamaan rasvoja pinnaltaan.

Aurinko oli korkealla, kun hän tuli kannelle ommeltuaan kiinni yhden kanakin päähaavan ja pantuaan sijoilleen toisen käsivarren. _Malahini_ oli aivan lähellä rantaa. Keulassa oli Hermann miehistön kanssa selvittelemässä ankkuriketjuja. _Papara_ ja _Tahaa_ olivat menneet, ja kapteeni tutki laseilla riutan toista laitaa.

"Ei tikkuakaan jäljellä niistä", sanoi hän. "Niin käy, kun ei ole koneita. On tietenkin heittänyt ne yli, ennenkuin iso tuulenvaihdos tapahtui."

Rannikolla, missä Parlayn talo oli ollut, ei ollut sen merkkiäkään. Kolmensadan yardin alueella, mistä meri oli hyökynyt, ei ollut puunkantoakaan. Kauempana oli joitakin palmuja ja eripituisia kantoja. Yhden elävän palmun latvassa sanoi Tai-Hotauri näkevänsä jotakin elävää. _Malahinilla_ ei ollut veneitä, ja he seurasivat silmin häntä hänen uidessaan rannalle ja astellessaan puun luo. Kun hän palasi, auttoi hän yli laidan nuoren tytön, joka oli kuulunut Parlayn huonekuntaan. Ensinnä tyttö ojensi kovin rytistetyn kopan. Siinä oli kissanpoikia -- kaikki kuolleita, paitsi yksi, joka vikisi ja ojenteli käpäliään.

"Halloo", sanoi Mulhall. "Kukas tuolla on?" Pitkin rantaa kävellen tuli mies. Hän asteli vapaasti kuin aamukävelyllään. Kapteeni Warfield kiristeli hampaitaan. Mies oli Narii Herring.

"Halloo, kapteeni", huusi Narii laivan kohdalle päästyään. "Saanko tulla aamiaiselle?"

Kapteenin kasvot ja niska alkoivat paisua käyden purppuranpunaisiksi. Hän yritti puhua, mutta ääni kähisi vain.

"Kahdesta sentistä -- kahdesta sentistä..." sai hän sammalletuksi.