Part 12

"Saatte auttaa minua", varoitti Grief toisia, aloittaen. "Vanha Parlay on originaali. Sen verran kuin minä olen häntä nähnyt, on hän vähän hassahtava. Mutta juttu on seuraava: Hän on täysverinen ranskalainen. Sanoo tulleensa Pariisista. Puhetapansa on aivan pariisilaista. Tuli jo entispäivinä. Teki kauppaa ja kaikkea mitä muuta tehtiin. Niin joutui Hikihoholle. Tuli kauppaa tekemään, silloin kun se oli pääasia. Satakunta paumotulaisrääsyä eleli saarella. Meni naimisiin kuningattaren kanssa -- maan tapa. Kun tämä kuoli, oli kaikki hänen. Kohtasi rokko ja jäljelle jäi kymmenkunta. Hän teetti niillä työtä ja ruokki ne ja oli kuningas. Ennen kuolemaansa antoi kuningatar hengen tyttärelle. Armande. Kolmen vanhana hänet lähetettiin Papeeten luostariin. Seitsemän-kahdeksan ikäisenä lähetti isä hänet Ranskaan. Alatte ymmärtää asemaa. Ylhäisön paras luostari ei ollut liian hyvä paumotulais-saaren kuninkaan ja kapitalistin tyttärelle, eikä Ranskan maassa pidetä värirajaa selvillä. Häntä kasvatettiin prinsessana ja hän oppi käyttäytymään sellaisena. Hän luuli myös olevansa täysivalkoinen eikä aavistanut onnettomuutta.

"Nyt tulee tragedia. Ukko oli aina ollut vähän kaistapäinen ja oli näytellyt itsevaltiasta Hikihoholla niin kauan että ei ymmärtänyt, mitä vikaa olisi kuninkaassa -- tai prinsessassakaan. Kun Armande oli kahdeksantoista, kutsui ukko tytön kotiin. Hänellä oli rahaa kauhat ja kaukalot täynnä, kuten Yankee-Bill sanoisi. Rakennutti Hikihohoon komean päärakennuksen ja hienon bangalon Papeeteen. Ja olisi hän päänsä pitänyt, huolimatta Papeeten kanoista ja mörökölleistä, jollei sattunut hirmumyrsky. Sinä samana vuonna kai Manu-Huhi sortui ja yksitoistasataa hukkui?"

Toiset nyökkäsivät, ja kapteeni sanoi: "Olin _Magpiellä_ silloin, ja maihin se meni kaikkine väkineen neljännesmailin kookoslehtoon Taiohae Bayssa -- joka lienee myrskyiltä suojatuimpia satamia."

"Well", jatkoi Grief. "Parlay ukko joutui siihen ryöppyyn helmikappoineen ja tuli Papeeteen kolme viikkoa liian myöhään. Hänen täytyi korjauttaa kuunarinsa ja rakennuttaa puoli mailia tietä, että sai sen vesille.

"Ja kaiken aikaa oli Armande Papeetessa. Kukaan ei käynyt häntä tervehtimässä. Ranskalaisen tavan mukaan hän kävi tuliaiskäynneillä kuvernöörin ja satamalääkärin luona. Ne ottivat vastaan, mutta niiden eukko-kanat eivät olleet kotona, eivätkä ne vastavierailulle menneet. Tyttö oli niin julistettu säädyn ulkopuolelle, ettei ollut koskaan osannut moista uneksiakaan. Ja näin hienolla tavalla ne saattoivat siitä hänelle tiedon. Ranskalaisella risteilijällä oli iloinen luutnantti. Hän menetti tytölle sydämensä, mutt'ei päätään. Voitte arvata minkä vaikutuksen tämä kaikki teki nuoreen neitoseen, joka oli hieno, kaunis, kasvatettu kuin ylimys, parhaalla ranskalaisella tavalla, mitä rahalla voi ostaa. Ja voitte ymmärtää lopunkin." Hän kohautti olkapäitään. "Bangalossa oli japanilainen palvelija. Hän näki. Sanoi, että niin kävi kuin samurain tosihengessä. Otti tikarin -- ei mitään hätäilyä, ei iskua, ei kiirettä kuolemaan -- otti tikarin, asetti kärjen tarkasti sydäntä kohti ja molemmin käsin, hitaasti ja varmasti, painoi.

"Ukko Parlay saapui sitten helmineen. Yksi ainoa niistä maksoi kuusikymmentätuhatta. Peter Gee näki sen ja sanoo tarjonneensa niin paljon. Ukko meni vähäksi aikaa sekaisin. Panivat pakkopaitaan klubissa pariksi päivää..."

"Vaimonsa setä, vanha paumotulainen, auttoi hänet vapaaksi", selitti päällysmies.

"Ja sitten alkoi ukko tehdä tiliä", jatkoi Grief. "Ampui kolme luotia siihen luutnantti-lurjukseen..."

"Ja se oli sairaana kolme kuukautta", tiesi kapteenikin.

"Heitti viinilasin kuvernöörin naamaan; taisteli kaksintaistelun tohtorin kanssa; pieksi palvelijat; tuhosi sairaalan; ruhjoi kaksi kylkiluuta ja solisluun sairaanhoitajalta, ja pääsi pakoon, peräytyi kuunarilleen revolveri kummassakin kädessä, uhaten poliisipäällikköä ja santarmeja, sekä purjehti Hikihohoon. Eikä sittemmin ole sieltä lähtenyt."

Päällysmies nyökkäsi. "Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole jalallaan maalle astunut."

"Ja on lisännyt helmiään", sanoi kapteeni. "Vanha hullu. Ihan pintaani karmii. Ihan kuin suomalainen."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mulhall.

"Noituu ilmoja vain -- uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta. Hei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?"

"Suuri ilmapiru olla", vastasi kanakki. "Tiedän. Tahto iso tuuli, iso tuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli."

"Vanha velho siis", sanoi Mulhall.

"Ei ole onni ne helmet", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi väännellen. "Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso ilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin."

"Tuulispäiden aika on parhaillaan", sanoi kapteeni jörösti. "Eivät ole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta tuntuisi nahassani, jos _Malahini_ olisi tuhannen mailin päässä täältä."

"Ukko on tosiaankin hieman hullu", päätti Grief. "Olen koettanut päästä hänen katsantotapansa perille. Se on -- hm -- hieman sekava. Kahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille. Nytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei vielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja valkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne tappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on kuollut. Hei! Missäs tuuli on?"

Purjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä. Tuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui esille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään, vaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.

"Tuossa tulee taas kahdeksan pisteen veto. Purje yli! Hei!"

Kanakit juoksivat täyttämään kapteenin käskyä, ja viisi minuuttia kuunari oli aivan väylän suussa ja voittikin virtaa hieman. Sitten puuska hellitti ja tuuli kääntyi entiselle tolalleen, niin että taas oli puolta vaihdettava.

"Tuossa se _Nuhiva_ taas tulee", sanoi Grief. "On saanut koneensa kuntoon."

"Onko kunnossa?" kysyi kapteeni portugalilaiselta puoliveriseltä, jonka pää ja hartiat pistivät esille kapeasta luukusta kajuutan oven lähellä.

"Kyllä", vastasi poika pyyhkien kasvojaan rasvaisella rääsyllä.

"Ann' mennä sitten."

Koneenkäyttäjä katosi koppiinsa, ja hetken päästä kuului sieltä moottorin sylkytystä. Mutta kuunari ei jaksanut pysyä edellä. Pieni kutteri teki kolme jalkaa heidän kahta jalkaansa kohti ja oli pian pyrkimässä edelle. Vain alkuasukkaita oli kannella, ja perää pitävä mies heilautti heille pilkallisesti jäähyväisiksi kättään.

"Se on Narii Herring", kertoi Grief Mulhallille. "Tuo iso mies rattaan ääressä -- uskaliain ja häikäilemättömin roikale Paumotulla."

Viisi minuuttia myöhemmin kuului _Nuhivan_ kannelta sen oman miehistön riemuhuuto. Kone oli mennyt rikki ja alus jätätti. _Malahinin_ merimiehet juoksivat laidalle ja hurrasivat ohi mentäessä. Tuuli oli kääntämässä pikku kutteria, joka luu hampaissa kääntyi menemään pakoveden suuntaan.

"Kyllä se tuntuu kone olevan", tunnusti Grief, kun laguuni aukeni heidän eteensä ja he suuntasivat kulun ankkuripaikalle.

Kapteeni Warfield oli ilmeisesti hyvillään, vaikka hän vain murahtelikin: "Vielä se itsensä maksaa, älkää huoliko."

_Malahini_ kulki pienen laivaston keskivaiheille, ennenkuin sai tilaisuuden kääntyä ankkuriin.

"Tuoss' on Isaacs _Dollyllä_", esitteli Grief kättään tervehdykseksi heilauttaen. "Ja Peter Gee _Robertalla_. Eipä pysyisi poissa tämänlaisesta helmikaupasta. Ja tuolla on Franchini _Cactuksella_. Ukko Parlay saa hintansa."

"Eivät ole vielä konettaan korjanneet", mörisi iloisesti kapteeni Warfield katsellen väylälle päin, josta puiden takaa näkyivät _Nuhivan_ purjeet.

2.

Parlayn talo oli kaksikerroksinen rakennus, Kalifornian laudoista rakennettu, katto galvanoitua peltiä. Pienellä riutalla se oli niin muodottoman suuri, että näytti oudolta kasvannaiselta. _Malahinin_ väki kävi kohteliaisuusvierailulla heti ankkuriin päästyä. Muitakin kapteeneja ja ostajia oli isossa huoneessa tutkimassa huomenna huutokaupalla myytäviä helmiä. Paumotulais-palvelijat, Hikihohon synnynnäisiä ja omistajan sukulaisia, kaatoivat whiskyä ja absinttia laseihin. Ja joukossa liikuskeli Parlay itsekin lörpötellen ja irvistellen, ollen kerran niin komean miehen kuihtunut raunio enää. Silmät olivat syvällä päässä ja kuumeiset posket syvillä kuopilla. Tukka näytti tulleen takkuina esille, ja parta riippui tupsuna.

"Hitto vie", mutisi Mulhall. "Pitkäsäärinen Napoleon III, mutta leivottuna, poltettuna ja kartena vain. Jopa on hintelä. Eipä ihme, että päätään noin kääntelee. Täytyyhän pitää tasapainoa."

"Tulee tuuli", oli ukon tervehdys Griefille. "Annattepa arvon helmille, kun tällaisena päivänä tulitte niitä noutamaan."

"Manalaan niitä hakemaan kannattaisi mennä", nauroi Grief iloisesti ja katsahti pöytään, missä tavara oli.

"Jotkut ovat jo sen matkan niiden takia tehneet", kotkotti Parlay. "Katsokaapas tuota." Hän osoitti isoa, puhdasta, pähkinänkokoista helmeä, joka oli erillään säämiskäkappaleella. "Tarjosivat kuusikymmentätuhatta Tahitilla. Yhtä paljon tarjoavat huomenna, jos ei tuuli heitä vie. Sen löysi serkkuni, naimisen kautta serkkuni. Alkuasukas, nähkääs. Oli myös varas. Kätki sen. Se oli minun. Toinen serkku -- olemme täällä kaikki sukua -- tappoi hänet sen takia ja pakeni kutterilla Noo-Naulle. Ajoin takaa, mutta Noo-Naun päällikkö oli hänet jo sen takia tappanut. Ohoi, tuolla pöydällä on kuolleita edustettuna. Otetaanpas lasi, kapteeni. En muista nähneeni. Olette tulokas saarilla?"

"Kapteeni Robinson _Robertolta_", esitteli Grief.

Sillä välin oli Mulhall puristanut kättä Peter Geen kanssa. "En ikänäni ole nähnyt näin paljon helmiä", sanoi hän.

"En minäkään yht'aikaa", myönsi Peter Gee. "Minkä arvoisiksi nuo arvaisi?"

"Viisi-kuusikymmentätuhatta puntaa -- meille ostajille. Pariisissa --" hän kohautti olkapäitään ja nosti silmäluomensa osoittaen siten summan arvaamattomuutta.

Mulhall pyyhkieli hikeä silmistään. Kaikki hikosivat ja huohottivat kovin. Ei ollut jäätä juomain mukana, ja ne oli nieltävä haaleina.

"Niin, niin", kotkotteli Parlay. "Monta kuollutta on tuossa pöydällä. Tunnen nuo helmet, joka-ikisen. Katsokaas noita kolmea! Mainiosti yhteen sopivat, vai mitä? Muuan sukeltaja Pääsiäissaarilta haki ne minulle viikon aikana. Seuraavalla viikolla vei hai häneltä käsivarren. Verenmyrkytys teki lopun. Ja tuo iso muodoton -- jos siitä huomenna saan kaksikymmentä frangia, olen iloinen -- kaksikymmentäkaksi syltä syvältä se on tuotu. Mies oli Raratongalta, löi kaikki sukellusennätykset. Toi sen kaksikolmatta syltä syvältä. Ja samalla pakahtuivat hänen keuhkonsa, tai hän sai kouristuksen, kuoli kahden tunnin kuluttua. Kuoli kiljuen. Mailien päähän se kuului. Oli voimakkain alkuasukas, minkä olen nähnyt. Puolikymmentä sukeltajistani on kuollut kouristukseen. Ja useampia on kuoleva, useampia on kuoleva."

"Mitäs siinä vaakutte, Parlay", sanoi muuan kapteeneista. "Ei nyt tuulta tule."

"Jos olisin voimakas mies, en saisi koukkua irti kyllin pian lähteäkseni", piipitti ukko vanhuksen falsettiäänellä. "Jos olisin nuori mies, viinin maku vielä suussani. Mutta ette lähde te. Kaikki jäätte. Enkä neuvoisi lähtemäänkään, jos luulisin teidän aikovan. Et saa korppeja lähtemään haaskalta. Ottakaa ryypyt, uljaat merimiehet. Well, well, mitä ihminen uskaltaakaan pienten osteripisarain vuoksi. Tuossa ne ovat, kalleudet, huutokauppa huomenna, täsmälleen kymmeneltä. Ukko Parlay myy loppuun, ja korppikotkat ovat koossa. Ukko oli aikoinaan voimakkaampi mies kuin yksikään heistä, mutta näkee vielä useimpain heidän kuolemansa."

"Se taitaa olla vanha kiero sälli", kuiskasi _Malahinin_ päällysmies Peter Geelle.

"Mitä sitten jos tuuleekin", sanoi _Dollyn_ kapteeni. "Ei Hikihohoa koskaan ole puhtaaksi vienyt."

"Sitä enemmän syytä pelätä, että nyt menee", vastasi kapteeni Warfield.

"Enpä luottaisi siihen."

"Kukas vaakkuu nyt", varoitti Grief.

"Enpä halusta menettäisi sitä uutta konetta, ennekuin se on itsensä maksanut", vastasi kapteeni Warfield jurosti.

Parlay asteli ihmeen ketteränä huoneessa olevan joukon keskitse ilmapuntarin luo.

"Katsokaahan, uljaat merimiehet", hän huudahti innokkaasti.

Lähin mies katsahti lasiin. Hänen kasvoillaan näkyi heti tehdyn havainnon vaikutus.

"Pudonnut kymmenen." Siinä hänen ainoat sanansa, mutta kaikki kasvot kävivät huolestuneiksi, ja jokainen näytti aikovan rientää katsomaan.

"Kuulkaa", komensi Parlay. Hiljaisuuden tultua kuului ulkorannan veden kohina kuin entistä kovempana. Uhkaavana.

"Hyökyaaltoja", sanoi joku, ja kaikki kokoontuivat ikkunain ääreen. Harvojen kookosten lomitse he katselivat merelle. Sarjana syöksyivät hyökyrivit korallirantoja vasten. Muutaman minuutin ajan he katselivat harvinaista näytelmää ja puhelivat matalin äänin, ja niiden hetkien aikana kävi kaikille selväksi, että aaltojen koko yhä kasvoi. Tuo aaltojen kohoileminen kuolemantyvenessä oli kammottava, ja tiedottomasti alenivat äänet hiljaisiksi. Vanha Parlay säikytti heidät äkillisellä vaakkunallaan.

"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli laguunin."

"All right, vanha mies", sanoi Darling, _Cactuksen_ nuori perämies. "Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan."

Helpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe kävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä arvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. "Hyvä on", hän rohkaisi. "Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te teette."

"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin", vakuutti Isaacs.

"Sen kaupan teette sitten helvetissä." Epäuskoisen naurun hohotus säesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.

"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä tuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden suunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin vanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään päin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin suora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne. Kuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari, poikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli. Kuulkaas tuota!"

Vavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti. Alkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin turvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava hyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi ilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui katsomaan.

"26.75", luki hän. "Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha perkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle."

"Pimeäksi vetää", kuiskasi Isaacs.

"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä", sanoi Mulhall Griefille, kelloaan katsoen. "Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin hämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään vaimentava musiikki?"

Vastaukseksi järkäytti taloa ja riuttaa toinen jattiläishyöky. Kuin pakokauhun vallassa juoksivat kaikki ovelle. Valjussa valossa näyttivät heidän kasvonsa aavemaisilta. Isaacs huohotti kuin hengenahdistuksen helteen painon alla.

"Mihinkäs kiire?" ivaili Parlay poistuvia vieraitaan "Ottakaahan lähtöryyppy, uljaat miehet." Kukaan ei häntä huomannut. Heidän lähtiessään simpukankuoripolkua painaltamaan rantaa kohti pisti hän päänsä ulos ovesta ja huusi: "Älkää unohtako, herrat, että kello kymmenen täsmälleen huomisaamuna vanha Parlay myy helmensä."

3.

Rannalla oli alkanut outo näytelmä. Vene toisensa jälkeen kiskaistiin kiivaasti vesille ja ne painoivat suoraa päätä aluksiaan kohti. Yhä pimeämmäksi oli käynyt ilma. Tyyni oli yhä painostava, ja hiekka vavahteli heidän jalkainsa alla hyökyjen törmätessä ulkoriuttaa vasten. Narii Herring asteli jouten hiekalla. Hän naureskeli kapteenien ja kauppiaiden kiirettä. Lähellä olivat kolme hänen omaa kanakkiansa ja Tai-Hotauri.

"Veneeseen ja airo käteen"; komensi kapteeni Warfield viimeksimainittua. Tai-Hotauri läheni kaartaen, Narii Herringin ja hänen kanakkiensa katsellessa neljänkymmenen jalan päästä.

"En ole enää palveluksessanne, kapteeni", sanoi Tai-Hotauri röyhkeästi ja ääneen. Mutta hänen kasvonsa pettivät ja katumuksen vilahdus näkyi kasvoilla. "Erottakaa minut, kapteeni", pyysi hän nopeasti kasvojensa taas ilmaistessa jotakin. Kapteeni otti onkeensa ja kävi toimeen. Hän kohotti äänensä ja nyrkkinsä. "Mene tuohon veneeseen, tai minä kolistan sinusta seitsemän kelloa ulos."

Kanakki vetäytyi taaksepäin, ja Grief astui väliin tyynnyttämään kapteeniaan.

"Minä menen _Nuhivalle"_, sanoi Tai-Hotauri liittyen toiseen sakkiin.

"Tule takaisin tänne", uhkasi kapteeni.

"Hän on vapaa mies, kapteeni", sanoi Narii Herring. "Hän on ollut minulla ennenkin ja tulee nyt takaisin."

"Tulkaa pois, täytyy mennä alukselle", sanoi Grief. "Tulee pimeä."

Kapteeni myöntyi, mutta veneen edetessä hän heristi perässä seisoen nyrkkiään rannalle päin. "Tästä teemme vielä tiliä, Narii", hän huusi. "Olette ainoa mies sakista, joka varastaa toisten miehiä." Hän istahti ja mutisi: "Mikähän sille Tai-Hotaurille tuli? Jotakin hän hankitsee, mutta mitä?"

4.

Veneen tullessa _Malahinin_ viereen he kohtasivat Hermannin huolestuneen katseen. "Pohja putoo ilmapuntarista", ilmoitti hän. "Kyllä nyt tulee tuuli. Heitin tyyrpuurin ankkurin."

"Heitetään isokin", komensi kapteeni Warfield astuen johtamaan. "Ja vetäkäähän tämä vene kannelle; sitokaa se kiinni pohja ylöspäin."

Kaikkien kuunarien kannella oli kiireistä touhua. Ankkuriketjut kalisivat, toinen toisensa jälkeen ne vetivät ensin sisään, sitten heittivät toisen ankkurin. Ne, joilla kuten _Malahinilla_ oli kolmas ankkuri, varustautuivat sen heittämään, kun näkyisi mistä päin tuuli tulisi.

Hyökyaaltojen möyrinä kasvoi yhä, vaikka laguuni oli peilikirkas. Elon merkkiäkään ei rannalla, missä Parlayn talo kohosi hiekasta. Veneet, kopra- ja simpukankuorikasat näyttivät oman onnensa nojaan jätetyiltä.

"Kahdesta sentistä minä nostaisin ankkurit ja lähtisin", sanoi Grief. "Tekisin sen joka tapauksessa, jos olisi avoin meri. Mutta nuo pohjoisen ja idän riutat sulkevat meidät pussiin. Täällä on sittenkin parempi mahdollisuus selvitä. Mitä tuumaatte, kapteeni?"

"Olen samaa mieltä, vaikka laguuni ei olekaan mikään myllylampi tuulenpitoa varten. Ihmettelenpä mistäpäin se aikoo tulla. Halloo. Tuolla menee jo yksi Parlayn kopra-kasoista."

He näkivät ruohopeitteisen kasan kohoavan ja hajoavan, samalla kuin hyökyaalto nuolaisi hiekan sen harjalta sileäksi ja syöksyi eteenpäin laguuniin.

"Yli pärskähti", huudahti Mulhall. "Siinä on alkua kyllä. Taas tulee." Ja kasan jätteet lentelivät nyt rantahiekalle. Kolmas aalto työnsi niitä eteenpäin laguunia kohti.

"Jos tulisi tuuli, olisi viileämpi" mutisi Hermann. "Ei voi hengittää. Kuuma on. Olen kuiva kuin uuni."

Hän iski auki kookospähkinän isolla puukollaan ja tyhjensi sisällyksen suuhunsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, pysähtyen sitten taas katsomaan erään Parlayn simpukkakasan menoa. Ilmapuntari osoitti nyt 29.50.

"Ollaan aika lähellä alimman paineen keskustaa", sanoi Grief reippaasti. "En ole koskaan mennyt tuuliaisen silmän läpi ennen. Siitä tulee kokemus lisää teillekin, Mulhall. Ja ilmapuntarin kiireestä päättäen tulee siitä iso kylläkin."

Kapteeni mörisi, ja kaikkien silmät kääntyivät häneen päin. Hän katseli kaukolaseilla pitkin laguunia kaakkoon.

"Tuolta se tulee", sanoi hän hiljaisesti.

Ei tarvittu enää laseja ilmiön näkemiseksi. Oudonkirjava kelmu näytti vedetyn yli laguunin. Sen rinnalla, yhtä nopeana, kulki palmujen kumarrus rannalla ja lentävien lehtien ryöppy. Tuulen etupäässä oli terävä nauha tummaa, tuulista vettä. Sen edellä joitakin tuulen heittämiä täpliä. Sen takana näytti olevan neljännesmailin laajuinen palsta tyyntä. Sitten seurasi tumma, tuuliväreinen aaltoliike, ja sen takana kuohui laguuni valkoisessa vaahdossa.

"Mikä tuo tyyni paikka on?" kysyi Mulhall.

"Tyyntä se on", vastasi kapteeni.

"Mutta se kiitää yhtä nopeasti kuin tuulikin."

"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen. Savailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan tyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee. Katsokaa _Robertaa!"_

Lähinnä tuulen puolella oleva _Roberta_ ajautui löysin kahlein kylki edellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se pysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, _Malahini_ muiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa mitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan, kun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli heidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki paloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma laskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.

Toisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo _Robertan_ ketjut ja sitten aluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui pieninä sylkyryöppyinä. _Malahinin_ kansi värisi miesten jalkain alla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin väkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli mahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään toisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa pakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua, ennenkuin pääsi käännähtämään selin.

"Uskomatonta", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.

Hermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta ankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti _Robertoa_. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa Griefin korvaan ja huusi: "Me ajaudumme myös."

Grief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten _Malahinia_ satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja _Roberta_ meni ohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat kättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa touhuissaan.

"Ne iskevät ketjut poikki", huusi Grief. "Yrittävät ulos. Täytyy. Ankkurit liukuvat."

"Me pysymme nyt", kuului huuto vastaan. "Tuolla menee _Cactus. Misiä_ kohti. Se tekee niistä selvän."

_Misi_ olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi _Cactuksen_ paino, oli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen kuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän ja riuhtovan saadakseen ne erilleen. _Roberta_, ankkureistaan päässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin luoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle. Mutta _Misi_ ja _Cactus_ eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat rannalle puolen mailin päähän väylän suusta.

Tuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen vaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen konttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit olivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia peitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan hajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet tonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli tanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun mutka läiskähti, lensi pää irralleen.

Mulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja Parlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta, olivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli rysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä kappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti olevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet itsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet. Tuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät. Niiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.