Chapter 6

-- Suuruutta ja kunniaa kyllä, mutta ei ainoastaan itselleni, vaan isänmaalleni toivon voivani sitä saavuttaa. En tahtoisi olla kunnianhimoinen, vaan kuitenkin, -- meren mahtava luonto on opettanut minua suuria ajattelemaan.

-- Minusta se kehoittaa työhön ja toimintaan enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi Aini. En ole koskaan tuntenut niin mahtavaa työhalua kuin nyt, -- tahtoisin olla valmis niinkuin sinä, Arvi, nyt jo heti alottamaan elämäntyöni.

-- Ja mitä aijot sitte elämässäsi toimittaa? kysyi Arvi.

Aini ei heti vastannut. Hänen mieleensä johtui venematka kesällä, jolloin hän Arville oli tehnyt saman kysymyksen. Nyt se oli hänelle selvinnyt.

-- Ei ole minulla suuria ajatuksia, vaan kuitenkin toivon voivani jotakin aikaansaada maani ja kansani hyväksi. Kun tässä ensin pääsen ylioppilaaksi, niin aijon sitten lukea edelleen ja valmistautua kansanopistoa varten. Tämä ajatus on jo kauan aikaa siellä kotona ikäänkuin tiedotonna elänyt minussa.

-- Johan sinä tavallasi alotit kansanopetustyösi, kun siellä Tuomarilassa opetit torpparien lapsia, keskeytti Elsa.

-- Vaan en ollut siinä itseeni enkä opetukseeni tyytyväinen. Läksin tänne neuvoa saamaan, päätin ruveta ylioppilaaksi. Vaan keskellä teidän nuorten ylioppilasten riemua ja itsekin tuntiessani ikäänkuin sen esimakua, johtuivat taas mieleeni nuo pienet koululapseni siellä kotona. Voisinko tämän kautta tulla hyödyksi heille ja kansalleni? Silloin johtuivat ajatukseni kansanopistoihin. Ja samassa se minulle selveni: siellä tahdon kerran työskennellä kansan nuorison hyväksi.

-- Onhan kansanopistotyö jalo tehtävä, myönsi Arvi, vaikk'en ole tullut sitä tarkemmin ajatelleeksi. Ja voinhan vielä senkin hyväksi tehdä työtä, nyt kun olen päässyt ylioppilaaksi, vaikk'en aijokaan sille antautua. Ylioppilasosakunnissahan ahkerasti toimitaan kansanopistojen kannattamiseksi.

-- Ja ylioppilasten velvollisuus se onkin, väitti Aini totisesti. Kansankin nuorisossa elää varmaan sama tiedon- ja opinhalu kuin meissäkin, -- olen nähnyt pienten lasteni silmät oikein loistavan ilosta, kun siellä Tuomarilan tuvassa saivat kuulla ja oppia jotakin uutta. He eivät koskaan pääse tänne opinhaluansa tyydyttämään, niinkuin me, -- silloin meidän täytyy lähteä sinne heidän luokseen jakamaan heille mitä itse olemme saaneet tiedon aarteista. Sillä tavalla olen käsittänyt kansanopiston opettajan tehtävän. Ja se on varmaankin iloinen tehtävä, ettekö sitä usko?

-- Sinä olet aina tyytynyt tuollaiseen hiljaiseen siunattuun työhön muiden hyväksi, vastasi Arvi. Minä taas olen kaiken aikani ajatellut suuria loistavia tehtäviä. Kun vain pääsen oikein selville elämäntyöstäni, niinkuin sinä. Aini, niin enköhän minäkin kerran voi jotakin toimittaa kansani siunaukseksi.

-- Olen varma siitä, -- ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa elämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.

Aini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä istui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina. Ja hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän oli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:

-- Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, -- Elsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!

Aini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen sydämeensä koski niin katkerasti --, niinkuin kerran ennen Elsan luona, kun oli nähnyt Arvin kirjeet.

Siinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen täytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, -- tehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. -- -- -- -- Oi, miksikä hän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, -- hän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan -- -- -- --

Vaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Mitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo aikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden kaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?

Oliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa olivat rikkaat ja onnelliset, -- oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän, jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon, jota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki lyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä ehk'ei ollut hänelle suotu.

Kuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko sydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän tahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän rakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, -- rakkaalle Elsa-serkulle ja Arville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista -- -- -- -- -- -- --

Kun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini istautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen, laskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.

-- Aini, olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen, -- Arvi rakastaa minua, hän on sen minulle tänä iltana sanonut, -- ja minä, -- minäkin rakastan häntä, sen minä tunnen, kaikesta sydämestäni -- -- -- -- -- -- --

Aini ei vastannut mitään. Hän silitteli vain serkkunsa pehmeitä hiuksia ja polttavia poskia. Tämän oli hän tiennyt jo aikoja sitte, ja tänään oli hän sen omin silmin nähnyt.

-- Mehän olemme vielä niin nuoria, jatkoi Elsa, -- Arvi ja minä. Vaan Arvi tekee työtä, ja kyllä hän pian sitte valmistuu, hän jolla on niin perinpohjaiset tiedot. Ja minä kyllä häntä odotan vaikka kuinkakin kauan ja valmistaudun tulemaan hänelle avuksi kaikissa hänen töissään. Aijon lukea ja tutkia ja oppia niin paljon, ja tiedätkö, Aini, mitä olen ajatellut? Enköhän voisi päästä sinne teille Tuomarilaan vähäksi aikaa oikein tutustumaan kaikkiin taloudellisiin töihin, -- etkö luule äitisi huolivan minusta?

-- Kyllä, Elsa, sehän sopii erittäin hyvin nyt, kun minäkin lähden pois kotoa. Sinä voit sill'aikaa olla siellä minun sijassani ja olla isälle ja äidille iloksi ehkä paremmin kuin mitä minä tähän saakka olen voinut.

-- Vaan jouluksi sinä kuitenkin tulet kotia ja kesäksi, Aini. Ja silloin me taas yhdessä vietämme hauskoja päiviä niinkuin viime kesänä Tuomarilassa. Ja Arvi saa myöskin tulla sinne meitä katsomaan. Vaan emme kenellekään puhu tästä vielä paitsi sinulle, Aini, joka aina olet pitänyt niin paljon Arvista ja minusta. -- -- -- -- --

Ja hän syleili Ainia sydämellisesti.

-- Ja sinä tulet aina olemaan meidän ystävämme ja meidän uskottumme. Ja kuinka me Arvin kanssa iloitsemme, kun sinä kerran saat valkolakkisi. Odota vähäsen, Aini -- -- -- -- --

Hän kiirehti portaita alas etehiseen, josta hän heti tuli takaisin Arvin ylioppilaslakki kädessä.

-- Pane se päähäsi, -- kas, sepä sinua somistaa, Aini, -- kuinka onnellinen sinä olet, kun pian saat itsellesi tuollaisen! Vaikk'en minä kuitenkaan sinua kadehti, -- kyllä minunkin kesähattuni minulle hyvin sopii, -- lisäsi hän leikillisesti.

Aini otti lakin ja silitteli sen hienoa kangasta. Sellaisen hänkin pian saa, -- se oli kuitenkin kauniimpi ja kalliimpi kuin kaikki muut lakit maailmassa.

-- Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle. Päivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä vähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. -- -- -- -- --

Aini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa pian oli vaipunut rauhalliseen uneen, -- kaiken uuden onnensa jälkeen. Hän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen tuskansa, hänen taistelunsa.

Oliko hän voittanut?

Hän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta, jolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä. -- -- -- --

Siinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän seudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki oli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa lyyryssä.

Aini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.

Ja hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, -- siinähän oli hänellä koko maailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.