Chapter 4

Viimeisenä iltana, kun tytöt istuivat Elsan kamarissa ja puhe johtui kesäisiin aikoihin ja kesätovereihin, sanoi Elsa aikovansa uskoa Ainille jotakin, jos tämä vaan ei puhuisi siitä kenellekään. Ja hän otti laatikosta esille joukon kirjeitä, jotka hän näytti Ainille. Aini tunsi käsialan, -- ne olivat Arvilta!

-- Niin, tiedätkö, Aini, hän kirjoittaa minulle aina vähän päästä, vaikk'en ole hänelle kirjoittanut muuta kuin kaksi kirjettä. Ja kaksi kirjaa on hän minulle lähettänyt, sillä hän tahtoisi minuakin lukemaan niitä kirjoja, josta hän itse pitää. Jos sinä tietäisit, kuinka kauniisti hän kirjoittaa! Niin kauniita, jaloja ajatuksia ja mielipipiteitä en ole koskaan ennen kuullut, aivan toista kuin minun tuttavani täällä, jotka tavallisesti vain puhuvat huveista ja sen sellaisista. Arvi sitä vastoin kirjoittaa niin totisia, kehottavia sanoja, aivan kun olisi joku vanhempi veli. Lue itse, Aini, -- kyllä sinä saat, Arvi varmaankin antaisi sinun sen tehdä, sanoi Elsa kehottaen, kun Aini näytti viivyttelevän.

Aini olikin ensin vetäytynyt takaisin nähdessään Arvin kirjeet. Hänen sydämeensä pisti niin kummallisesti, -- Arvi oli Elsalle kirjoittanut tuollaisen joukon kirjeitä ja hänelle ainoastaan yhden!

Vaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli vastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia kirjeitä, -- ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt valinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi hetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet. Siinä oli sellainen hellä, lämmin tunne joka rivillä, jota ei ollut hänen kirjeessään. Ja vaikkei hän sitä sanoin ollut siinä ilmoittanut, niin ymmärsi Aini sen selvästi, -- Arvi rakasti Elsaa.

Ymmärsikö Elsa sen itse? Hän oli vielä niin lapsellinen, oli niin tottunut siihen, että kaikki hänestä pitivät, ettei tämä ollut hänelle mitään niin erinomaista. Jos Elsa vain ymmärtäisi panna tähän oikein arvoa, ymmärtäisi Arvin syvää tunnetta, niinkuin hän, Aini olisi sen tehnyt. Ja hän olisi Arville antanut takaisin koko sydämensä lämpimimmän rakkauden, jos hän olisi siitä huolinut. -- -- -- --

Seuraavana aamuna läksi Aini kotiin joulua valmistamaan. Matkalla oli hänellä hyvää aikaa miettiä kaikkea mitä tämän viikon kuluessa oli tapahtunut, ja raittiissa talvi-ilmassa hän voikin sen tyynesti tehdä.

Lumi oli peittänyt maat ja metsät hänen ympärillään valkoiseen pehmeään vaippaansa. Aini koetti ikäänkuin koota voimia ympäröivän luonnon puhtaudesta voidakseen pitää itsensä vapaana siitä katkeruuden ja kateuden tunteesta, joka uhkasi valloittaa hänen mielensä.

Mitä oli sitte oikeastaan tapahtunut, -- hänestä tuntui ikäänkuin tämä olisi ollut käännekohta hänen elämässään. Oliko hän pettynyt Arvin suhteen?

Vaan ei hän koskaan ollut ajatellut Arvia muuta kuin ystävänään, rakkaana ystävänään. Ja Arvin ystävänä hän itsekin oli tahtonut olla. Eikö hän sitte ollut nyt enään? Vai oliko hänen ystävyytensä sammunut samassa hetkessä, kun hän oli huomannut, että Elsa oli Arville rakkaampi kuin hän?

Ja kaikella vakavuudellaan Aini nyt tutki omaa sydäntään ja tuomitsi kuolemaan kaikki kateuden ja katkeruuden tunteet. Ne eivät saisi hänen jouluiloansa häiritä. Eikö hänellä ollut koti, vanhempia ja veli, joille hän voi rakkautensa uhrata, -- ja kaikki nuo hänen pienet koululapsensa sitte? Heille hän oli kaupungissa ostanut kullekin oman pienen joulukirjansa ja aikoi heille toimittaa iloisen jouluillan. Kuinka hän voisi heille puhua joulun rauhasanomasta ja Vapahtaja-lapsesta, oma sydän täynnä katkeruutta? Ei, kaikella voimallaan tahtoi hän tämän tunteen poistaa.

Jo alkoi pimetä ja tähdet syttyivät taivaalla, kun Aini läheni kotiaan. Valo loisti sen ikkunoista, ja Aini tunsi kodin turvan niin suloiseksi, kun vanhemmat etehisessä sydämellisellä ilolla ottivat hänet vastaan.

VII.

Vähitellen olivat Arvin ja Esterin käynnit Borgströmin nuorten luona muuttuneet säännöllisiksi, ja myöskin Lauri kävi siellä melkein jokatoinen päivä. Hän tiesi nimittäin, että ellei hän tulisi sinne, oli Leeni häntä kohta hakemassa, ja sitä hän toveriensa tähden tahtoi estää, -- nämä kun vain nauroivat Laurin hartaille tyttötuttaville.

Leeni ei ollenkaan ymmärtänytkään tässä olevan minkäänlaista naurun syytä. Hän oli yhteiskoulussaan oppinut käyttäytymään samalla tavalla poikatoveriensa suhteen kuin tyttötoveriensakin, ja hän oli sisaren hellyydellä kiintynyt Lauriin. Hän tunsi itsensä niin kovin kiitolliseksi Lauria kohtaan, kun tämä häntä auttoi siinä, missä ei kukaan muu ollut sitä voinut, tuossa vaikeassa matematiikassa. Tämä oli koko hänen kouluaikanaan ollut hänen kauhistuksensa; vaan siitä oli nyt Lauri ikäänkuin pelastanut hänet, ja Leeni tahtoi niin mielellään tehdä jotakin palkitaksensa häntä siitä. Ja hän osti korutavarakaupasta kirjoitusmaton, jonka hän aikoi ommella Laurille joululahjaksi.

Vaan ei tämä kuitenkaan oikein tyydyttänyt Leeniä. Hän ikäänkuin tunsi, että hän jollakin paremmalla tavalla voisi olla Laurille hyödyksi ja että tämä tarvitsi hänen apunsa. Kuinkahan olikaan oikein hänen laitansa? Leeni oli veljensä kautta kuullut, että Lauri oli joutunut huonojen toverien seuraan, jotka tahtoivat hyötyä hänen anteliaisuudesta ja hyvästä sydämestään.

Kerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni silloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin synkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli silloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja vihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan. Hän ei tahtonut siitä isälleen kirjoittaa, koska tämä jo oli hänelle lähettänyt liiankin paljon rahoja, eikä hän tiennyt keinoa selvitä tästä pulasta. Leeni oli silloin häntä auttanut, oli antanut hänelle kaikki säästämänsä joulurahat. Ja Lauri oli ottanut ne vastaan sellaisella kiitollisuudella, että se ylin määrin palkitsi Leeniä hänen uhraavaisuudestaan.

Vaan tästä lähin oli Leenillä alituinen huoli Laurista, ja hän päätti kaikella tavalla koettaa estää Laurin joutumasta noiden toverien seuraan. Hän mietti keinoa, ja vihdoin hänen päähänsä johtui eräs tuuma, jota hän muutenkin jo tätä ennen oli ajatellut.

Hän oli aikonut perustaa seuran, johon kuuluisivat kaikki hänen kesäiset toverinsa ja sitäpaitsi pari muutakin sekä Leenin että Väinön toveria. Nämä kokoontuisivat heidän luonaan kerran viikossa, ja näissä iltamissa olisi heillä aina jokin hyvä asia keskusteltavana. Ja sitte voisivat yhdessä lukea jonkun kirjan ja muutenkin esittää jotakin hauskaa ja hyvää kukin oman mielensä mukaan. Ja kun he aina kokoontuisivat heidän kotonaan, saisi Leeni esiintyä emäntänä ja olla siinä vierailleen kohtelias ja tarjota heille hedelmiä ja teetä. Se oli aina ollut Leenin mielitoimena istua emäntänä teepöydän ääressä, -- hän oli sitä harjoittanut aina äidin kuoltua.

Tästä tuumastaan Leeni nyt puhui veljelleen, ja tämä oli kaikin puolin siihen taipuvainen. Leeni kyllä ymmärsi asian, -- Väinöllä oli tämän kautta tilaisuus olla Esterin kanssa yhdessä vielä useammin kuin tavallisesti. He olivat nyt joutuneet samallaisiin hyviin väleihin kuin ennenkin, ja sen jälkeen kun Väinö oli alkanut piirustustunteja Ateneumissa, oli heillä vielä enemmän yhteistä.

Ester oli kyllä jollakin tavalla ylpeä. Hän oli kasvanut hienoissa oloissa, oli tottunut siihen, että kaikki ihailivat häntä ja pitivät häntä kauniina ja lahjakkaana. Ja kodissaan oli hän viime aikoina ollut vähän mukana seuraelämässäkin. Vaan isältä peritty syvä taiteilijasielu oli hänessä kuitenkin voittamassa, ja tämä hänet liitti Väinöönkin. Ja Väinön taiteilijainto kasvoi kasvamistaan juuri Esterin kautta.

Hän oli usein melkein jättää koulutyönsä tuon piirustuksen tähden, ja sen lisäksi kävi hän vielä yliopistossakin estetiikan ja taidehistorian luentoja kuuntelemassa. Siellä istui usein Esterikin, ja luentosalin komeiden taideteosten ympäröimänä tuli Väinö niin syvästi liikutetuksi pyhästä innostaan, että Ester väliin oikein nauroi hänelle, kun he sitte yhdessä palasivat luennoilta. Väinö oli viime aikoina kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi, ja Ester huomasi sen. Hän suosi Väinöä muiden toveriensa rinnalla, puoleksi uhalla, puoleksi todellisella ystävyydellä. Ja Väinö ei tätä sen enempää miettinyt, vaan oli onnellinen taiteilijainnossaan ja Esterin seurassa.

Leenin toimeenpanema seura alkoi toimintansa pienellä juhlallisuudella. Siinä piti Arvi alkajaispuheen ja Lauri esitti leikillisen monoloogin, jonka Väinö oli sepittänyt. Ester soitti pari kappaletta pianolla, ja lopuksi keskusteltiin tämän uuden seuran säännöistä ja muista valmistavista asioista. Päätettiin sitte ensi kerran alottaa keskustelua urheilun hyödystä.

He olivat nimittäin kaikki ahkeria urheilun harjoittajia, ja nyt talven tullessa oli taas luisteleminen ja hiihtäminen edessä. Tätä ajatellessaan innostuivat he jo edeltäpäin, ja päätettiin joka iltapäivä, kun vaan oli aikaa, yhdessä lähteä luistelemaan tai hiihtämään edes vähäksi hetkeksi. Sillä tavalla he ylläpitäisivät sekä ruumiin että sielun voimat ja myöskin yhteishenkeä piirissään.

Kun kaikki toverit vihdoin iloisina ja kiitollisina lähtivät pois, oli Leeni täydellisesti tyytyväinen ensimmäiseen iltamaansa. Tämä seura tulisi varmaan pidättämään Lauriakin muista seuroista, ja hän tulisi tästälähin varmaankin viihtymään paremmin heidän joukossaan. Lauri oli esittänyt monoloogin oikein mainiosti, ja Leeni aikoi koettaa saada hänet joka iltamassa esiintymään jollakin tavalla. Sen kautta hän paremmin tuntisi itsensä seuraan kuuluvaksi.

Ja Väinö ja Ester sitte! Täällä he nyt saivat olla yhdessä vanhalla tutulla tavallaan, -- Ester tuntui paljo luonnollisemmalta ja yksinkertaisemmalta, ollessaan kesäisten toveriensa seurassa. Ja nuo heidän muutkin toverit saivat tässä olla osallisena heidän yhteisistä hauskoista hetkistään, joista Leeni usein oli heille kertonut. Ja kaiken lisäksi sai hän itse olla siinä ystävällinen ja kohtelias heitä kaikkia kohtaan ja keksiä kaikenlaisia hauskuuksia ja esiintyä pienenä emäntänä omassa kodissaan.

Leeni oli kuitenkin, ennenkuin ryhtyi tämän seuran toimeenpanemiseen, isältä pyytänyt lupaa siihen. Hän puhui niin innokkaasti tuumansa hyvästä tarkoituksesta, Laurista ja tämän vaikeasta asemasta aivan yksinään vieraiden ihmisten luona, että isä, silitellen tyttärensä hehkuvia poskia, kohta suostui. Hän tunsi ilolla Leenissä rouva-vainajansa lämpöisen, kaikelle hyvälle sykkivän sydämen. -- -- -- -- -- --

Talven kuluessa jatkettiin näitä Leenin seurailtamia aina kerran viikossa. Ne tulivat yhä hauskemmiksi, sen mukaan kuin kaikki jäsenet oikein tutustuivat keskenään. Vähitellen seura sitte laajennettiin siten että jokainen alkujäsen sai tuoda yhden toverin mukanaan näihin iltamiin. Tämä oli Leenin keksintö, sillä hän tahtoi niin monen kuin vain mahdollista tulemaan osalliseksi heidän omasta ilostaan.

Leenillä oli kaikki emännän huolet, ja hän hoiti ne niin erinomaisella taitavuudella, että kaikki oikein ihmettelivät. Väinö taas oli seuran puheenjohtaja, -- isännän viran oli hän luovuttanut Laurille. Tämä ottikin virkansa oikein täydellä todella, ja Leenin kanssa he yhdessä keksivät kaikenmoista, jolla he huvittivat vieraitaan.

Totistakin mieltä löytyi näissä iltamissa kuitenkin, ja moni hyvä ajatus lausuttiin näiden nuorten joukossa. Väinö johti keskustelua, hän kun koulun konventeissa oli siihen tottunut. Ester taas esitti tavallisesti jonkun soittokappaleen joko pianolla tai viululla, -- hän oli tätäkin vähän harjoittanut.

Myöskin Arvi otti innolla osaa näihin Leenin iltamiin, vaikka hänellä tähän aikaan oli tavallista enemmän työtä ylioppilastutkintoa varten. Arvi oli koko kouluaikansa ollut erittäin tunnollinen oppilas, ja vaikkei hän ollut niin monipuolinen kuin Väinö, oli hän kuitenkin tavallaan lahjakas. Luonnoltaan syvä ja ajatteleva oli hän pienestä saakka ollut kirjoihinsa kiintynyt ja miettimiseen mieltynyt. Ja kodin kasvatus oli vielä enemmän antanut aihetta tähän. Korkean säätynsä tähden täytyi vanhempien usein olla mukana yleisessä sekä seuraelämässä, ja lapset olivat tällä tavoin usein jääneet oleskelemaan omin päin. Silloin istui Arvi tavallisesti kirjojensa ääressä. Hän luki runoja ja erittäinkin mielellään historiaa. Sen suuret tapahtumat ja voitot täyttivät hänen mielikuvituksensa ja saattoivat hänet vaipumaan loistaviin unelmiin suuresta tulevaisuudesta.

Vaan samalla eli hänessä lämmin tunne isänmaan luontoa ja sen kansaa kohtaan. Isä oli läpi elämänsä säilyttänyt nuoruutensa taiteilijainnon ja runollisen luonnon, ja tämä oli painanut leimansa myöskin koko hänen kotiinsa. Sama henki elähytti hänen lapsiaan ja erittäinkin Arvia. Kun hän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta ihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen loisketta, -- silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata kohtaan, josta hän oli Ainille puhunut. Lukiessaan sitte tämän isänmaan taisteluista, sen kärsimyksistä ja vaivoista, sykki hänen sydämensä täynnä ihailua tätä kansaa kohti, joka oli saanut niin paljon kärsiä ja vaivaa nähdä. Ja hän olisi mielellään tahtonut uhrata elämänsä tämän maan ja tämän kansan hyväksi.

Koulussa oli hän kerran muutamassa juhlassa pitänyt puheen isänmaalle. Ja kaikki olivat hämmästyneinä kuunnelleet tuon tavallisesti niin hiljaisen pojan innokasta puhetta, joka oli saanut hänen poskensa hehkumaan ja silmänsä säihkymään.

Sen jälkeen pitivät toverit Arvia etevänä ja lahjakkaana ja kääntyivät aina häneen, silloin kuin puheen-tai esitelmänpitäjää tarvittiin.

Arvilla ei toverien joukossa ollut monta ystävää. Vaan näihin oli hän kiintynyt koko luonteensa syvyydellä, ja he ymmärsivät myöskin panna arvoa hänen ystävyydelleen. Tyttötuttavia taas ei ollut ollenkaan, sillä Esterin toveriin hän ei voinut liittyä; siksi oli hänellä heidän kanssaan liian vähän yhteistä.

Vaan kesällä kun Tuomarilassa oli tutustunut Ainiin ja Elsaan, oli hän huomannut heissä asuvan samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin itsessään.

Hän ihaili Ainin syviä mietteitä, ja tämän yksinkertainen vaan kuitenkin jalo käsityksensä isänmaanrakkaudesta oli antanut hänelle paljon ajattelemista. Se oli avannut hänen silmänsä huomaamaan, kuinka isänmaanrakkaus voi osottautua myöskin jokapäiväisissä oloissa ja kääntänyt hänen ajatuksensa mielikuvituksen maailmasta todellisempaan elämään. Koko Tuomarilan ympäristö, seurusteleminen kansan kanssa heidän työssään ja toimissaan, -- kaikki oli vaikuttanut häneen samaan suuntaan. Ja tämän kesän jälkeen avautui nyt Arville elämä todellisemmalta kannalta kuin ennen.

Kuitenkaan hän ei jättänyt mielikuvituksen maailmataan, ja tämän nyt täytti Elsan kuva eloisine piirteineen ja loistavine silmineen. Hän ei itse voinut ymmärtää, mikä hänet oikeastaan kiinnitti Elsaan. Tämä ei ollut niin syvä ja ajatteleva kuin Arvi olisi toivonut, vaan kuitenkin vaikutti hän häneen sellaisella tavalla, ettei kukaan ennen häntä. Elsan avomielisyys, hänen herttainen sydämellisyytensä virkisti lämpöisen kevättuulen lailla Arvin suljettua luontoa. Eikä tämä kenenkään seurassa tuntenut itsensä niin vapaaksi kuin Elsan.

Helsinkiin tultuaan hän oikein kaipasi heidän yhteisiä kesäisiä hetkiään, ja hän päätti ruveta kirjevaihtoon Elsan kanssa. Tämän syntymäpäivä antoi hänelle tähän sopivan tilaisuuden. Elsa vastasi myös Arvin kirjeesen, vaan kuinka lapselliset ja kehittymättömät hänen ajatuksensa vielä olivat! Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän lapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran oli kehittyvä täyteen voimaansa.

Ja hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän suhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä, -- ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne hänen juhlaansa, niin -- -- -- --

VIII.

Joulu oli mennyt menojaan ja Lauri joululoman jälkeen lähtenyt takaisin kouluun. Elsa-serkku oli myöskin pienen sisarensa kanssa käynyt enonsa luona ja virkeällä mielellään tuonut iloa ja riemua syksyn aikana niin hiljaiseen Tuomarilaan. Hän oli kaikkein mielestä kuitenkin käynyt vähän hiljaisemmaksi kuin ennen, -- vaan olipahan jo kohta täysikasvanut tyttö.

Laurin kanssa olivat he nyt ruvenneet paljon paremmin sopimaan, niin että hyvinkin viihtyivät toistensa seurassa mäenlaskuissa ja hiihtoretkillä ympäri Tuomarilan metsäisiä rantoja.

Lauri olikin kaikin puolin kehittynyt parempaan, ja vanhemmat kiittivät tästä uusia parempia kouluoloja Helsingissä. Myös Aini näki ilolla veljensä käytöksen muuttuneeksi. Vaan kun hän kuuli Laurin kertovan Leenistä, hänen seuroistaan y. m., ymmärsi hän kohta syyn siihen.

Aini oli käynyt entistään ehkä vieläkin totisemmaksi, vaikkei hän kuitenkaan ollut niin alakuloinen kuin syksyllä. Hän ei enään istunut itsekseen omissa mietteissään, vaan oli ruvennut niin kovin ahkeraksi. Kuten ennen otti hän kyllä osaa kaikkiin taloudellisiin töihin, vaan kun hänellä oli vähänkin vapaata aikaa, istui hän ahkerasti lukemassa. Hänen omaisensa ihmettelivät usein, että hän viitsi tuollaisia ikäviä koulukirjoja, historioita ja kielioppeja tutkia. Eiköhän olisi ollut parempi lukea kaunokirjallisuutta ja muita enemmän kehittäviä kirjoja, nyt kun hän jo oli koulunsa päättänyt? Aini tähän tavallisesti ei vastannut mitään; hänellä oli omat tuumansa. vaikkei hän vielä tahtonut niistä puhua.

Vaan kun joulun jälkeen kaikki olivat lähteneet pois ja olot Tuomarilassa taas joutuneet vanhoilleen, päätti Aini tehdä täyttä totta tuumastaan ja puhua siitä vanhemmilleen. Eräänä sopivana iltana hän sen sitte tekikin.

Hän olisi tahtonut ensi syksynä päästä Helsinkiin, jatko-opistoon, hän aikoi opettajattareksi!

Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet edes aavistaneetkaan, että Ainilla olisi minkäänlaisia ajatuksia sinnepäin.

Aini, joka aina oli ollut niin hiljainen ja tyytyväinen, niin kotiinsa ja vanhempiinsa kiintynyt ja niin kaikin puolin käytännöllinen ja taloudellinen! Hän oli nyt muuttanut mielensä, hän nyt ei enään viihtynyt kodissaan, vaan tahtoi sieltä pois. Eikö hänellä sitte ollut hyvä olla kodissaan? Ja kuka sitte jäisi vanhempien luo, isän ja äidin avuksi?

Ainin sydäntä kirveli. Hän oli todellakin kotiinsa ja vanhempiinsa hyvin kiintynyt, ja ajatus jättää heidät yksin vanhoiksi päiviksi vaivasi häntä suuresti. Hän oli sentähden miettinyt keinoa tämän asian järjestämiseksi ja puhui siitä nyt vanhemmilleen.

Löytyi niin monta varatonta nuorta tyttöä, jotka lopetettuaan koulunsa mielellään tahtoivat päästä johonkin kotiin maalle taloutta oppimaan sekä olemaan emännälle avuksi ja seuraksi. Jos he ottaisivat jonkun tuollaisen Tuomarilaan, niin voisi hän olla heille Ainin sijassa sill'aikaa kuin hän oli poissa, -- loma-ajoiksi hän kyllä aina tulisi kotia. Tämän kautta he varmaankin tekisivät hyvän työn ja auttaisivat jotakin köyhää nuorta tyttöä, joka olisi heille tästä kiitollinen.

Vanhemmat myönsivät tämän kyllä; vaan kuitenkaan he eivät voineet sitä mielessään sulattaa, ettei Aini ollut tyytynyt kotioloihinsa vaan pyrki hänkin ulos maailmalle. Sekä tuomari että hänen rouvansa hyväksyivät kyllä uuden ajan mielipiteet naisen oikeudesta antautua sille uralle, johon hänellä oli taipumusta. Vaan he eivät kuitenkaan koskaan olleet ajatelleet, että Aini antautuisi muulle kuin omalle kodilleen. Ja he toivoivat heiltä jäävän jälkeensä niin paljon, ettei Ainin koskaan tarvitsisi minkäänlaista puutetta nähdä, vaikka hän jäisikin ihan yksin maailmaan.

Vaan sitä he eivät kuitenkaan uskoneet tapahtuvan, sillä Aini oli heidän mielestään ikäänkuin luotu rouvaksi, oman kodin helläksi hoitajaksi. He tiesivät myöskin monen nuoren tuomarinapulaisen, joita talven kuluessa oli ollut Tuomarilassa, katsoneen Ainiin. Vaan tämä ei ollut niitä huomannutkaan, hän oli vaan kulkenut omaa tietään omissa ajatuksissaan. Ja nyt he ymmärsivät syyn siihen. Se oli uuden ajan henki, joka oli päässyt häneenkin juurtumaan. Se oli saattanut hänet unohtamaan velvollisuutensa vanhempiansa ja kotiansa kohtaan tuon halun tähden päästä ulos maailmaan, -- muka kehittymään.

Ja äiti oli kuitenkin kaikella tavoin koettanut opettaa tytärtään panemaan arvoa kotiin ja sen tehtäviin ja rakkauden lujilla siteillä koettanut kiinnittää hänet siihen. Nyt nämä siteet eivät olleet sen lujempia kuin että Aini ne katkoi ja riisti itsensä vapaaksi.

Niin, hän mahtoi sitte koettaa tätä uutta vapautta, -- kun kerran hänen mielensä teki pois, niin he eivät tahtoneet häntä pidättää. Kyllä he tarkoittivat hänen parastaan ja hänen onneaan, vaikka he olisivat toivoneet hänen löytävän sen omassa kodissaan.

Aini kärsi syvästi siitä, etteivät vanhemmat häntä ymmärtäneet. Vaan hän ei voinut tätä heille sen lähemmin selittää. Se oli hänelle tullut ikäänkuin luonnon vaatimana, tämä halu päästä täältä kotoa kehittymään ja oppimaan, jotta hän sitte voisi jotakin elämässään toimittaa. Opettajain kehotukset koulussa ihmisen velvollisuudesta kehittämään sielunlahjojaan, Arvin innokkaat sanat isänmaasta ja kaikkea uhraavasta työstä sen hyväksi, -- kaikki oli hänessä herättänyt tämän halun.

Se oli sitte kasvanut päivä päivältä syksyn yksinäisyydessä. Ja sen jälkeen kuin hän joulun edellä oli käynyt Elsan luona, oli se hänelle tullut yhä selvemmäksi: hänen täytyi päästä oppimaan ja kehittymään.

Sillä sitä hän ei voinut kotona, vaikka hän kuinkakin koettaisi. Taloudelliset toimet ottivat täällä melkein kaiken hänen aikansa. Ja hänellä olisi kuitenkin ollut niin äärettömän paljo luettavaa ja tutkittavaa ja opittavaa. Ja sitä paitsi oli niin paljo, jossa hän olisi tarvinnut jonkun opettajan neuvoa ja johtoa. Eikä hänellä täällä ollut ketään, jonka puoleen voisi kääntyä sellaisissa asioissa.

Sunnuntaikoulutyönsä oli silloin ollut hänen lohdutuksenaan, vaan ei sekään häntä tyydyttänyt. Hän tunsi oman kykenemättömyytensä niin kovin suureksi. Hänen luokseen oli Tuomarilan tupaan kokoontunut joukko lapsia, joille hänen nyt tulisi opettaa sisälukua, kirjoitusta ja muitakin opinalkeita sekä puhua Jumalasta ja isänmaasta. Vaan hänen oli ollut niin kovin vaikea siinä päästä mihinkään järjestykseen, asettua kaikkien kannalle sekä saada pienimmätkin käsittämään opetustaan. Lasten sydämet hän kyllä pian oli voittanut, vaan hän ei mielestään opetuksessaan päässyt juuri minnekkään.

Tämä masensi hänen mielensä. Vaan se herätti samalla hänessä halua kehittää itsensä oikein hyväksi opettajaksi, joka todellakin voisi jotakin aikaan saada. Ja sitä hän varmaan voisi, jos vain pääsisi Helsinkiin, pääsisi jatko-opistoon oppimaan. Hän oli kuullut eräältä toverilta, joka jo kävi jatko-opistoa, kuinka opetus siellä oli niin kehittävää ja jalostuttavaa.

Ja sitä juuri hänkin kaipasi, hän tahtoi kehittyä jaloksi ja hyväksi.

Sitte hän voisi tehdä jotakin isänmaan siunaukseksi, -- Arvi saisi vielä nähdä, että hänkin oli voinut toteuttaa niitä aatteita, jotka kerran olivat heitä yhteisesti innostuttaneet.

Hän kirjoitti nyt tovereilleen Helsinkiin pyytäen tietoja jatko-opiston vaatimuksista y. m. Kun hän oli käynyt yksityistä tyttökoulua, täytyi hänen ensin suorittaa tutkinto päästäkseen sinne, ja hänen oli sentähden muutamissa aineissa vähän lisää luettava.

Tähän hän nyt ryhtyi täydellä todella. Sillä siinä suhteessa hän aina oli ollut kunnianhimoinen eikä tahtonut olla muita huonompi. Hän luki ahkerasti, vaan kuitenkaan hän ei laiminlyönyt taloudellisia velvollisuuksiaan tämän lukemisensa tähden. Päinvastoin koetti hän vielä entistä enemmän olla äidilleen avuksi ja isän seurana. Hän koetti työssään ja toimessaan esiintyä iloisena ja tyytyväisenä. Ja tämä onnistuikin hänelle paremmin nyt, kun hänen mielessään kangasti tuo uusi elämän ura, jota hän pian saisi alottaa ja jolla hän vielä saavuttaisi jalon elämäntarkoituksen. Ja hän lupasi itselleen, etteivät hänen vanhempainsa koskaan tarvitsisi katua, että he, vaikka vastenmielisestikin, olivat antaneet tyttärensä seurata omaa haluansa.

Arvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, -- hän ei olisi sitä voinut ilman katkeruutta.