Chapter 3

-- Vaan sittekin mieleni palaa tuonne kauas suureen, avaraan maailmaan, sanoi Ester. Siellä saan nähdä kaikki mitä löytyy kaunista ja ihanata ja suurta, siellä saan ihailla sellaisia taideteoksia, etten koskaan täällä. Niin, isä on luvannut minulle, että kohta kun olen lopettanut kouluni pääsen muutamaksi vuodeksi ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan. Hänen olisi itse ennen nuoruudessaan tehnyt mieli lähteä sinne, vaan hänellä ei silloin ollut tilaisuutta sitä tehdä.

-- Kummallista, kun minun ei ollenkaan tee mieli pois täältä omasta maastani, vakuutti Elsa. Enkä luule tulevani koskaan lähtemään ulkomaille, -- ellei kuitenkin hääretkelle, lisäsi hän nauraen. Viihdyn täällä niin erinomaisen hyvin keskellä koivumetsiä ja sinijärviä ja olen päättänyt kerran rakentaa itselleni majan jonkun pienen järven rannalle, johon sitte kokoon ympärilleni joukon pieniä köyhiä lapsia. Tämä on minun tulevaisuuden tuumani.

-- Aijon minäkin jäädä tänne omaan maahani ja oman majan aijon minäkin itselleni rakentaa, puhui Arvi. Ja valoa ja lämpöä täynnä tulee se majani olemaan, sen minä vakuutan. Enkä aijo siinä yksin asua, vaan kaksi tulee meitä siinä elämään. En ole ajatellut köyhiä lapsia, vaan kaiken hyvän ja jalon, kodin, kansan ja isänmaan hyväksi aijon minä elämäni työn uhrata.

-- Koti, kansa ja isänmaa, -- siinä ne, joille minäkin tahdon elämäni antaa, sanoi Aini totisesti. Vasta tänä kesänä on se minulle oikein selvinnyt, vaikk'en vielä tiedä millä tavalla sitä voin elämässäni toteuttaa.

-- Lauletaan Maammelaulu, nyt kun tulemme rantaan, ehdoitti samassa Leeni. Sehän sopisi niin erinomaisen hyvin nyt, kun olemme näin juhlallisia. Kah, siinä seisoo pihalla kaikki leikkuuväki, lauletaan heille, sepä vasta kuuluisi joltakin heidän korvissaan! Ja samalla se olisi jäähyväislaulu meidän hauskalle kesälle täällä Tuomarilassa.

-- Niin, ja tervehdyslaulu minun uudelle elämänuralleni Helsingissä, lisäsi Lauri.

Ja Maammelaulun kaikuessa laskivat he veneet rantaan.

Varhain seuraavana aamuna lähdettiin Tuomarilasta kahdella hevosella asemalle. Toisella vei renki kaikki matkatavarat, toisella taas ajoivat Lauri, Ester, Väinö ja Leeni. Elsa ja Arvi olivat tahtoneet ajaa polkupyörällä, nämä kun myöskin olivat saatettavat asemalle.

He jäivät sentähden vielä vähäksi aikaa verannalle istumaan, siksi kuin toiset olivat ennättäneet jonkun matkaa edelle. Vielä kerran johtuivat muistiin kaikki hauskat kesäiset hetket ja oltiin yksimielisiä siitä, ettei kukaan heistä ennen ollut viettänyt niin hauskaa kesää.

Yhtäkkiä nousi Elsa ja läksi verannalta alas rantaan. Sieltä tuli hän pian takaisin kädet täynnä lemmikkikukkia.

-- Muistatko, Aini, kun kesän alussa olimme lemmikkejä poimimassa samana päivänä kun Arvi ja Ester tulivat tänne? Silloin arvelin, tulisivatko ne kaiken kesää kukoistamaan yhtä kauniisti, ovatko ne todellakin niin uskollisia kuin heidän sinivärinsä ilmoittaa. Katsokaa nyt, eivätkö ole aivan yhtä sinisiä kuin silloinkin?

-- Anna ne minulle, Elsa, uskollisuuden merkiksi, pyysi Arvi hiljaa.

Elsa jakoi kukkia Arville ja Ainille ja järjesteli loput kimppuun verannan pöydälle.

-- Nämä minä jätän tänne Tuomarilaan todistukseksi siitä, että minäkin olen uskollinen ja pian tulen tänne takaisin, sanoi Elsa iloisesti.

Kun Arvi ja Elsa lakkiaan heiluttaen läksivät polkupyörillään Tuomarilasta, jäi Aini veräjälle heitä katselemaan, silmät täynnä kyyneleitä. Siinä he nyt menivät, Elsa serkku, josta hän oli pitänyt niin paljon ja Arvi, -- koko hänen kesäilonsa! Oi, jos hän olisi päässyt mukaan, jos hänkin olisi päässyt Helsinkiin lukemaan ja oppimaan niinkuin nuo muut ja Arvikin! Hän olisi tahtonut seurata häntä ja hänen työtään, hän olisi tahtonut olla missä Arvikin oli. olisi tahtonut tietää mitä hän siellä teki, mitä hän ajatteli ja tunsi -- -- -- -- --

Vaan hänen täytyi nyt odottaa kokonainen vuosi ja ainoastaan ajatuksissaan seurata Arvia siellä Helsingissä. Vaan kyllä hän sen mielellään tekikin, -- hän tahtoi jäädä tänne ilolla ja uskollisuudella täyttämään velvollisuutensa. Sillä keväällä hän pääsisi Helsinkiin ja Arvin ylioppilasjuhlaan!

V.

Lauri oli päässyt realilyseon 6:lle luokalle ja oli tutkinnossa oikein kunnostanut itsensä. Hän kirjoitti tästä kotiinsa jonkunmoisella voitonriemulla, sillä isä oli kaiken aikaa hyvinkin epäillyt Laurin tietoja. Kirjeen lopussa hän sitte ikäänkuin sivumennen kysyi, kuinkahan tuon polkupyörän kanssa nyt kävi, jonka isä oli hänelle luvannut, kohta kun hän pääsisi 6:lle luokalle. Isä ja äiti tuumasivat ensin yhdessä, tokkohan nyt enään näin syksyllä olisi syytä polkupyörän ostamiseen. Vaan kun Aini sitte kehoitti heitä heti täyttämään lupauksensa, lähetti isä hänelle rahat, kuitenkin samassa varoittaen häntä syrjäyttämästä koulutyötään polkupyörän tähden.

Lauri tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, kun uusi, kiiltävä polkupyörä nyt oli hänen omansa, ja hän säilytti sen huoneessaan sänkynsä vieressä. Hän asui erään vanhan neidin luona, joka oli tuomarin sukulainen ja jolla oli pari muutakin koululaista. Lauri oikein nautti uusista oloistaan. Koulussa oli kaikki niin peräti toista kuin siellä pikkukaupungissa, -- niin järjestettyä, komeata ja kaunista. Hän kulki koulun leveitä käytäviä niin suorana ja tietoisena siitä, että hänellä nyt oli täysi oikeus kaikkeen tähän, -- kesäisen kovan työnsä kautta. Korkeat, valoiset kouluhuoneet tekivät hänen mielensä kohta iloiseksi, ja toverien paljous oli hyvinkin Laurin mieleen, hän kun luonnoltaan oli seuraihminen.

Ja toverit myöskin pitivät hänestä ja tahtoivat hänet mukaansa polkupyörä- ja muille retkille. Iltapäivällä läksivät he tavallisesti läksyt luettuaan kauas Kaisaniemen kautta Eläintarhaan, jossa sitä usein pistäyttiin Alppilaan kahvia juomaan. Tämä oli kuitenkin toista kuin ennen siellä pikkukaupungin leipäkaupassa, -- ja Lauri joi kahvia ja söi leivoksia ja tarjosi muillekin. Vaan maksoi se myöskin koko joukon enemmän kuin siellä. Isä oli kyllä Laurille antanut rahaa hänen yksityisiä tarpeitaan varten, vaan viikon kuluttua olivat hänen rahansa jo melkein lopussa.

Täällä olikin niin paljon sellaista, jota mieli teki! Nuo kauniit leivokset ja makeiset kauppojen komeissa ikkunoissa houkuttelivat Lauria niin voimakkaasti, ettei hän millään tavalla voinut vastustaa. Ja kaikki nuo ihanat hedelmät sitte halleissa ja kauppatorilla! Kun hän vaan ensin oli saanut niitä kaikkia vähän maistaa, niin kyllä hän sitte taas olisi säästäväinen, tuumasi hän.

Vaan kun tämän lisäksi tuli varsinaisten koulutarpeiden, uusien kirjojen y. m. ostaminen, niin Laurin täytyi isältä pyytää enemmän rahaa. Tämä kyllä lähettikin vaan kirjoitti samassa vakavan kirjeen, josta Lauri huomasi isän epäilevän hänen säästäväisyyttään. Tämä koski Lauriin, isä kun oli hänelle viime aikoina antanut niin paljon rahaa, ja hän päätti koettaa olla tuhlaamatta.

Jos hän kieltäytyisi menemästä toveriensa kanssa, niin hän ehkä paremmin voisi vastustaa tuota tuhlaamisen halua, ajatteli hän kerran ja päätti pysyä kotona koko iltapäivän. Vaan aika tuli hänelle pitkäksi, kun hän läksyt luettuaan istui yksin kamariinsa suljettuna. Silloin johtui yhtäkkiä hänen mieleensä kesäiset toverit, joita hän kaiken tämän uutuuden tähden melkein oli unohtanut. Arvi ja Ester ja Väinö ja Leeni sitte! Kuinkahan hänen matematiikkansa kanssa olikaan käynyt, -- ja hän kun oli luvannut Leeniä auttaa! Ja Lauri puki kiireesti päällensä ja läksi kauppias Borgströmin luo.

Sinne tultuaan soitti hän vähän ujosti, sillä komeat käytävät suuressa kivirakennuksessa olivat tehneet häneen hieman juhlallisen vaikutuksen. Tämä kuitenkin kohta haihtui, kun etehisessä Leeni oikein riemusilmin tuli häntä vastaan.

Miks'ei Lauri ollut ennen tullut, -- hän oli Lauria niin kovin, kovin odottanut ja olisi itse tullut hakemaan, jos vaan olisi tiennyt missä asui. Hän oli kuullut Laurin saaneen polkupyörän ja nyt hän tahtoi hänetkin mukaan, kun toveriensa kanssa läksi ajamaan. Vaan tänään hänellä kuitenkaan ei ollut aikaa siihen, sillä nyt oli taas tuo ikävä matematiikan päivä, jolloin hän sai istua tuntikausia laskemassa eikä sittekään päässyt kaikista noista laskuista selville. Vähän helpompi hänellä kuitenkin oli ollut sen jälkeen kun Lauri oli hänelle näyttänyt nuo vaikeat "knopit", vaan nyt oli siinä taas joukko probleemeja, joista hän ei millään tavalla selvinnyt. Hän oli käynyt kahdenkin toverinsa luona, vaan eivät hekään niitä ymmärtäneet eikä hän enään kehdannut mennä muualta kysymään. Vaan mikä hätä tässä nyt enään oli, kun Lauri oli tullut häntä auttamaan.

Leenin sanoja kuunnellessa Laurin sydän oikein keveni. Isän kirje ja yksinäisyys siellä kotona olivat tehneet hänen mielensä alakuloiseksi, ja nyt tuo Leenin ilo ja hänen luottamuksensa Lauriin oikein lämmittivät häntä. Tuota luottamusta hän ei saisi pettää! Ja hän läksi Leenin kanssa tämän kamariin ja alkoi hänelle selittää, mitenkä nuo vaikeat probleemit olivat käsitettävät. Pian olivatkin ne kaikki suoritetut, ja iloisena vei Leeni Laurin veljensä luo, joka tavallisuuden mukaan istui piirtämässä.

Väinö oli Leenin mielestä viime aikoina ollut niin kovin alakuloinen ja yksinään oleskellut kamarissaan eikä niin paljon kuin ennen seurustellut toveriensa kanssa. Se varmaankin nyt ilahuttaisi Väinöä, kun taas sai nähdä Laurin, tuumaili hän. Ja siinä Leeni ei erehtynytkään. Nyt muistuivat mieleen kaikki hauskat kesäiset hetket ja yhteiset iloiset retket, ja myöhään iltaan asti istuivat he juttelemassa. Väinö ja Leeni läksivät sitte Lauria saattamaan, jotta saisivat nähdä missä hän asui. Ja Laurin täytyi luvata Leenille, että hän ainakin joka toinen päivä tulisi heitä katsomaan.

Väinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen kaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien suosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa. Juhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain, kuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti että kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta sanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään ollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati niin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti hän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni ei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä häntä oikein vaivasi.

Kerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän tavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä ikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, -- aivan niinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he menisivät heitä katsomaan.

Vaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli tavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan hyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö vartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja tyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet sinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen tunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut aikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut tuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle aivan välttämätöntä.

-- Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna. -- ja jos sinä vaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn sinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin sinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän aina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua kohtaan.

-- Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä on niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan, -- minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.

-- Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja mehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, -- jos Ester todellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä välitämme.

-- Kyllä minä sittekin välitän, -- kunhan vaan saisin hänen kanssaan puhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja tuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.

-- No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman keinon, -- lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että meillä on kesäläisten kokous.

Ja kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä päivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän rohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.

Eräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän asiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli kyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan nuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.

He vietiin suureen komeaan saliin, täynnä kukkia, tauluja ja taideteoksia. Leeni ei tiennyt pitikö hänen istua vai seisoa, ja Lauri seisoi ensin oven suussa vaan rupesi sitte kulkemaan ympäri huonetta katsellen ja ihmetellen kaikkea tuota komeutta. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut, ja he alkoivat jo epäillä, olivatko todellakin joutuneet oikeaan paikkaan. Vihdoin kuitenkin aukeni ovi ja palvelija käski heidät astumaan sisään nuoren neidin kamariin.

Ester tuli heitä vastaan kylläkin ystävällisesti vaan kuitenkin vähän vieraana. Hän näytti vieläkin pitemmältä, solakammalta ja kauniimmalta hienossa kaupunkipuvussa kuin siellä maalla lyhyissä kesähameissaan. Leeni oli niin hämillään, ettei hän ollenkaan muistanutkaan varsinaista asiataan, vaan istui ääneti ja vastasi ainoastaan Esterin kysymyksiin. Laurille alkoi kaikki tämä juhlallisuus käydä ikäväksi, hän nousi ylös ja rupesi täälläkin Esterin hienoja pikkukapineita katselemaan.

Silloin tuli Arvi sisään, ja heti huomattuaan heidän vaikean asemansa, alkoi hän puhua heidän kanssaan yhteisistä kesämuistoista. Pian olikin vieras mieliala kokonaan haihtunut, ja kun Lauri sitte rupesi juttelemaan vanhalla hauskalla tavallaan, oltiin pian entisellä tutulla kannalla. Niin sydämmellisesti hän ei ollut nauranut sen jälkeen kun kaupunkiin tuli, väitti Ester, eikä Leeni hänessä enään huomannut minkäänlaista ylpeyttä. Väinö oli erehtynyt, Ester oli kai vain ollut vähän ujo häntä tavatessaan, arveli Leeni.

Arvi kysyi tarkkaan kaikkia, kysyi Ainia ja Elsaakin, oliko heiltä mitään kuulunut. Eikö kukaan heistä ollut kirjevaihdossa Elsan kanssa? Olisi ollut hauska, jos he kaikki olisivat voineet olla täällä yhdessä niinkuin kesällä hauskassa Tuomarilassa.

Nyt uskalsi Leenikin puhua varsinaista asiataan ja ehdottaa, että he kaikki kokoontuisivat heidän luokseen yhteisiä kesämuistoja virkistämään. Kaksi heistä oli kyllä poissa, vaan he voisivat sitte vaikka kirjoittaa näille yhteisen kirjeen, niin että sittekin tuntuisi ikäänkuin olisivat hekin olleet mukana. Arvi voisi sen tehdä, hän kun osasi niin kauniisti kirjoittaa. Ja Ester voisi siihen piirtää jotakin niinkuin ennen kesälläkin.

Leenin ehdotus otettiin kohta vastaan suurella suostumuksella. Arville ja Esterille tulisi tämä olemaan jonkinmoisena virkistyksenä heidän ykstoikkoisessa elämässään vanhempien poissaollessa. Ja vaik'ei Ester tahtonut sitä itselleenkään myöntää, kaipasi hän kuitenkin tuota yksinkertaista toverimaista seurustelua, johon hän kesällä Tuomarilassa oli tottunut.

Päätettiin siis, että Arvi ja Ester jonakin päivänä seuraavalla viikolla tulisivat Väinön ja Leenin luo yhteistä kesäläiskokousta viettämään. Ja Lauri ja Leeni läksivät iloisella mielellä kotia, -- Leeni veljelleen kertomaan, että Ester oli ollut niin kovin ystävällinen eikä vähintäkään ylpeä.

VI

Tuomarilassa oli syksy kulunut ahkerassa työssä ja toimessa. Syysilmat olivat olleet kirkkaat ja kauniit, ja kaikki oli sentähden onnistunut erittäin hyvin. Jo olivat riihet melkein kaikki tapetut, kevätvilja oli kylvetty ja perunat ja kyökkikasvit olivat otetut maasta. Papuja oli pieniksi leikattuina suolattu suuriin pyttyihin, herneitä oli pantu pulloihin, puoloja sekä omenia keitetty, ja kaikki sitte viety suureen aittaan talven varaksi. Tuomari oli itse ollut pitämässä huolta kaikista ulkotöistä, ja sisällä taas oli tuomarin rouva aamusta iltaan asti ollut alituisessa puuhassa. Aini oli häntä ahkeraan auttanut kaikissa näissä toimissa ja tehnyt sitä iloisella mielellä.

Hänelle olivat nämä erilaiset syystoimet tuottaneet uutuuden viehätystä, hän kun nyt ensi kerran moneen vuoteen oli kotona näin syksyllä. Erittäinkin miellyttivät häntä työt puutarhassa, jossa paikottain vieläkin vihreät puut muistuttivat kesäisiä päiviä. Joskus meni hän myös rantaan ja seisoi siellä syystuulessa, hengittäen rintansa täyteen raitista ilmaa; tuntui kuitenkin väliin niin kummallisen ahtaalta tuolla sisällä noissa alituisissa taloustoimissa. Ja kesävieraiden lähdettyä oli joskus myös tuntunut niin tyhjältä. Hän ei oikeastaan heidän seuraansa ikävöinyt, sillä hän oli tottunut olemaan yksin ja pitikin yksinäisyydestä. Vaan jotakin hän tässä kuitenkin kaipasi, vaikkei itsekään tiennyt mitä.

Päivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän iltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni hänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan mielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli kirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta. Kuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään tyytymättömyyden sanaa.

Vaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot Tuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan pieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa. Kirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan kuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä kaiholla katsellen.

Hän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella sydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut käydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia. Opettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan tietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja hän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.

Vaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä paitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli täynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin talvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet kaikki loppuneet.

Nyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli aikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä mokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä auttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi aikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät lapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä paljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja tietonsa muiden hyväksi, -- ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi, vaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat opettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa paloi.

Eräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut Laurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin maaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton kirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, -- se oli Arvilta!

-- Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi olikin aina ollut niin erittäin hieno poika.

Ainin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin terveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan sitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia, joita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän sykki ilosta. Arvin ystävä, -- niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi olevansa koko sydämensä pohjasta!

Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut. Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian vastaavan hänen kirjeesensä.

Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa joukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen esille ja luki sen uudestaan.

Hän päätti vastata siihen, vaan mitä hän Arville kirjoittaisi? Eihän hän voinut sydämensä syvimpiä ajatuksia ilmi lausua, eihän hän voinut sanoa, kuinka hän häntä kaipasi, kuinka hänen mielensä paloi sinne? Arvi ei suinkaan olisi sitä ymmärtänyt, Aini kun niin monta kertaa kesällä oli puhunut tehtävistään täällä rakkaassa kodissaan. Siitä hän nytkin voisi Arville kirjoittaa, vaan mistä tehtävästä? Taloudellisista töistäänkö, sunnuntaikoulustaan vai luvuistaan? Se oli kaikki niin vähäpätöistä ja pientä, ettei hän siitä kehdannut puhuakaan. Ei, jos hän tahtoisi olla suora ja kirjoittaa Arville niinkuin todelliselle ystävälle, niin hänen täytyisi paljastaa itsensä, tyytymättömyytensä ja kaipauksensa. Ja sitä hän ei tahtonut, ainakaan ei nyt vielä.

Sentähden hän nyt kirjoitti aivan lyhyesti, kiittäen kirjeestä ja kertoen yhtä ja toista Tuomarilan oloista. Samassa hän ilmoitti myös Elsan syntymäpäivän, -- se varmaankin tulisi ilahuttamaan Elsaa, kun hän Arvilta saisi onnentoivotuksen syntymäpäivilleen.

Loppupuolella syksyä Aini sitte kerran sai Elsalta pitkän kirjeen. Se oli täynnä iloisia kertomuksia koulusta ja huveista.

Tämä oli nyt Elsan viimeinen kouluvuosi, ja siellä pikkukaupungissa olivat korkeimman luokan tyttökoulu-ja lyseolaiset kaupungin tärkeimpiä henkilöitä ja mukana kaikissa. Ja hänellä oli ollut niin kovin hauska! Oli ollut mukana lyseolaisten juhlakonventeissa ja Suomalaisen Seuran iltamissa ja kuvaelmissa ja tanssinut kaksi paria kenkiä ihan rikki repaleiksi.

Nyt perustettiin par'aikaa luistinklubi, ja siihen saivat koululaisetkin ottaa osaa. Hän aikoi itselleen valmistaa sievän luistinpuvun, samanlaisen kuin hänen kesällinen polkupyöräpukunsakin, vaan oikein paksusta vaatekankaasta. Voi, jos Ainikin voisi olla mukana! Ja kaikki muut kesätoverit, jos hekin olisivat siellä! Hän oli saanut Arvilta kirjeen syntymäpäiväkseen ja lahjan, -- Topeliuksen runot sinisessä nidoksessa. Ja lehtien välissä oli ollut kuivatuita kukkia, lemmikkikukkia.

Kun tuomarin rouva oli lukenut Elsan kirjeen ja kuullut kaikista huveista, joissa hän oli mukana, ehdotti hän miehelleen, että Ainikin saisi lähteä kaupunkiin vähän huvittelemaan. Kun nyt tässä talvi oikein pääsi tulemaan lumineen ja rekikelineen, niin voisi hän lähteä sinne jouluostoksille. Tuomari suostui tähän mielelläänkin, ja Aini oli siitä äidilleen kiitollinen.

Eräänä aamuna joulukuun alussa, kuin yöllä oli satanut runsaasti lunta ja keli oli mitä luistavimmillaan, läksi Aini kaupunkiin, jossa Elsa kävi koulua. Isä oli hänelle antanut rahoja kaikenlaisiin ostoksiin ja omiinkin tarpeisiin ja Ainilla olikin koko pitkä lista jouluostoksia. Elsa oli hänen oppaansa ostoretkillä kaupungissa, kulki hänen kanssaan kaupasta kauppaan, neuvoi häntä joululahjojen ostamisessa ja oli mitä iloisimmalla tuulella. Tämä oikein virkisti Ainin tavallisesti niin totista mieltä, ja hän tuli pian Elsan kanssa vielä ystävällisemmälle kannalle kuin kesän aikana.