Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

AURINGON NOUSTESSA

Kasvavalle nuorisolle

Kirjoitti T. R. [Tekla Roschier]

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1898.

I.

-- Kuinka ihmeen hauskaa täällä on!

Ja loistavin silmin, punaposkisena ja paljasjaloin hyppi Elsa pitkin rantaa kiveltä toiselle. Hameenhelmojansa piteli hän ylhäällä, etteivät kastuisi, kun hän silloin tällöin antoi lämpöisten aaltojen huuhtoa jalkojaan. Kihara tukka oli joutunut ihan pörrölleen, ja paksu palmikko heittelihe edestakaisin joka kerta kun tyttö taas teki uuden hyppäyksen.

Hän läksi yhä edemmäs, vähän väliä katsoen taakseen rantaa kohti, johon toverinsa oli jäänyt kukkia poimimaan. Vihdoin hän joutui suurelle kivelle, josta ei enään päässyt kauemmaksi, ja tänne hän nyt jäi seisomaan. Hän laski alas helmansa, pyyhki tukkansa silmiltään ja katseli ympärilleen.

-- Ja kuinka ihmeen ihanata täällä on! Katso toki tänne, Aini, -- en ole koskaan elämässäni nähnyt mitään näin kovin kaunista!

Innostuksessaan hän ojensi kätensä ja osoitti ympäri seutua, joka siinä heidän silmiensä eteen levitti koko kesäisen kauneutensa. Pitkin rantaa jossa he seisoivat pisti toinen niemi toisensa perästä vaaleanvihreän helmansa sinilahteen, ja toisella puolen taas kohosi korkea vuoriranta, jonka synkkä havumetsä kuvastui syvään, tummaan veteen. Kumpaisellakin puolen ulotti pitkä niemi kärkensä melkein lahden poikki, ja kapean salmen takana avautui aava ulappa, jonka toiselta rannalta näkyi kylä kirkkoineen ja taloineen.

-- Lähdetään soutelemaan, Aini, tuo vene tänne, niin minä tästä yhtäkkiä hypähdän siihen. Kyllä minä airot hoidan, järvihän on ihan tyyni, ei tunnu pienintäkään tuulahdusta, -- oi, tule nyt, Aini, se olisi niin hauskaa, niin kovin, kovin hauskaa!

Ja hän kääntyi Ainiin kädet ojennetuina, ikäänkuin odottaen, että tämä heti lähtisi venettä tuomaan. Vaan Aini jäi seisomaan hymyellen toverinsa innostukselle.

-- Emme nyt jouda tässä soutelemaan, Elsa kulta, tiedäthän sen. Parin tunnin perästä saapuvat vieraamme; isä jo käski Heikin lähtemään niitä asemalta noutamaan. Ja uutimet ovat vielä panematta poikain ylishuoneen akkunoihin ja piparikakut leipomatta, sen sinä tiedät. Entäs kukat sitte, joita tulimme poimimaan, -- Elsa kulta, meillä on kiire! Joudu nyt pian, äiti jo varmaan odottaa meitä auttamaan!

Ja Aini kokosi kukat kaikki vyöliinaansa ja läksi rannalta nousemaan taloa kohti. Elsa myös rupesi nyt hyppimään pitkin kiviä takaisin rantaan, jossa hän kivien ja ruohojen väliltä alkoi poimia lemmikkikukkia. Siinä niitä kasvoi niin suuria, sinisilmäisiä, -- oikeinpa ne mahtoivat nauttia siinä lämpöisessä, lauhkeassa sammalturpeessa, ajatteli Elsa. Hän ei oikein olisi malttanut niitä taittaa, vaan jäi siihen kumartuneena niitä katselemaan.

-- Lemmikki-kukka, kuinka hyvin tämä nimi sopiikin teille, puheli hän ja silitteli niiden hienoja lehtiä. Siniväri, sehän on uskollisen lemmen merkki; tahdon teitä koettaa, oletteko todellakin uskollisia -- -- -- -- -- -- --

Yht'äkkiä muisti hän Ainin varoituksen joutumaan, otti kiireesti kädet täyteen kukkia ja läksi hänkin juosten koivujen lomitse taloon.

Siellä oli tulinen kiire. Tuomari Berg ja hänen rouvansa odottivat vieraita, vanhaa ystävätänsä eversti Eek'iä rouvineen, jotka aikoivat lähteä vuodeksi ulkomaille ja nyt poikkesivat tänne jättämään lapsensa, Esterin ja Arvin, kesäksi tuomarin huostaan tänne maaseudun rauhaisuuteen. Nämä olivat melkein samanikäiset tuomarin Ainin ja Laurin kanssa, ja näiden raitisten maalaisten seura tulisi varmaankin vaikuttamaan heihin hyvin, arveli eversti kirjeessään, jossa pyysi lapsilleen asuntoa ja hoitoa. Tuomarin rouva oli myös kohta ollut taipuvainen ottamaan heidät vastaan. Tuomarilassa oli huoneita tarpeeksi, ja vähän lisääntyvät taloustoimet eivät häntä huolestuttaneet, -- ne olivat aina olleet hänen mielityönsä erittäinkin näin kesällä, jolloin Aini oli kotona ja hänen ahkerana apuna kaikessa. Joka kesä oli heillä aina ollutkin sukulaisia kesävieraina, ja muutama päivä sitte oli Elsa serkku saapunut Tuomarilaan kesää viettämään. Elsa oli 15 vuotias tyttö, herttainen ja iloinen ja aina valmis hänkin auttamaan, vaikkei siitä juuri sen enempää tullut. Vilkkaalla luonnollaan ryhtyi hän kaikkiin, vaan oli niin täynnä innostusta ja ihailua, että usein unohti työnsä kesken. Kaikki kuitenkin pitivät hänestä, ja erittäinkin tuomari seurasi ihastuksella Elsan vilkkaita liikkeitä ja kauniita kasvonilmeitä, jotka niin muistuttivat hänen rakasta sisartaan. Laurin kanssa taas olivat he alituisesti pikkukinassa, tämä kun aina teki pilkkaa Elsan innostuksesta. Vaan silloin Aini aina piti serkkunsa puolta, jota hän sydämessään ihaili ja josta hän piti vanhemman sisaren hellyydellä.

Tänäpäivänä olivat molemmat serkukset sekä tuomarin rouva aamusta alkaen olleet täydessä toimessa vieraiden vastaanottamista varten. Tytöt olivat siivonneet ja parhaimmalla tavalla koristaneet ylishuoneet, ja heidän ollessaan kukkia poimimassa, oli tuomarin rouva ikkunoihin pannut puhtaat valkoiset uutimet. Elsa nyt järjesteli poimimansa kukat kimppuun ja asetti ne pöydälle tyttöjen kamariin. Sinne olivat myöskin järjestäneet kirjoituspöydän kaikkine tarpeineen, sillä everstin Ester kuului olevan lahjakas tyttö, joka sekä kirjoitteli että piirusteli. Sentähden oli Elsa myöskin seinälle ripustanut kauniin maisemataulun ja tämän alle Topeliuksen ja Runebergin kuvat. Ikkunasta oli kaunis näköala yli koko järven salmineen ja saarineen, -- tämäpä nyt mahtoi kelvata mille runoilijasielulle hyvänsä, ajatteli Elsa, kun lähtiessään vielä loi viimeisen katsauksen sievään, valoisaan kesähuoneesen. -- Poikain huone taas oli rakennuksen toisessa päässä, ja tämänkin olivat tytöt järjestäneet ja siivonneet.

Asetanko tännekin lemmikkikukkia, ajatteli Elsa; vaan kun sitte muisti Lauria, joka varmaankin taas olisi nauranut hänen kukkasinnolleen, päätti hän jättää sinne panematta, -- ehkä tuo vieraskin poika sille vaan nauraisi. Sen sijaan toi hän tänne joukon kirjoja, jotka hänen mielestään sopisivat luettavaksi 16 vuotiaalle pojalle. Se oli suomalaista kaunokirjallisuutta; hän oli nimittäin Arvista kuullut, että tämä oli suomenmielinen, vaikka olikin kasvanut ihan ruotsalaisissa oloissa.

Elsan ollessa ylisillä oli Aini äitinsä kanssa mennyt kyökkiin vehnäleipiä ja piparikakkuja leipomaan. Tämän työn oli tuomarin rouva aina itse tahtonut toimittaa eikä jättää palvelijoiden haltuun, ja tällä tavoin oli Ainikin jo pienestä asti oppinut kaikenlaisia leivoksia valmistamaan. Nyt olivat leivät paraikaa kypsymässä ja kohta sen jälkeen oli vehnäleivokset pantava uuniin. Tuomarin rouva katsoi kelloa; se oli kohta viisi, ja seitsemän ajoissa pitäisi jo vieraiden saapuman asemalta.

-- Kyllä minä tässä jo leipiä katson, pane sinä vaan kahvipannu kiehumaan ja lähde sitte pukeutumaan! Sinähän olet ihan jauhoissa, tyttöseni.

-- Niin, äiti, vartavasten otimme tänään huonommat vaatteet säästääksemme puhtaat vieraita varten. Eilen illalla me Elsan kanssa silitimme vaaleanpunaiset hameemme, ja uuden vyöliinan aijon myös panna ylleni. Ne varmaankin ovat hyvin hienoa väkeä nuo everstiläiset, -- onneksi muistin Laurille panna puhtaat vaatteet ja kauluksen kun läksi asemalle, hän kun koko päivän on ollut työväen kanssa pellolla.

Aini asetti kahvipannun tulelle ja läksi sitte ylisiin pukeutumaan. Sieltä tuli jo Elsa häntä vastaan valmiiksi puettuna, vaaleanpunainen hame yllä ja punainen nauha tummassa tukassaan.

-- Pukeudu pian, minä jo otin vaatteesi esille ja ompelin valkoisen pitsin kaulukseesi. Sillaikaa valmistan minä kahvipöydän ja sitte lähdetään yhdessä veräjälle vieraita vastaan.

Ja hän juoksi portaita alas sellaisella vauhdilla, että melkein oli joutua tuomarin syliin, kun tämä kulki etehisen kautta katsomaan, oliko kaikki jo vieraita varten valmiina.

Tuskin oli Elsa ennättänyt saada kahvipöydän järjestetyksi ja rouva leivät uunista, ennenkuin jo kuului vaunujen ryminä pihalta. Rouva otti kiireesti kyökkivyöliinansa yltään, silitteli tukkansa ja meni verannalle. Siinä jo seisoivat tuomari ja hänen takanaan Aini ja Elsa uteliaina näkemään uusia tovereitaan. Eversti astui vaunuista komeana ja kauniina ja syleili iloisesti vanhaa tuomariystävätään, sillä välin kun tytöt auttoivat rouvaa ja hänen tytärtään.

-- Tervetultua kaikki yksinkertaiseen kotiimme, tervehti tuomarin rouva ja vei vieraat sisään. Te kai olette väsyneet matkan vaivoista ja tarvitsette jotain ravintoa. Kahvipannu tässä teitä jo odottaa, tehkää hyvin -- -- -- --

Vanhemmat astuivat sisään, vaan Arvi ja Ester viipyivät vielä etehisessä, matkakapineitaan järjestämässä. Elsa jäi heitä auttamaan, sillä Lauri, joka tavallisesti oli ensimäinen kahvipöydän ääressä, oli jo kiirehtinyt sinne ja Aini myös lähtenyt vieraille kahvia tarjoamaan.

-- Täällä on niin ihmeen kaunista kaikkialla, sanoi Arvi katsoen ulos, en ole koskaan ennen oleskellut Suomen sisämaissa.

-- Minä taas olen sisämaan lapsi ja oikein rakastan näitä seutuja, vastasi Elsa. -- Sitte auttoi hän Esteriltä hienon päällystakin, pyysi vieraat sisään ja seurasi heitä ruokasaliin, jossa kahvia juotiin.

Elsa nyt katseli heitä tarkemmin. Kuinka kaunis ja hieno oli tuo Ester! Vaalea kihara tukka, suuret siniset silmät ja niin solakka ruumiiltaan! Arvi taas oli vähän lyhyempi vaan hänkin hienon näköinen. Vaalea tukka hänelläkin vaan tummat silmät ja Elsan mielestä niin syvä katse.

-- Raitis elämä ja ilma täällä maalla teidät kyllä pian saa voimakkaiksi ja punaposkisiksi niinkuin minun lapseni ovat, sanoi tuomari ja taputteli Elsan punaisia poskia. Täällä te saatte juosta ja soudella ja kalastaa ja käydä heinässä ja marjassa ja sitte syödä ja juoda oikein maalaislasten tavalla. Sepä voimia antaa.

-- Niin, ja sinä, Aini, otat Esterin huostaasi ja opetat hänet oikein taloudelliseksi, lisäsi everstin rouva. Hän näet ei osaa tällaisia piparikakkuja leipoa eikä muitakaan ruokia valmistaa. Vaan hän kyllä mielellään oppii, eikö totta, Ester?

-- Kyllä, kun ette vaan väsy minuun, sillä olen kovin tyhmä kaikissa käytännöllisissä asioissa. Eihän niitä sellaisia Helsingissä tarvita. -- Kyllä niitä aina tarvitaan, vastasi tuomarin rouva, -- eihän kukaan voi tietää mihin sitä maailmassa joutuu. Ja sitä paitsi pitävät taloudelliset toimet ihmisen terveenä ja raittiina sekä sielun että ruumiin puolesta, sillä nämähän käyvät käsikädessä tässä maailmassa.

-- Vaan kaupungissa useimmiten ei ole tilaisuutta totuttamaan lapsiaan sellaisiin, sanoi everstin rouva. Kyökkipiiat siellä eivät kärsi edes emännän pistävän nokkaansa kyökkiin, saatikka sitte lasten, ja leipominen siellä ei tule kysymykseenkään. Sentähden olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut lapseni tänne kesäksi tutustumaan maalaisoloihin ja käytännöllisiin toimiin.

-- Niin, sekä myöskin näihin ihaniin sisäjärviseutuihin, lisäsi eversti. Meillähän on jo monta vuotta ollut oma huvila saaristossa ja siellä olemme tähän saakka oleskelleet kaiket kesät.

Kahvia juotuaan läksivät sitte kaikki ulos Tuomarilan ympäristöä katselemaan. Tuomarila sijaitsi järven rannalla rehoittavien metsien, peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Piha ulottui melkein rantaan asti ja siinä kasvoi korkeita koivuja, joiden välistä järven aallot välkkyivät. Puiden suojaan oli asetettu valkoisia istumia pyöreän kivipöydän ympärille, jossa kauniina päivinä usein aamupäiväkahvi juotiin. Tänne nyt istuttiin ihailemaan kaunista näköalaa järven yli, jota ilta-aurinko kirkkailla säteillään paraikaa kultasi. Tuomari oikein ylpeydellä huomautti vierailleen ympäröivän seudun kauneuksia ja eversti, joka nuoruudessaan oli ollut vähän taiteilija, oli suuresti ihastunut.

-- Sitte lähdettiin vieläkin lähemmä rantaa katsomaan veneitä ja kalastusneuvoja, joita Tuomarilassa ahkeraan käytettiin.

-- Te kai olette siellä saaristossa oppineet kalastamaan oikein saaristolaisten tavalla, kysyi Lauri Arvilta.

-- Emme sitä juuri ole koettaneet muuta kuin leikiksi vaan, vastasi Arvi. Kyllä kansa kauempana saaristossa melkein yksinomaan elää kalastuksella, vaan ei sitä siellä huviloiden keskuudessa paljo harjoiteta.

-- Vaan täällä te saatte oppia kalastamaan oikein täydellä todella, lausui tuomari. Lauri kyllä teille näyttää parhaimmat kalapaikat ja on varmaankin mielissään kun nyt saa toverin kalastusretkilleen.

Lauri katsoi vähän epäilevästi Arviin, jonka hienot käsivarret eivät suinkaan näyttäneet siltä, että olisivat voineet saada Tuomarilan suurta kalastusvenettä liikkumaan. Ja Ester sitte, hän näytti vieläkin heikommalta eikä ollenkaan tuntunut välittävänkään minkäänlaisista kalastustoimista. Hän oli Elsan kanssa lähtenyt vähän kauemma toisista ja seisoi nyt siinä Elsan lempipaikalla, korkealla kivellä, ihastuksella katsellen kauniita näköaloja, -- niitä hän vielä tänä kesänä aikoi paperille piirtää.

Rannalta vei tuoman sitte vieraansa puutarhaan ihailemaan rouvansa kaikkia kukkas- ja kyökkikasvimaita. Nuoret menivät katsomaan hedelmäpuita ja marjapensaita, joista vielä toivoivat saavansa paljonkin iloa.

-- Voi, jos hedelmäaika jo pian tulisi, täällä ei ole vielä minkäänlaista syötävää, valitti Lauri.

-- Niin, Lauri on aikonut itselleen sitte rakentaa majan tänne pensaiden väliin, että oikein saisi tarpeekseen nauttia, kertoi Elsa nauraen.

Illallisen jälkeen läksivät sitte kaikki levolle, ja tuomarin rouva saattoi jokaisen makuuhuoneesensa. Pojat menivät omaan kamariinsa ja myös Elsa ja Ester läksivät yliselle, -- Aini jäi vielä äidin kanssa neuvottelemaan taloudellisista asioista huomispäivää varten. Kun hänkin sitte vihdoin meni ylisille yhteiseen makuuhuoneesen, olivat jo molemmat toiset tytöt uneen uupuneet. Aini jäi heitä katselemaan. Siinä lepäsi Ester niin suloisen kauniina valkoisessa yöpuvussaan ja toisella vuoteella taas Elsa punaposkisena ja tumma tukka hajallaan. Kuinka kauniita he olivat! Ja hän katsoi peiliin, josta hänen yksinkertainen, jokapäiväinen ulkomuotonsa oikein pisti hänen silmiinsä. Eikö hänkin kuitenkin voisi näyttää vähäsen kauniimmalta, jos hän hieman enemmän pitäisi huolta ulkomuodostaan? Elsallakin aina oli jokin soma nauha tukassaan tai helmiä kaulassaan. jos hänkin koettaisi? Vaan Elsalla olikin niin valkoinen iho ja niin kauniit hiukset, kun sitä vastoin hänellä -- -- -- -- -- Hän levitti tukkansa ja huokasi, kun näki sen ihan suorana riippuvan alas hartioilleen. Vaan yht'äkkiä hän sitte taas palmikoi sen kokoon, kääntyi pois peilistä ja alkoi riisuutua.

Mitä turhia hän olikaan tässä ajatellut? Eihän ulkonäkö ole minkään arvoista, sen hän kyllä tiesi, kun vaan muuten on hyvä ja jalo ihminen. Ja siksi hän tahtoi pyrkiä. Elämässään tahtoi hän kerran jotakin jaloa ja hyvää toimittaa, -- ja täällä kodissaan tahtoi hän olla hyödyksi ja iloksi, rakkaitten vanhempain, Laurin, Elsan, Esterin ja kaikkein iloksi.

Ja näin mielessään päättäen hän laski kädet ristiin, niinkuin oli tottunut pienestä asti, ja vaipui pian rauhalliseen uneen.

II

Ruokasalissa istui tuomarin rouva lukien sanomalehtiä. Posti tuli Tuomarilaan joka toinen aamu, vaan tavallisesti hänellä ei ollut aikaa sitä tarkemmin tutkia ennenkuin näin iltapäivällä, jolloin taloustoimet vähäksi aikaa olivat pysähtyneet. Sanomalehdet luettiin tarkasti alusta loppuun asti ja päivän kysymyksiä ja tapahtumia seurattiin suurella innolla. Sillä vaikka taloudelliset huolet Tuomarilassa ottivat suuren osan sen asukasten elämästä, olivat kuitenkin sekä tuomari että hänen rouvansa säilyttäneet intoa myöskin kaikille yleisille ja henkisillekin asioille.

Lauri ja Elsa istuivat siinä myöskin kumpainenkin sanomalehti kädessään, tutkien erittäinkin pikku-uutisia ja ilmoituksia.

-- Katsokaa, tässä on taas uudestaan sama ilmoitus ihan ensimmäisellä sivulla, huudahti Elsa. "Kaksi koululaista, sisar ja veli, haluavat kesäasuntoa jossakin seudussa, jossa he voisivat oppia suomea sekä harjoittaa urheilua." Täti kulta, ottakaa heidät tänne, täällähän heillä olisi tilaisuutta molempiin.

Ja Elsa oli taas täynnä innostusta.

-- Ja silloin minäkin kerran saisin tovereita kalastus-ja metsäretkilleni, lisäsi Lauri. Arvi on niin hieno ja hiljainen, ettei hänestä ole sellaisiin, ja tytöt ne ovat kerrassaan ihan mahdottomia.

-- Olinhan minä kerran sinun kanssasi nuottaa vetämässä, vaan sinä toruit ja mellastit koko ajan, niin ettei minulla enään ole halua lähteä sinun kanssasi, vastasi Elsa.

-- Älkää nyt kinatko, lapset, lausui tuomarin rouva rauhoittaen. Nyt on vaan kysymys siitä, voisivatko he todellakin täällä oppia suomea. Tehän puhutte enimmäkseen ruotsia keskenänne.

-- Niin, senjälkeen kun nuo hienot helsinkiläiset tulivat tänne, pilkkasi Lauri. Nehän puhuvat niin huonoa suomea että oikein naurattaa.

-- Ester käy ruotsalaista tyttökoulua ja Arvi ruotsalaista lyseota, niin eihän kumma, jos eivät osaa suomea puhua, kun sitäpaitsi koko heidän ympäristönsä on ihan ruotsalainen, selitti Elsa.

Nyt kuului pihalta Ainin ääni, joka käski heidät sinne kahvia juomaan.

Kahvipöydän ääressä tätä asiaa sitte jatkettiin kaikkien muidenkin läsnäollessa. Tuomari antoi rouvansa päättää asiasta, -- hän kyllä puolestansa mielelläänkin näki nuorisoa ympärillään. Arvi ja Ester eivät lausuneet mitään, vaan tuomarin rouva tahtoi tietää myös heidän ajatuksensa ja huomasi, että heidänkin mielestä seuran lisääntyminen olisi hauska.

-- Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan, sanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani kieltä.

-- Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja vaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan kieltä.

-- Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä tulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester. Kun nimittäin olen lopettanut kouluni, aijon lähteä ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan.

-- Vaan ethän kuitenkaan aijo jäädä sinne koko elinajaksesi, ja kun taas palaat kotimaahan, tulet sittekin tarvitsemaan suomenkieltä, vastasi Aini. Varmaankin tahdot sinä kuvata myöskin oman maasi luontoa ja kansaa ja silloin sinun täytyy elää sen keskuudessa sekä osata sen kieltä.

-- Oma maa mansikka --, vaan luulen kuitenkin että minä tästä kohta lähden jonnekin kauas etsimään ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää oikein hauskaa, keskeytti Lauri. Ollapa minulla polkupyörä!

-- Sittekun kunnollisesti pääset kuudennelle luokalle olen luvannut sinulle polkupyörän, vastasi tuomari. Olisit kyllä voinut saada sen jo tänäkin kesänä, sen sinä tiedät.

Lauri ei vastannut mitään. Hän oli keväällä jäänyt luokalle, vaikk'ei suinkaan ollut huonopäinen. Vaan lukeminen oli hänestä mitä ikävintä tekemistä. Hänen halunsa paloi kaikkiin muihin toimiin paitsi tähän. Hän kuljeskeli pitkin katuja, poikkesi kauppapuoteihin ja seisoi siinä ihmisten kanssa juttelemassa, hän luisteli, kävi tyttöjen kanssa mäkeä laskemassa, hiihto- ja kävelyretkillä y. m. Ja kaikki pitivät hänen seurastaan, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä vähintäkään ylpeä. Hän oli perinyt isänsä kansallisen luonnon, ja kotona kansa oikein ihaili tuomarin nuorta herraa, joka seurusteli heidän kanssaan pelloilla ja niityillä sekä osasi kertoa niin hauskoja juttuja. Äiti kyllä ei oikein pitänyt siitä, että Lauri niin paljon omin päin oleskeli ulkona kaikenlaisissa töissä. Sillä hän luuli tästä johtuvan hänen usein niin röyhkeän käytöksensä, joka yhä enemmän alkoi pistää silmiin Arvin ja Esterin rinnalla. Ja hän toivoi Ainin kanssa, että Lauri uusien toverien kautta enemmän tulisi oleskelemaan heidän joukossaan ja että hänen mielensä ja käytöksensä vähitellen tulisi muuttumaan.

Päätettiin siis, että nuo kaksi koululaista otettaisiin kesäksi Tuomarilaan asumaan. Nyt odotettiin heiltä vaan lähempää vastausta, jotta sitte voitaisiin valmistautua ottamaan heidät vastaan.

Seuraavana päivänä ehdoitti tuomarin rouva, että kaikki nuoret lähtisivät soutamaan kirkonkylään, sillä hänellä oli yhtä ja toista siellä toimitettavaa eivätkä palvelijat joutaneet näin kiireellä työajalla. Kaikki suostuivat tähän iloisella mielellä. Laurikin oli tällä kertaa harvinaisen taipuvainen, ja kohta päivällisen jälkeen menivät pojat laittamaan veneet kuntoon. Lauri, Elsa ja Ester astuivat Ainin pieneen valkoiseen veneesen, Lauri soutamaan; toisessa taas, johon Arvi ja Aini istuivat, souteli voudin Antti.

Ilma oli mitä kauniimmillaan ja kaikki mitä iloisimmalla kesätuulella. Laurikin, joka tavallisesti ei viitsinyt vaivata itseänsä soutamalla, tahtoi nyt oikein näyttää voimiaan ja souteli Antin kanssa kilpaa. Hän oli voimakas, ja keveä vene pääsi pian toisen ohitse. Tytöt olivat täynnä ihailua, ja kun Lauri nyt alkoi näyttää heille seudun kaikki kauniit paikat sekä kertoa heille kaikenlaisia kansantarinoita, kuuntelivat he syvimmällä hartaudella. Lauri oli oikein mainio kertoja, ja tällaiset jutut olivat sekä Elsan että Esterin mieleen. Ester oli ottanut piirustustarpeet mukaansa, vaan hän nyt ei joutanut piirustamaan, katseli ja kuunteli vaan. Elsan elävässä mielessä kuvautui kaikki niin todenperäiseksi, että hän melkein oli näkevinään ja kuulevinaan kaikki mitä Lauri kertoi. --

Toisessa veneessä taas oli Aini joutunut Arvin kanssa innokkaasen keskusteluun. Arvin sanat edellisenä päivänä, että hän tahtoisi oppia kansansa kieltä, olivat Ainin mieleen painuneet. Hän olisi tahtonut tietää, asuiko todellakin lämmin isänmaanrakkaus tuossa pojassa, jonka hän oli luullut niin välinpitämättömäksi, mutta hän ei kuitenkaan arvannut sitä kysyä. Vaan kun he sitte olivat soutaneet vähän aikaa ja aava ulappa avautui heidän silmiensä eteen eikä Arvi voinut pidättää ihailuaan tämän Suomenmaan ihanuudesta, silloin huomasi Aini erehtyneensä Arvin suhteen, iloissaan tästä avasi hänkin mielensä, ja näin he nyt alkoivat kertoa toisilleen ajatuksistaan ja tuumistaan.

He olivat kumpainenkin luonnoltaan syvät, ja erittäinkin Aini oli jo lapsuudestaan ollut ajatteleva tyttö. Hän oli keväällä lopettanut tyttökoulunsa, jossa heidän äidinkielen opettajansa oli nuoriin tyttösydämmiin herättänyt rakkautta isänmaahan, sen kieleen ja kansaan ja kehoittanut heitä tekemään työtä sen etehen. Ainin mieleen olivat hänen sanansa syvästi juurtuneet. Ja kun hän kotiin tultuaan kävi rippikoulua ja vanha rovastikin nuorille puhui isänmaanrakkaudesta Jumalan käskynä, oli tämä käynyt Ainille oikein sydämen asiaksi. Hän mietti usein mielessään, millä tavalla hän voisi isänmaataan ja kansaansa hyödyttää. Hänen tuli nyt tästälähin jäädä kotiin vanhempiensa avuksi ja kodin iloksi ja hyödyksi, -- se oli hänen pyhä velvollisuutensa, sen hän tiesi ja tunsi. Vaan kuinka hän samalla voisi hyödyttää isänmaatansa ja kansaansa? Jos hän rupeaisi pitämään huolta Tuomarilan alamaisten ja torpparien lapsista ja ompelemaan heille vaatteita ja opettamaan heitä, -- eikö tämä jollakin tavalla voisi olla isänmaan siunaukseksi? Ja hän oli päättänyt syksyllä alottaa oikein täydellä todella.

Tästä hän nyt kertoi Arville ja tämä kuunteli ihmetellen. Tuolla tavalla hän ei koskaan ollut ajatellut isänmaanrakkautta. Hänelle se oli tuo lämmin tunne, joka virtaili läpi sielun ja sydämen, joka kerta kun hän näki Suomen saariston ihanuutta tai täällä sen siintävien selkien suloisuutta. Ja samaa tunsi hän myöskin lukiessaan isänmaan taisteluista, sen kansan työstä ja kärsimyksistä kovina aikoina. Kyllä hänkin tahtoi isänmaan etehen työtä tehdä, vaan ei hän koskaan ollut ajatellut, että se voisi tapahtua opettamalla torpparien lapsia.

-- Millä tavalla sitte aijot työskennellä isänmaan hyväksi, kysyi Aini.

-- Tahdon saavuttaa sen nimelle kunniaa, sen kielelle arvoa, sen kansalle mainetta. Tahdon julistaa maailmalle, että tämä kylmä Suomenmaa on niin ihmeen ihana, että tämä köyhä kansa on sitä rikkaampi henkisessä suhteessa, että tämä halpana pidetty Suomi on muiden maiden vertainen. Kun vaan kerran pääsen ylioppilaaksi, niin aijon kaikki voimani, kaikki työni uhrata rakkaalle isänmaalleni.