Part 5

LAINA: Mistä niin?

VILPPU: Ja sitte ehkä saan palkankorotusta tahi paremman paikan -- ehkä.

LAINA: Mistä olet rahaa saanut?

VILPPU (Hämäten). Olenpahan vain saanut.

LAINA: Ei ole totta.

VILPPU: Vaikka paikalla näytän. Tuossa! (Ottaa povitaskustaan setelit, näyttää ja pistää ne paikalla takaisin.) Uskotkos nyt?

LAINA: Sano! Mistä olet saanut?

VILPPU: Enpäs sano! Eikös ole saman tekevä, mistä olen saanut. Välistä, näet, rakkauskin kovan onnen voittaa.

LAINA: Minäpä en suostu, ellet sano.

VILPPU: Ja minä olen luvannut, etten sanoisi.

LAINA: Sittepä ei tule asiasta mitään.

VILPPU: Niinkö siis, että suostut varmaan, jos sanon?

LAINA: Saadaan nähdä! Saadaan nähdä!

VILPPU; Ei, sinun pitää luvata se varmasti ja vannoa päälle.

LAINA: Jos olet lainaksi ottanut, niin en sitä hyväksy, sillä elää kituuttamaan lainarahoilla minä en suostu.

VILPPU: Etpäs arvannut oikein.

LAINA: Helenaltako sitte olet saanut? Periähän et ole keltään voinut.

VILPPU: Erehdyit vieläkin.

LAINA: Sitte et ole niitä oikealla tavalla saanut.

VILPPU: Laina! Varastaneenko minun ne luulet...! Johan sinä nyt!..!

LAINA: Sitä en luule. Mutta olet joltakin ne pyytänyt.

VILPPU: Enkä sitäkään.

LAINA: Mitenkäs sitte? Selitähän!

VILPPU: Pyytämättä olen ne saanut. Ihan kouraani ovat ne tupatut. Sallima on ne lähettänyt minulle, -- meille.

LAINA: Kuka se sallima sitte on? Sinun pitää se minulle sanoa!

VILPPU: Näinkö sinä todenperään vaadit?

LAINA: Miksi sinä epäilet sitä ilmaista? Sinä pelkäät jotakin.

VILPPU: Minulla ei ole syytä pelätä. Ja kun nyt niin räiskeästi sitä vaadit, niin sanon: Auralta sain.

LAINA (Kovin kummastellen). Auraltako?

VILPPU: Niin juuri.

LAINA: Milloinka niin?

VILPPU: Tänään -- päivällä -- vähää ennen tulipaloa.

LAINA: Nyt en minä ymmärrä mitään! Kuinka hän tuli ne sinulle antaneeksi? Mitenkä ja missä tarkoituksessa?

VILPPU: Otti vain ja kutsutti luokseen, kun päivälliselle kotia menin ja äitipuoli käski minun siinä sivumennen viedä hänelle lämpimät, otti ja pisti rahat kouraani, toivoen, että niin pian kuin suinkin menisimme yhteen.

LAINA: Tuo vasta on merkillinen menettely! Mitä rahoja ne sitte ovat ja mikä tarkoitus niiden antamisessa piilee? Etkös, Vilppu, ole sitä itsekin ajatellut?

VILPPU: Kummastuttihan se minuakin. Mutta kun se ne niin väkisin käteeni työnsi, niin kiitin ja otin. Miks'en sitte semmoista lahjaa olisi ottanut?

LAINA: En minä vain. Enkä huoli siitä vähääkään. Etkä sinäkään sitä saa vastaan ottaa.

VILPPU: Oletpa sinä nyt kovin kummallinen. En minä siinä mitään pahaa nähnyt.

LAINA: Ellet silloin nähnyt, niin kai nyt huomata pitäisi jotakin tulipalon jälkeen. Kuka sen tietää, mikä siinä takana on. Ihan minua jo pelottaa ja kauhistuttaa.

VILPPU: Mikä niin? Joutavia kuvittelet.

LAINA: Oikein kamalia aavistuksia alkaa päässäni herätä, kun muutenkin niin hämärältä kuulostaa koko se murhapolttojuttu.

VILPPU: Selitähän toki!

LAINA: En sano mitään, mitä luulen. Mutta voivat ne rahat esimerkiksi olla vain etukäteen sinun turviisi toimitetut, etteivät nekin palaisi ja löytyisi niiltä, joilta ei pitäisi löytyä...

VILPPU: Vielä häntä kaikkia!...

LAINA: Eikä sillä hyvä. Voivat sinulta vielä niitä tulla takaisin vaatimaan ja saatat joutua, Jumala ties, jos mihin rettelöihin. Ei, Herran tähden, minä en suostu, en mihinkään, en ikinä mihinkään kauppoihin noiden rahojen kautta.

VILPPU: Johan sinä nyt, Laina, koko minun asiani pilasit, iloni ja onneni kokonaan.

LAINA: Neuvoisin minä sinuakin, Vilppu, olemaan varovainen ja toimittamaan ne setelit ajoissa takaisin.

VILPPU: Mutta, Laina hyvä, nehän annettiin nimenomaan, että minä voisin oman kodin perustaa. Ja tiedäthän, että Aura aina on ollut niin kiltti ja ystävällinen ja hyväsydäminen minulle, aina minua säälinyt ja hyvää minulle toivonut.

LAINA: Kyllä, kyllä minä sen tiedän, Mutta että tuossa lahjassa ei mitään hyvää piile, ainakaan minua kohtaan, sen minä ihan vissisti tiedän ja sen päälle vannoakin voin.

VILPPU: Jopa sinä nyt kovin minua loukkaat. Meidän naimisemme siis ei mitään hyvää tietäisi sinulle?

LAINA: Usko minua, Vilppu, ilman pitemmittä selityksittä, että kyllä siinä vilppiä Auran puolelta on. Sillä niin epäitsekäs hän ei suinkaan ole, kuin sinä luulet ja miksi hänen muka jalo tekonsa hänet tekee.

VILPPU: Mennään sitte Auran luo! Selittäköön hän sinulle kaikki!

LAINA: Hulluko sinä olet?!

VILPPU: Kah, kun et sinä usko!

LAINA: Uskon minä sen verran, etten mihinkään nyt suostu -- en millään mokomin.

VILPPU (Alla päin). Sekö siitä sitte tulikin!?

LAINA: Se.

VILPPU: Ehkä sittenkin vielä minua varkaaksi luulet? Luulet ne rahat minun huonolla tavalla saaneen?

LAINA: Varkaaksi en sinua, Vilppu, usko. Mutta ei ne hyvälläkään tavalla saatu ole, se on minun ajatukseni, ei ainakaan hyvässä mielessä annettu.

VILPPU (Nousee). No, siinä tapauksessa, jotta asia oikein selviäisi, käyn minä sitte hakemassa Auran tänne.

LAINA (Nousee myös). Mitä se asia siitä paranee?

VILPPU: Paranee se. Minä en nyt sitä tähän jätä. Ymmärräthän sen itse, Laina? Minulle tämä on vakava asia. Odotathan täällä? Minä käyn pyytämässä Auraa tänne. Odotatko?

LAINA: Voinhan minä odottaa. Mutta ei siitä sittenkään mitään lähde.

VILPPU: Saat nähdä. Tullaan ja selvitetään, niin saat itse kuulla ja sitte vasta voit lopullisesti päättää. Tuon hänet kohta puheillesi vissisti. (Rientää oikealle.)

LAINA: (Aikoo mennä näköalapaikalle.)

MANU (Näyttäytyy samalla aidan takana.) Hyvää iltaa, Laina!

LAINA: Hyi, kun säikähdin! Manuko siellä on?

MANU (Hyppää aidan yli). Uskaltaako tulla puhuttelemaan?

LAINA: Milloinkas siihen on pitänyt lupa pyytää?

MANU (Tulee alas tielle ja kättelee). Kun näin yksin iltamyöhään ollaan kävelyllä.

LAINA: Voihan siihen syytäkin olla.

MANU: Tiedän, tiedän kyllä sanomattakin.

LAINA: Mistäpä Manu sen nyt niin hyvin tietäisi?

MANU: Suoraan sanoen ja väärään valehtelematta: satuin kuulemaan, kun tahallani kuuntelin. Tuossa noin istuin aidan takana: silmilläni kurkistelin ja korvillani kuulin kaikki, mitä tässä Laina Vilpun kanssa keskusteli.

LAINA: Onpas se Manu koko ovela ja utelias.

MANU: Ei olisi päähänikään pälkähtänyt teitä täältä tavata, ellei olisi sattuma saattanut. Hevosen toin tuonne laitumelle ja juuri ennen teidän tuloanne tässä samassa paikassa insinööriä puhuttelin.

LAINA: Se on totta: näimme insinöörin edellämme tässä pastorin kanssa istuvan.

MANU: Totuus ei pala tulessakaan!

LAINA: Vai kuuli Manu siis kaikki?

MANU: En sanaakaan päästänyt korvieni ohi, niin oli kumma kuulemani.

LAINA: Mitäs Manu siitä arvelee?

MANU: Vilppuparka taisi saada rukkaset.

LAINA: En ole semmoiseen epävarmaan yritykseen koskaan tositeossa aikonutkaan mennä.

MANU: Sepä oli hauska kuulla.

LAINA: Saatikka sitte tuommoisilla apuneuvoilla.

MANU: Joilla on pohjaltaan perin itsekäs tarkoitus, sen minä heti huomasin.

LAINA: On se Aura koko kavala kappale.

MANU: Mitäs Laina siitä luulee, saanko kysyä, -- siitä tarkoituksesta?

LAINA: Luulen, mitä luulen, mutta jätän sanomatta.

MANU: Ehkäpä minä sen sitte nyt uskallan ja saan suoraan sanoa, koska sen molemmat tiedämme?

LAINA: Enhän minä kiellä.

MANU (Ottaen häntä kädestä). No, tarkoitus on tietysti yksinkertaisesti estää minut saamasta Laina, niinkuin minun on ollut aikomukseni ja haluni.

LAINA: Niinkö?

MANU: Tositeossa aina, vaikka tässä vähän olenkin toisen verkkoon ollut kietoutumaisillani. Sallima näkyy minut niistä juonista tässä hyvissä ajoin pelastavan.

LAINA: Juonia ne ovat ja oikein kamalia, todenperään. Jumala ties, mitä niistä lopulta ilmi käykään.

MANU: Niinkö Laina luulee? Ja mitä sitte?

LAINA: En tahdo edeltäpäin sanoa mitään, mutta kyllä uskon, että luuloni vielä toteutuu.

MANU: Vähän jo minäkin sitä aloin tuumia. Ihankohan hän onkin sitte sen murhapolton toimeenpannut?

LAINA: Kyllä se taitaa sinnepäin vain kääntyä. Saadaanhan nähdä.

MANU: Jo tässä sitte pitää taivasta kiittää.

LAINA: Manunpa tähden Aura siihen tekoon kuitenkin lienee joutunut.

MANU: No, sitte hän yhtä paljon Lainan ja meidän kummankin tähden, jos niiksi tulee. Meitä se on tahtonut estää yhteen pääsemästä, samalla kun on Vilpun ja Lainan naimista edistää halunnut.

LAINA: Semmoiseen surkeaan umpikujaan se sillä kateudellaan on sitte asiansa ajanut.

MANU: Kun ei ole entinenkään elämä alunpitäen, kuulenma, iloa ollut! Sääli on vähän raukkaa!

LAINA: Saadaanpa kuulla, miten hän nyt itse minulle asian selvittää.

MANU: Minä siis jään seurasta pois: lähden ajoissa tieheni. Muuten lähden piankin koko seudulta. Tietääkö Laina sen?

LAINA: Kuinka niin? Minne?

MANU: Paikkani jätän. Muutan pois. Talo on oma jo katsottu. Perustan oman kotini, niinkuin olen jo ennenkin puhunut. Nyt siitä tosi tulee; toinen alkaa elämä ja toinen kuranssi.

LAINA: Ihanko todella, Manu?

MANU: Ja sinne toivon voivani Lainankin noutaa? Eikö niin -- nyt? Eikö sopisi minunkin kevytmielisyyteni unhottaa ja pahat tekoni kaikki?

LAINA: Ei puhuta tässä siitä nyt. Voidaanhan toiste tavata.

MANU (Käsi kädessä Lainan kanssa). Ei puhuta sitte. Jos vain on lupaus ja varma toivo, niin ei enempää puhuakaan tarvitse. Onko?

LAINA (Kuiskaten). Eiköpähän, Manu!

MANU: Sitte alkaa minun puolestani jo kaikki olla selvillä. Selvittäkää nyt tekin -- muut. (Puristaa Lainan kättä ja rientää portista nopeasti perälle.)

LAINA (Jää yksin kotvaksi mietteissään seisomaan. Hän kääntyy astuakseen tietä oikealle).

AURA (Tulee samassa häntä vastaan juosten). Lainako täällä? Iltaa!

LAINA: Entäs Vilppu? Minnekäs hän jäi?

AURA: Vilppuko?

LAINA: Hänhän läksi Auraa tänne hakemaan.

AURA: Mitäs hänellä, -- teillä on minun kanssani tekemistä?

LAINA: Semmoisen kysymyksen voisin minä pikemmin tehdä Auralle meidän asioihimme nähden.

AURA: Mitä Laina tarkoittaa?

LAINA: Sitä, että missä suhteessa Aura niin auliisti on tahtonut huolta pitää meidän naimisistamme?

AURA: Sekö ei Lainaa miellytä, että minä niin vähällä olen voinut Vilppua auttaa?

LAINA: Ei se apu minulle vähyytensä vuoksi ole vastenmielinen, vaan sen vuoksi, että sen tyrkyttäminen toiselle oli ihan joutava eikä suinkaan vie siihen, mihin oli tarkoitettu. Sillä minä en koskaan suostu niitä rahoja käyttämään enkä niiden ottajaankaan.

AURA: Vai niin? Kovinpas Laina puolestaan siinä asiassa ylpeä on.

LAINA: Niin olen.

AURA: Ettei vain katumoiksi käy perästäpäin?

LAINA: Eikä käy. Pikemmin voisi katumoiksi käydä, jos ottamaan suostuisin.

AURA: Sitäkö kuulemaan Vilpun siis piti käydäkin minua tänne hakemassa?

LAINA: Tuli annetuksi vastaus jo ennenkuin selityksen sain, jota Auralta kaipasin. Vaan nytpä en enää sitä kaipaakaan.

AURA: Sen sijaan olen minä tässä niin ymmällä Lainan sanoista, että mielelläni vähän selitystä niihin tarvitsisin.

LAINA: Aikapa ne kyllä selvittänee ilman minuttakin, -- ne ja paljon muutakin.

AURA: Syytöskö tuo on salainen jostakin minua vastaan? Siinä tapauksessa on parasta puhua suunsa puhtaaksi.

LAINA: Minua ei haluta nyt eikä ole haluttanut ennenkään sekaantua toisten asioihin. Senpätähden on parasta, että lähden ja lähetän nyt Vilpun tänne, niin saatte kahden tuon keskinäisen asianne selvittää.

AURA: Kutsumatta olen tänne tullut enkä kutsu ketään tulemaankaan. Parasta on jättää Vilppukin sitte tänne lähettämättä. Minä en häntä ainakaan tarvitse.

LAINA: Enkä liioin enää minäkään. Vaan jos hän vielä sattuu tulemaan, niin pyydän sanomaan, ettei hänen tarvitse minua täällä odottaa. Hyvää yötä sitte! (Menee oikealle.)

AURA (Hänen jälkeensä kauan katsoen). Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä nyt? (Levottomasti ympärilleen silmäillen.) Alkavatko epäillä? Alkavatko sittenkin olla jäljillä asiasta? Mutta missä on Manu? Miks'ei hän ole jo täällä? Miks'ei hän jo tule? -- Vaan kukas se tuolta juoksee? Vilppuhan se on!

VILPPU (Tulee juosten rantaa pitkin portin kautta etualalle). Täällähän Aura on! Kävin hakemassa Lainan tähden; äitipuoli sanoi Auran jo tännepäin lähteneen. Mutta missäs Laina on?

AURA: Hän lähti vast'ikään. Sanoi, ettei tarvitse häntä odottaa.

VILPPU: Itsehän hän lupasi täällä odottaa minua.

AURA: Kai sitte sillä aikaa jo ehti jotakin väliin tulla.

VILPPU: Puhuiko hän mitä?

AURA: Kyllä.

VILPPU: Mitä? Mitä hän sanoi?

AURA: Kaikellaista hämärää, mutta selvään kuitenkin sen, ettei hän koskaan mihinkään suostu.

VILPPU: Mutta eikös Aura selittänyt?

AURA: Kovin oli ylpeä. Ei tahtonut mitään kuulla eikä itse mitään selittää.

VILPPU: Minulle se nyt on ihan käsittämätöntä tämä kaikki, tämä tämmöinen käänne.

AURA: Vaan ei minulle. Palaneen käry siinä paikalla tuntui.

VILPPU: Että mitä niin?

AURA: Että Vilppu sitä ei kuitenkaan saa siihen jättää. Kaikki pitää koettaa, ihan viimeiseen asti, saadakseen hänet taivutetuksi. Epäluulot hajoittaa pitää!

VILPPU: Johan minä. Kaikki sanoin. Olisi vain pitänyt Auran itsensä vakuuttaa, etteivät ole rahat huonolla tavoin hankitut ja että ovat hyvässä tarkoituksessa annetut.

AURA: Turha se minun olisi ollut puhua, ellei siinä Vilpun sanat auttaneet. Ja parasta olisi taitanut olla jättää mainitsematta, mistä rahat ovat lähtöisin, niinkuin pyysin.

VILPPU: Taisi todellakin tulla hullusti tehdyksi! Mutta kun ei se muuten ottanut asiaa kuullakseenkaan.

AURA: Sanoinhan: palaneen käry se siinä nyt tuntui! Vilppu juoksee perässä nyt, koettaa pitää häntä vain silmällä eikä hellitä, ei vaikka mikä tulisi. Kaikki pitää koettaa, vaan ei saa minua enää asiaan sekoittaa, ei sanallakaan?

VILPPU: No, ei ei! Mikä ihme tästä nyt tulikaan. (Poistuu nopeasti oikealle.)

AURA (Epätoivossaan). Hullusti, hullusti on kaikki käynyt! Mitä olenkaan tehnyt? (Istuutuu tien viereen nurmelle.) Kun ei jo tule se Manu! Silloinhan kaikki selviää, kun saan kuulla hänen ajatuksensa. (Hämärtää.)

MANU (Tulee perältä portille). Oletko täällä?

AURA (Hypähtäen pystyyn). Olen. Sieltäkö sinä?

MANU: Pidin sanani. Tulin kuin lupasin, mutta kauan en voi ollakaan nyt.

AURA: Kuinka niin? Miks'et?

MANU: Asia on päätetty.

AURA: Mikä asia?

MANU: Insinöörin kanssa. Muutan pian pois.

AURA: Sittenkin! Vaikka minä pyysin ja rukoilin. Ja sinähän puolin lupasit.

MANU: Ei voi aina ja kaikkia pitää, minkä lupaan.

AURA: Niinkö? Sitä en luullut mieheltä kuulevani.

MANU: Ei ole aina syy sysissä vain.

AURA: Nyt eivät ole asiat, niinkuin olla pitäisi, sen näen kaikesta. Mutta minä seuraan sinua. En jätä sinua, Manu. Sanoinhan, että tulen kanssasi, jos lähdet.

MANU: Niinhän sanoit. Mutta ei sitä aina voi tehdä, mitä tahtoo ja aikoo. Taitaa käydä vaikeaksi pääsykin ennenkuin tämänpäivän juttu on loppuun suoritettu.

AURA: Mitä tarkoitat? Sanoiko sinulle insinööri mitä?

MANU: Eikä sanonut. Muuten vain itsekseni niin perustelen.

AURA: Se ei ole totta. Sinä olet jonkun kanssa puhunut. Olet tavannut jonkun. Minä arvaan, kuka sen on päähäsi pannut.

MANU: Joutavaa siihen on muita sekoittaa. Omista sanoistasi ja teoistasi sen päättelen.

AURA: Mistä sanoista ja teoista?! Mitä sinä nyt puhut, Manu? Kuinka omituisesti sinä käyttäydyt kanssani? Noin tylysti et puhunut päivällä minulle. (Tarttuu kiinni häneen.) Sinä et saa olla noin, et saa noin julmasti kohdella minua!

MANU (Väistäen häntä). Älä viitsi, Aura! Älä kajoa minuun käsilläsi!

AURA: Kuule! Mitä sinä sanot? Miksi lykkäät sinä minua luotasi? Manu, Manu!

MANU: Sanoinhan; ei ole aikaa nyt! Minun täytyy lähteä! On jo niin myöhäkin.

AURA: Sitäkö varten sitte tulimmekin tänne? Näinkö sinä nyt minulle puhut? Eikö ole aikaa? Manu! Manu! Sanoitko, että sinun täytyy lähteä? Lähteä? Myöhäkö -- meidän yhdessä olla? Manu!

MANU: Olen minä pahemmassa kuin pelissä kanssasi tässä nyt.

AURA: Niinkö? Ja minä kun olen kaikki sinun tähtesi tehnyt, kaikki, kaikki, saadakseni olla kanssasi, pitää sinut, omistaa sinut, saadakseni sinut omakseni aivan ja ollakseni onnellinen, minäkin kerran elämässäni. (Heittäytyy hänen kaulaansa.)

MANU (Riistää irti hänen kätensä kaulastaan). Anna olla, minä sanoin! Päästä! Minun täytyy lähteä! Ei käy se päinsä enää.

AURA (Pitäen yhä häntä kädestä). Ja miks'ei? Miks'ei enää?

MANU: Sen sinä tiedät hyvin, Aura, sanomattanikin! Minulta sitä älä kysy! Hyvästi! (Irroittaa kätensä, survaisten samalla Auran luotaan, ja poistuu oikealle nopeasti.)

AURA (Lyyhistyy polvilleen nurmelle ja kirkaisee). Manu! Manu! Yksinkö minut jätät?! Yksin, yksin, yksin! (Vaipuu suulleen maahan hurjaan, hillittömään itkuun.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä, mutta korjattuna tulipalon jälkeen: katto on valaistu, seinät, jotka ennen olivat ilman tapetteja, ovat peitetyt pinkopaperilla ja uunin ja ovensuun puolella huonetta on permannossa uudet laudat. Uusi on ikkunakin ja verhot siinä. Perällä on ruokakaapin sijassa maalaamaton kaappipöytä. Kätkyt on poissa, sänkysohva on sysätty kokoon ja kansi on päällä. Huone tekee asumattoman, kylmän vaikutuksen.)

HELENA (Tulee Roslundin seuraamana). Insinööri on hyvä ja tulee katsomaan. Näin täällä nyt on laitettu korjausten jälkeen.

ROSLUND: No, niin! Onhan täällä jotensakin entisellään. Ahkion vaimo saa asua täällä toistaiseksi. Helena on hyvä ja tuo hänet vain tänne.

HELENA: Ei se tahdo millään mokomin tulla tänne, herra insinööri.

ROSLUND: Eihän hän voi teilläkään asua niin kauan.

HELENA: Ahdastahan tuo kovin minun kopissani on.

ROSLUND: Varsinkin kun hän semmoisessa levottomassa tilassa on.

HELENA: Kovin hän on käynyt levottomaksi viime aikoina, herra insinööri.

ROSLUND: Ja mistä syystä? Ettekö ole päässyt selville siitä?

HELENA (Kuin väistellen). Kuka hänet oikein tietää, herra insinööri! Kuka hänet oikein tietää! Tietysti sen tulipalon johdosta täällä.

ROSLUND: Sen vaikutustahan se luonnollisesti on. Mutta -- --

HELENA: Sen, sen! Minkäs muun?! Luonnollisesti vain sen, herra insinööri.

ROSLUND: Onkos teidän tiedossanne ehkä mitään muita seikkoja, jotka häntä noin olisivat tavallista enemmän kiihdyttäneet?

HELENA: Ainahan niitä huhuja liikkuu ja uusia syntyy, mutta en minä niihin sekaannu, herra insinööri. Syrjässä tahdon pysyä kaikista.

ROSLUND: Ovatko siis ne huhut hänen tietoonsa tulleet ja alkaneet häntä painostaa?

HELENA: Saattaahan se olla. Hyvinhän se juuri on mahdollista. Varsinkin se, kun ei kukaan tahdo enää uskoa, että tämä tulipalo olisi Reetun tekoa ollut.

ROSLUND: Niinkö? Niinkö luulette tekin?

HELENA: No, minä voisin, näin meidän kesken sanottuna, melkein jo vannoakin sen päälle, herra insinööri.

ROSLUND: Tehän, kuuleman mukaan, viimeinen olitte, joka sitä ennen sisällä kävitte ja siis voitte parhaiten siinä asiassa jotakin tietää.

HELENA (Salaperäisesti). Niinhän sitä luulisi, niinhän sitä luulisi? Pahaltahan se näyttää. Ja voihan vielä käydä, että minut rautoihin panevatkin.

ROSLUND: Eihän sitä kukaan ole väittänyt.

HELENA: Eipä tosin, ei. Sillä johan sen selvä järkikin typeryydeksi sanoo, että kun minä Reetua viattomaksi väitän, niin kai minä itse silloin syytön olen, sillä jos minä taas syyllinen olisin, niin en suinkaan minä, joka muka olen ainoa, jonka syyksi se rikos muuten voisi joutua, olisi sitä hänen päälleen vierittämättä itse vapaaksi päästäkseni, he-he-he-he! Ja mitäpä aihetta minulla olisi ollut Reetua ja heidän lastaan polttaa? Sillä onko kukaan koskaan kuullut minun Reetusta ajatelleen tai puhuneen muuta, kuin hyvää.

ROSLUND: No, niin. Ahkiohan sen on tunnustanut tehneensä eikä muita vastaan yhtään mitään sitovia todisteita ole.

HELENA: Niinhän sitä luulisi, niinhän sitä luulisi?! Mutta kyllä se minun vakaumukseni on, että Reetu kerran vielä, jos Jumala suo, linnasta kotia tuodaan.

ROSLUND: Asiahan ei ole vielä oikeudessa käsitelty.

HELENA: Siinäpä se on, siinäpä se on!

ROSLUND: Suotavahan se on, että syytön vapautetaan ja syyllinen saa rangaistuksen...

HELENA: Juuri niin, herra insinööri, juuri niin!

ROSLUND: Ellei sitte, tarkoitan, kaikki jää huolimattomuuden ja vahingon laskuun.

HELENA (Tuskin kuuluvasti, pilkallisesti nauraen). He-he-he! Oikeudessapahan se sitte nähdään! Sielläpähän se selviää.

ROSLUND: Tuntuu aivan kuin teillä olisi epäluulonne, Helena Häkkinen. Sanokaa: ketä te epäilette?

HELENA: Jumala minua varjelkoon! Minä en sano yhtään mitään! Enhän minä mitään varmaa tiedä. Kuinka minä insinöörille semmoisia sanoisin, jota en todistaa voi? Johan nyt!

ROSLUND: Mutta Ahkion syyttömyydestä sanotte siltä olevanne varma.

HELENA: Sanon, insinööri, ja olen. Ja kaikki teen, että hänen syyttömyytensä ilmi tulisi.

ROSLUND (Aikoo mennä). No niin. Siinähän teette oikein. Käykää nyt sitte noutamassa Aura tänne! Tehkää voitavanne saadaksenne hänet tänne muuttamaan.

HELENA: Menen, menen paikalla! (Katsoen ikkunaan.) Vaan tuossapahan hän tuleekin.

ROSLUND: Tuleeko? Itsestään?

HELENA: Vilpun saattamana. Vilppu hänen nyyttiään kantaa. Pyysin Vilpun, joka hänen kanssaan kauniisti puhua osaa, taivuttamaan hänet lähtemään.

ROSLUND (Aikoo mennä). Ehkäpä minä lähden. Vaan ei. Kentiesi, hän tahtoo minulle jotakin sanoa.

HELENA: Insinööri jää vain! (Aukaisee oven.) No, siinähän Aura tulee. Sehän oli oikein.

AURA (Tulee).

VILPPU (Seuraa häntä, kantaen nyyttiä, jonka laskee sohvalle).

AURA (On kovin muuttunut, kalpea ja levoton; hänen silmänsä, joissa on omituinen hehku, vilkkuvat sinne tänne.) En minä tänne jää.

ROSLUND: Päivää, Aura! (Kättelee).

AURA: Päivää! Mitä te täällä teette?

ROSLUND: Tulin katsomaan. Täällä on huone taas laitettu kuntoon.

AURA (Helenalle). Sanoinhan: minä en jää tänne asumaan, en.

HELENA: Insinööri kun on niin hyvä ja antaa Auran edelleenkin asua täällä.

AURA: Mutta minä muutan pois. Tulin vain katsomaan, miltä täällä näyttää. Mutta tänne en jää. Vilppu, ota taas nyytti, niin lähdetään. Minä muutan pois koko seudulta.

ROSLUND: Mitä turhia Aura puhuu? Eihän mikään pakoita täältä muuttamaan.

AURA: Ei pakoita. Mutta minä en jää tänne sittenkään. Kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Kaikki minua vihaavat ja vainoavat täällä. Minä sanoin, että minä lähden. Eikä kukaan saa minua siitä estetyksi. -- Vilppu, tules tänne! Minulla on sinulle vähän sanomista.

VILPPU: Mitä niin? (Roslund ja Helena menevät peremmälle, jossa edellinen näkyy jotakin kuiskaavan Helenalle.)

AURA (Vie Vilpun syrjään oikealle puolelle etualalle). Vilppu hyvä, juokse Manun luo ja pyydä hänen heti tulemaan tänne puheelleni! Sano, että minä käskin, että hänen pitää heti tulla!

VILPPU: Voinhan minä käydä, mutta tokkopahan joutanee?

AURA: Joutaa, joutaa! Tänäänhän hän muuttaa paikastaan. Tänäiltana hän lähtee täältä pois. Me lähdemme yhdessä. Minä lähden hänen kanssaan.

VILPPU: Onko se jo päätetty?

AURA: Kun minä kerran niin sanon, niin se on.

VILPPU: Toista minä vain luulin.

AURA: Oletpa sinä lapsellinen, Vilppu. Usko minua, mitä minä sanon. Minä en häntä jätä. Olen päättänyt häntä seurata ja seuraan vaikka maailman ääriin asti. Mene, juokse pian, Vilppu hyvä!

VILPPU: Saatanhan minä mennä. (Menee.)

HELENA (Vilpulle jälkeen). Minä tulen myöskin. (Auralle.) Minä kyllä tulen vielä takaisin, Aura. (Menee.)

AURA: Hyvä on! (Roslundille.) No, menkää tekin! Mitä te tänne jäätte?

ROSLUND: Minulla olisi kanssasi vähän puhuttavaa, Aura.

AURA: Ei minulla ole aikaa, Minä odotan tänne erästä toista henkilöä.

ROSLUND: Kyllä minä kohta lähden. Ole ihan huoleti vain! Älä nyt ole noin levoton!

AURA: Enhän minä mitä levoton ole. No, mitä teillä sitte on sanottavaa? Sanokaa pian!

ROSLUND: Sinun pitäisi nyt hiukan tyyntyä, Aura! Sano minulle: kuinka sinun asiasi oikeastaan ovat?

AURA (Naurahtaen). Mitkä asiat? Olettepas te hepsu! Hyvinhän minun asiani ovat.

ROSLUND: Minua niin vaivaa tuo sinun tilasi. Sano: kannatko sinä kovin paljon kaunaa minua kohtaan?

AURA: Mitä te nyt joutavia utelette! Mitä kaunaa?

ROSLUND: Tiedäthän, mitä tarkoitan.

AURA: Kaikkia te muistelettekin! Mitä kissoja! Minä olen nyt niin onnellinen, kohta olen niin onnellinen, etten ole koskaan elämässäni ollut!

ROSLUND (Tarttuen Auraa kädestä). Minä pyydän sinulta anteeksi, Aura, mitä olen sinulle tehnyt.

AURA: Tekö? Ei teillä mitään anteeksi pyydettävää ole. Ellette te, niin joku toinen. Samahan se meikäläisille on, kuka. Ettekä te yksin syypää ole. Yhtä paljon siinä oli minun omaakin syytäni. Itsehän tulin luoksenne.