Part 4

REETU: Ei, ei. En minä voi pahoin. Antaa sen olla. Ei tarvitse.

HELENA: No, en minä nyt sitte tästä ymmärrä tään taivaallista! Eikö käynyt syönti vai mikä ihme tuli?

REETU (yrittäen nousta). Ei, ei käy syönti, Helena hyvä! Ei nyt käy syönti.

HELENA: Ja mistä syystä? Mikä nyt tuli? Ja minä kun lämpimätkin Reetulle laitoin.

REETU: Lopussa taitaa olla elämäni kohta.

HELENA: Sanoohan Reetu toki, muutenhan tässä arvaillessani ihan päästä sekaisin menen!

REETU: Semmoisen sain tänään tiedon kaikkien entisten lisäksi, että maailma mustenee silmissäni.

HELENA: Minkä niin? Sanoo Reetu mulle! Minulle kaikki voi puhua, tietäähän sen. No?

REETU: Onko se totta, Helena?

HELENA: Mikä? Mikä? Sanon, jos tiedän.

REETU: Onko se totta, että Sirkka -- -- että Sirkka -- -- (Ei saa sanotuksi, vaan hyrähtää hiljaiseen itkuun.)

HELENA: Herra Jesus siunatkoon! Taaskin! Kuka sen nyt? -- Mistä sen Reetu -- --?

REETU: Se on siis totta? Helenakin siis sen tietää?

HELENA: Mistä minä? En minä -- -- Enhän minä ymmärrä, mitä Reetu tarkoittaakaan?

REETU: Kyllä, kyllä. Jo minä sen näen ja kuulen kaikesta. Se on totta. Pikku Sirkkuseni ei olekaan minun, ei olekaan minun Sirkkuni! (Itkee.)

HELENA: Kuka sen sanoi, kuka?

REETU: Kuka? Hän itse, -- äiti!

HELENA: Ehkä valehteli vain. Ehkä sanoi sen muuten pikapäissään, -- ja piloillaan?

REETU: Ei, ei. Kyllä se niin on. Kyllä hän sen tiesi, miksi sen nyt sanoi. Ilkeydellään hän sen nyt teki. Ennen ei ilmaissut, mutta nyt: puukon iski viimeiseksi sydämeeni!

HELENA: Ei saa Reetu sitä nyt noin sydämelle ottaa, jos se olisikin totta. Parasta on välittää vähät koko asiasta.

REETU (Kuin itsekseen). Semmoinen ihminen! Nyt minä vasta näen, mikä ihminen se on!

HELENA: Sitähän minä, että onhan niitä maailmassa muitakin ihmisiä. Mitä siitä noin välittää! Löytyy ehkä toinen, joka paremmin ymmärtää, säälii ja osaa arvoa antaa.

REETU: Petosta on maailma täynnä! Ketään ei voi uskoa, ei kehenkään luottaa.

HELENA: Kuka sen tietää?! Antaa ajan kulua: lohduttaikse Jumalan sanalla ja jos millä! Reetu menee nyt syömään ja panee sitte levolle! Tulee sisään: minä saatan!

REETU (Nousten). Sisään? Kotiin? Mikä koti se minulle enää on? Ei nouse jalka portaita ylös.

AURA (Tulee portaille). Ruoka on aikoja sitte pöydässä! Mitä siinä kuhnailee?!

REETU (Hätkähtäen Auran tullessa ja lausuessa ensi sanansa). Oikein pahalta tuntuu kuulla tuota ääntä!

HELENA: Miksi, Aura, miksi tuon teit?

AURA: Siksi, että hänenkin piti kuulla, missä minun kärsimykseni juuret piilevät. (Reetulle.) Monastiko sitte vielä käskeä pitää?

REETU: Kuin hautaan käsket! Koetanpahan mennä.

AURA: Helena saattaa. Hän sulle paremmin osaa seuraa pitää.

HELENA: Niin, niin, minä saatan, minä autan.

REETU (Nousee portaille). En minä syödä jaksa. Sohvalle, levolle panen.

HELENA (Saattaa Reetun sisään). No, levolle kuin levolle! Ehkä parasta onkin, niin rauhoittuu. (Menevät sisään.)

AURA (Näyttää kovin levottomalta, katse vilkkuu sinne tänne, hän katsahtaa rakennusten taa, kuin odottaisi jotakin). Ei, ei näy. Hänhän lupasi tähän aikaan poiketa. (Katsoo halkovajaan.) Ei. (Kääntyy ja samassa tulee aittarakennuksen takaa)

MANU: Siinäkö olet? (Asettuvat portaitten nurkkaukseen.)

AURA (Häntä kädestä pidellen). Kuin tulessa olen!

MANU: Odotin tuossa aitan takana, kun kuulin täältä ääntä.

AURA: Siis tiedät?

MANU: En. Mitä niin?

AURA: Vätykseni on käynyt papin kautta kielittelemässä ja hänestä on kaikki lähtösin. Mutta osasinpa minäkin hänelle samalla mitalla mitata: -- tuskin henki pysyy!

MANU: Vai tahtoi hän jo mulle häätökäskyn toimittaa?

AURA: Insinööriltä itseltään kuulin, että tahtoo pois sinut luotaan.

MANU: Ihanko totta?

AURA: Eikös hän vielä sitä sulle ole sanonut?

MANU: Ei.

AURA: Ehkäpä sen sitte peruuttaakin.

MANU: Hitto sen tietää, kun on asiat tällä kannalla.

AURA: Mutta jos siitä tosi tulee ja sinä täältä pois joudut, niin seuraan mukanasi, Manu. (Tarttuen häntä molemmin käsin takin ryntäisiin.) En koskaan jätä sinua! Vaikka Siperiaan menen kanssasi, ellet sinä minua jätä.

MANU (Vyötäisistä pidellen). Omani! Vielä häntä kysyt!

AURA: Kaikki teen sinun tähtesi, sinut pitääkseni! Sinussa vasta olen oikean löytänyt.

MANU: Hss! Kuka siellä on sisällä?

AURA: Helena. Reetua kuin omaansa ainakin vaalii. Makuulle kai toimittaa.

MANU: Minä lähden pois, -- sattuu tulemaan.

AURA: Parasta tällä kertaa. Nyt ei ole aikaakaan. Illalla siis tavataan.

MANU: Koskenko partaalla?

AURA: Samassa paikassa -- aitauksen kohdalla.

MANU: Hyvä on. Ja samaan aikaan?

AURA: Niin. Sittepähän kaikki puhtaaksi puhutaan.

MANU: Terveeks' siksi. (Kättely.)

AURA: Niin olen kuin tulessa sinun tähtesi, Manu!

MANU: Tunnen jo tulesi. (Pujahtaa pois vasemmalle.)

AURA (Katsoo hänen jälkeensä, vetää syvään ilmaa keuhkoihinsa ja puhaltaa sen sitte pois kuin helpoituksen huokauksen).

HELENA (Tulee varovasti sisältä). Levolle pani. Kai kohta nukkuu.

AURA: Helenastapa ukolle olisikin tullut paras eukko.

HELENA: Taivaassa on aina toiset neuvot. Mutta voisipa sitä Aura toki miehelleen vähän hyvempi olla.

AURA: Olen kummoinen olen enkä siitä paremmaksi muutu, kuin miksi luotu olen.

HELENA: Eihän nyt toki olisi pitänyt itsensä mennä noita asioita hänelle juttelemaan.

AURA: Silläpähän jäi ne muilta hänelle ilmaisematta.

HELENA: Niinkuin siitä nyt kellekään helpompi oisi.

AURA: On. Ja itsepähän se siihen vei. Tolalla kai oli, ja kuullut varmaan olisi toden joskus sittenkin. Niin kai oli sallittu, että sen nyt piti tapahtua.

HELENA: Kaipa kai sitte. -- No, Jumalan huomaan. Suljen vähäksi aikaa kojuni ja pistäydyn kotona syömässä. Eikös Aura syömään mene?

AURA: Enkä. Pistäydyn rannassa. Siellä vielä on osa vaatteita viruttamatta.

HELENA: Niinkö? No, sehän passaakin Reetun kotona ollen. Terveeks' sitte.

AURA: Hyvästi vain!

HELENA (Menee perälle, sulkee kojunsa, ottaa korinsa käsivarrelleen ja rientää oikealle.)

AURA (Juoksee heti hänen mentyään, halkovajaan, kerää sieltä vyöliinaansa lastuja ja juoksee nopeasti, mutta varovasti kotiinsa. Kotvasen kuluttua hän palaa takaisin, kädessään pärekori ja siinä Lemmin tuoma pullo. Hän ottaa pullon, kääntää sen ylösalasin, puistaa siitä viimeiset pisarat maahan, panee jälleen koriin, katsoo levottomasti ympärilleen ja ikkunaan ja lähtee sitte, vilkaisten kerran pari jälkeensä, nopeasti kulkemaan perältä vasemmalle.)

(Hetkisen kuluttua lieskahtaa liekki Ahkion asunnossa, valaisten akkunan, ja savua alkaa näyttäytyä ikkunan raoista ja perältä ovesta.)

LEMPI (Tulee vasemmalta rakennuksen taitse ja on menossa halkovajaan). Ai, hyvät ihmiset! Tuli on irti! Äiti! Äiti!! (Juoksee takaisin.)

REETU (Lyö samassa sisältäpäin ikkunan rikki, siitä aukeaa toinen puolisko ja hän retkahtaa mahalleen ikkunalaudalle läkähtyen savusta. Tuli loistaa huoneessa. Lempi ja hänen äitinsä tulevat juosten.)

NAINEN (Huutaa jälkeensä). Täällä Ahkion asunnossa! Antakaa palosoitto! Tulkaa miehet, joutuun! Vettä, vettä! Herra Jesus siunatkoon!

LEMPI: Tuolla -- Ahkio -- ikkunassa riippuu!

NAINEN: Auttakaa! Auttakaa!

(Miehiä ja naisia, vesikorvot käsissä, rientää eri haaroilta esille. Tehtaan torvi alkaa puhaltaa palohälyytystä. Yleinen juoksu, hälinä ja huuto.)

NAINEN: Vetäkää Ahkio ulos! Tuolta -- ikkunalta! Tukehtuu! Herra Jumala! Taitaa jo kuollutkin olla.

(Muutamat miehet vetävät Ahkion alas ja laskevat toiselle puolen pihaa.)

ERÄS MIES (Huutaa portailta). Ei päästä enään sisään. Tuli ihan ovensuussa riehuu.

NAINEN: Entäs Aura? Missäs Aura on?

LEMPI: Täti näkyi rantaan päin juoksevan.

NAINEN: Mutta laps'? Herra Jumala! Lapsi kai on sisällä vielä?

TOINEN MIES (Pihalla). Kuka sinne enää sisään uskaltaa mennä?

KOLMAS MIES: Minä menen, minä! (Kapuaa ikkunasta sisälle.)

NAINEN: Tukehtunut, kuollut kai se jo on!

TOINEN MIES (Kolmannelle). Vielä itse sinne palat!

(Sillä välin on paikalle tullut yhä enemmän väkeä, palokuntalaisia ja paloruiskuja. Sammutustyö edistyy ja näyttää siltä kuin tuli alkaisi talttua.)

KOLMAS MIES (Ilmestyy kohta ikkunaan ja kantaa lasta käsivarrellaan). Tuossa, ottakaa vastaan! (Kapuaa samassa itse alas ja antaa lapsen kolmannelle joka sen antaa Lemmin äidille.)

NAINEN: Kuollut, kuollut on pikkuraukka! Tiesihän sen. (Vie sen Reetun viereen.)

REETU (On sillävälin alkanut näyttää elonmerkkejä, on käynyt istualleen aitan seinustalle, mutta näyttää kuin hän olisi puoli pyörryksissä eikä tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän sopertelee itsekseen). Sirkkuseni, niin! Niin, niin! Niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni!

(Paikalle sillä välin ovat saapuneet toinen toisensa perästä myös Roslund, Poliisi, Portimo, Helena ja Vilppu, jotka tavalla tai toisella hääräävät palopaikalla.)

HELENA (Töytää esille). Herra Jesus siunatkoon! Täälläkös palaa? Ja minä kun neljännes, korkeintaan puoli tuntia sitte täällä kävin ja Reetun yksin lapsen kanssa nukkumaan jätin. Sinnekö ne jäivät, paloivatko?

NAINEN: Tuossa ovat, toinen vain hengissä!

HELENA (Reetuun päin). Hengissä -- Reetu! Taivaan armo! Entäs Aura? Eikös hän ole tullut? Hänhän meni rantaan vaatteita viruttamaan.

AURA (Juoksee samalla sisään). Meilläkö palaa? Meilläkö palaa?

HELENA: Kun kerkisitkään lähteä!

AURA (Kuin epätoivoissaan). Kaikkiko, kaikkiko paloi?

ROSLUND: Ei ole hätää enää. Jo se näkyy loppuvan.

AURA: Entäs laps'? Entäs? -- -- (Huomaa Reetun.) Tuossa! Sinä! Entäs laps'? Entäs lapseni?

PORTIMO: Jumala korjasi pikku onnettoman raukan! (Auralle.) Hän sinua vahvistakoon ja suokoon sinulle armonsa!

REETU (Höpisten). Niin, niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni! Niin, niin, niin!

AURA (Reetulle, kiihtyen). Sinuthan minä jätin lapsen kanssa? Niinkö sen perään katsoit? Niinkö taloa katsoit? (Polvistuen lapsensa ääreen.) Lapseni! Pikku lapseni! (Reetulle.) Itsensä pelasti, lapsen jätti, tukehutti, poltti!

REETU (Kuin mielipuoli vuoroon itkien, vuoroon nauraen). Niin, niin, niin! Sirkkuseni! Sirkkuseni! Minä, minä -- --

AURA (Huudahtaen). Kuuletteko hyvät ihmiset, mitä se sanoo? Hän sen poltti! Hän sen poltti!

REETU (Ivallisesti, katkerasti, molemmin vapisevin käsin Auraan osoittaen, niinkuin häntä tavoitellen ja yrittäen nousta). Niin, niin, niin! Minähän sen tein! Minähän sen tein! Kukas muu?! Minähän sen tein! (Lyyhistyy kokoon.)

HELENA: Herra Jesus siunatkoon!

PORTIMO (Roslundille). Mutta sehän ei ole mahdollista!

ROSLUND (Kohauttaa olkapäitään). Murhapolttoako?

AURA (Kun epätoivossaan huutaen, eri puolelle kääntyen, kädet ylhäällä). Kuulitteko?! Kuulitteko?! Kuulitteko?!

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

(Huhmarin kosken ranta: oikealta puolelta viistoon viettävä, koivuja ja pajuja kasvava äyräs, jota myöten etualalta oikealta taka-alalle vasemmallepäin joen rantaan saakka kulkee aita. Aidassa, vähän matkaa rannasta, on portti ja siitä hiukan taempana puoliympyrään rakennettu penkki sekä sen keskellä pöytä. Tämä näköalapaikka rannassa on niemekkeen tapainen tasainen kallio kosken niskassa; perälle aukeaa järveä, saaria ja metsää, vasemmalla, aivan vastapäätä penkkejä, joen toisella puolen on jyrkkä kallioseinä, jossa kasvaa muutama vaivaispetäjä. Aidasta etualalle päin, mäentörmällä, kasvaa ruohoa, voikukkia ja kissankelloja ja alempana on hiekkatie, joka vie oikeasta etualan nurkasta mainitulle portille. -- On ilta, tyyni ja hiljainen; kuuluu vain etäistä kosken kohinaa).

(Roslund ja Portimo tulevat oikealta tietä myöten).

PORTIMO: Nimismies siis on jo ryhtynyt tutkintoa pitämään tämänpäivän tulipalon johdosta?

ROSLUND: Tietysti. Viipymättä saapui hän paikalle.

PORTIMO: Ja Ahkio on pidätetty?

ROSLUND: Ei lopullisesti. Mutta häneenhän kaiken todennäköisyyden mukaan syy lankeaa.

PORTIMO: Jos ukko ollenkaan on syyn takeinen?

ROSLUND: Kuinka niin?

PORTIMO: Miesparka tuntuu olevan kuin päästä sekaisin aivan.

ROSLUND: Se voi hyvinkin olla teeskentelyä.

PORTIMO: Sitä en hänestä uskoisi. Pikemmin oli hän kaikista sielun kärsimyksistään joutunut semmoiseen tilaan.

ROSLUND: Teillähän oli keskustelu hänen asioistaan ennen tulipaloa ja voitte siis sen nojalla jotakin päättää.

PORTIMO: Sen nojalla juuri olen tullut siihen johtopäätökseen. Se oli tilapäisessä mielenhäiriössä tehty epätoivon työ, -- psykoloogisesti kyllä mahdollinen.

ROSLUND: Hauskahan olisi tietää mitä kaikkea hän teille, pastori, puhui, mutta -- --

PORTIMO: Nyt en voi tietenkään kaikkia sanoa, mutta oikeuden edessä -- --

ROSLUND: Tietysti, tietysti. Enhän minä tahdokaan urkkia. Mutta puhuiko hän mitään teille lapsesta, koska se ajatus näkyy eniten pyörineen hänen päässään?

PORTIMO: Kyllä, niin paljon, että tulin siihen käsitykseen, että hän oli siihen kovin kiintynyt.

ROSLUND: Ja kun äidin tähden koti oli käynyt hänelle sietämättömäksi, niin hän polttamalla sinne sekä itsensä että lapsensa tahtoi tehdä lopun kaikesta. Onhan se kyllä selitettävissä.

PORTIMO: Joka tapauksessa se on kovin merkillinen murhapoltto: salaperäinen, hämäräperäinen.

ROSLUND: Kieltämättä. Mutta hänen oma tunnustuksensa heti palopaikalla todistaa, että ketään muuta siitä ei voi epäilläkään. Eikä mikään toistaiseksi viittaa sinne päinkään, että se olisi jonkun toisen tekoa.

PORTIMO: Voisihan olla, että tuli pääsi irti hänen nukkuessaan. Hänhän kuuluu panneen maata. Vaimo oli poissa, kekäle putosi uunista maahan ja kun tavallisesti uunin eteen varomattomasti puita jätetään, niin paljonkos siinä tarvittiin, että huone oli ilmiliekissä tuota pikaa. Ja kun uuni oli siinä likellä ovea, niin ei hän enää sitä tietä päässyt ulos, vaan syöksyi ikkunalle. Mitenkäs muuten olisi selitettävissä, että hän jäi ikkunalaudalle retkottamaan?

ROSLUND: Hyvin yksinkertaisesti. Tunnettuhan on, että kun tahtoo saada tulen paremmin palamaan, niin avaa ikkunan. Epäilemättä ukko oli siinä tarkoituksessa tullut ikkunalle ja siihen sitte savusta typertynyt, kun savu alkoi tupruta ulos.

PORTIMO: Minä luulen, että ukko on liian yksinkertainen sitä konstia käyttääkseen.

ROSLUND: No, mutta lapsi sitte? Ellei olisi ollut hänen tarkoituksensa tehdä murhapolttoa ja jos hän sitä lasta niin kovin rakasti, niinkuin hän kaikesta päättäen rakasti, niin miksi ei hän sitä ihan ensimäiseksi koettanut pelastaa ja siepannut käsivarrelleen ikkunasta mennäkseen?

PORTIMO: Epäilemättä oli hän niin unen pöppörössä, niin sekaisin.

ROSLUND: Uskomatonta! Sen ajatuksen -- psykoloogisesti -- minun mielestäni olisi pitänyt ensimäisenä pyöriä hänen päässään, -- unissaankin.

PORTIMO: Ettei hän niin tehnyt, se kai sitte sai hänen noin sekaisin puhumaan ja sanomaan hänen tehneen murhapolton.

ROSLUND: Ei, ei, kyllä tuo tuntuu minusta liian, liian, -- kuinka sanoisin -- pinnistetyltä.

PORTIMO: Ei suinkaan enemmän, kuin toinenkaan olettaminen. Päinvastoin.

ROSLUND: Sittepähän saadaan nähdä, mikä arvelu on oikeampi.

PORTIMO: Niin, toivotaan että tutkimus luo valoa tähän kovin hämärään, surulliseen juttuun. (Alkavat mennä portille.)

ROSLUND (Avaa portin). Mutta ukon oma tunnustus, herra pastori. Sehän on enemmän kuin mikään muu!

PORTIMO (Mennen Roslundin pyynnöstä edellä.) Enhän minä kiellä.

ROSLUND (Seuraa, sulkien jälkeensä portin). Eihän sitä niin vain oteta semmoista rikosta niskoilleen!

PORTIMO: Paljon on, paljon, vaikuttimia, joita ehkä emme tunne vielä.

ROSLUND: Kaikkihan on mahdollista. -- Eikös istuta hetkeksi tähän? (Istuutuvat penkeille näköalaa katsomaan ja puhelemaan.)

MANU (Ilmestyy samalla taka-alalta oikealta äyräälle ja lähestyy vaanien aitaa. Huomattuaan Roslundin ja Portimon istuvan rannalla hän kyykistyy ja jää kurkistamaan aidan raosta etualalla kulkevalle tielle.)

AURA (Tulee juosten oikealta tietä myöten).

MANU (Kohottaa päänsä yli aidan). Aura! Aura!

AURA (Hengästyneenä). Sielläkö olet?

MANU: Hss! Tuolla istuu ihmisiä rannalla: insinööri ja pastori. Nouse tänne likemmäksi!

AURA (Menee Manun luo; aita jää heidän välilleen. Keskustelu heidän kesken käy puolikovaan). Juoksin niin, että sydän nousi kurkkuun. Onpas tänään ollut päivä!

MANU: En luullut tulevasikaan.

AURA: Pääsin kuulustelusta pois puoleksi tunniksi. Tavataan täällä sitte myöhemmin uudelleen. Nyt ei ole pitemmältä aikaa.

MANU: Eikä sovikaan täällä olla, kun nuo tuolla istuvat. Ja muutenkin tässä tähän aikaan vielä ihmisiä enemmän liikuskelee. -- No, mitäs siellä on kyselty ja selville saatu?

AURA: Linnaan se vanha hepsu nähtävästi joutuu.

MANU: Ihanko?

AURA: Tiettävästi -- murhapoltosta. Asiahan on niin selvä ettei selvempää olla voi. Helena Häkkinen oli ainoa, joka huoneessa kävi ennen tulen irtipääsyä, vaan eihän se, Reetun hyvä ystävä ja suosikki, voine syylliseksi kääntyä, ammoin kuin Reetu kohta itse oli pakoitettu tekonsa tunnustamaan.

MANU: Kovin se juttu kuulostaa merkilliseltä.

AURA: Aivot kun on ihmiseltä sijoiltaan, niin tekee jos mitä. Joko linna tahi hullujen huone sillä on edessä, -- jompikumpi.

MANU: Reetu parka! Oikein säälittää.

AURA (Teeskennellysti). Minuakin säälittää, vaikka niin paljon olen kärsiäkin häneltä saanut -- sinun tähtesi Manu. Ja lapsenkin siinä kadotin -- kaikki sinun tähtesi vain.

MANU: Minun? Mitä joutavia minua asiaan sekoitat!

AURA: Asiaan?! En, Jumala minua siitä varjelkoon! Päinvastoin olen iloinen, sillä nythän ei enää mitään esteitä voi välillämme olla eikä välillemme tullakaan.

MANU: Kuka sen vielä tietää.

AURA: Kuinka niin? Kuinka niin?

MANU: Kuinka asia oikeudessa lopullisesti voi päättyä. Se voi kestää vuosikausia ala- ja yläasteet käydessään.

AURA: Mutta kun se on niin selvä, kuin päivä. Ja kai minä hetikin siitä miehestä lain mukaan eron saan, kun se linnaan viedään tahi hourujen hoitolaan joutuu, ja olen vapaa uusiin naimisiin -- sinun kanssasi. Eikö niin? Sehän on selvä.

MANU: Selvä, kun on selvä ja selvitetty, vaan sitä ei se vielä ole.

AURA: Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa? Ja olenhan minä sinun nyt jo kokonaan muutenkin.

MANU: Niin vastenmieliseltä tuntuu kaikki nyt tuon tämän päiväisen tapahtuman jälkeen.

AURA: Mitä sanotkaan, Manu? Peräytymäänkö jo lähdet? Itsehän olet sanonut, ettet tyytyisi minua näin vain pitämään, vaan että kokonaan vaimoksesi tahdot.

MANU: Enhän minä mitä peräydy.

AURA: Mitäs sitte tarkoitat? Sallimahan itse näkyy kaikki niin järjestävän, että tahtosi tulee täytetyksi.

MANU: Jopahan! Poishan joudun paikastanikin. Ja juuri sinun tähtesi.

AURA: Et saa lähteä. Et vielä. Sinun täytyy pyytää saada jäädä. Sinun täytyy pyytää insinööriltä anteeksi.

MANU (Naurahtaen). Anteeksiko? Minä? Mistä? Taitaa jäädä tekemättä minulta.

AURA: Teethän?! Minun tähteni! Tämä kerta! Että saat olla täällä siksi kuin asiamme on selvä.

MANU: Mitäs minä täällä sen ajan teen? Ostan heti tilani ja muutan sinne.

AURA: Mitä? Hetikö? Entäs minä, Manu! Ajattelehan!

MANU: Kah! Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa?

AURA: Sinäkö nyt noin puhut?

MANU: Kun ei muuten käy päinsä, Aura.

AURA: Käy, käy! Minä en sinua laske. Minä pyydän itse insinööriltä sinun puolestasi.

MANU: Sen saat, jukoliste, sinäkin jättää tekemättä.

AURA: Semmoinenko nyt on ääni kellossa?

MANU: Semmoinen -- siinä suhteessa! Minä en salli kenenkään toisen sekaantua minun omiin asioihini.

AURA: Yhteinen asiammehan se on: yhtä paljon minun, kuin sinunkin. -- Minä en voi sinusta erota, Manu, nyt enkä koskaan. Vaan nyt sinä, kun yksin olen, kun ei ole ketään turvaa minulla, kun sinua eniten tarvitsen, kun olen vain kaivannut sitä hetkeä, että saisin sinut yksin pitää ja omaksesi kokonaan tulla, nyt sinä tahdot lähteä ja jättää minut. Niinkö, Manu? Niinkö?

MANU: Älä nyt joutavia vetistele! Eihän nyt vielä mikään lopullisesti ole päätetty. Saadaan nyt nähdä, minnepäin asia kääntyy.

AURA: Nyt sinä vain väistelet! Mutta muista, Manu, että kaikki olen antanut, kaikki uhrannut sinun tähtesi, -- elämäni, kaikki, kaikki.

MANU: Kaikki, kaikki! Kuulenhan minä sen ja tiedän.

AURA: Niinpä pysykin sanassasi, sinä!

MANU: Mitäs en ole pitänyt? Kaikki olen minäkin tehnyt, mitä sinä olet pyytänyt ja tahtonut. (Katsoen rantaan, jossa Roslund ja Portimo nousevat lähteäkseen.) Tuolla nousevat! Ehkä tulevat tännepäin! Erotaan!

AURA: Tulet siis uudelleen myöhemmin? Tuletko?

MANU: Tulen, tulen!!

AURA: Silloin saamme kaikki puhua loppuun -- ja päättää! Ihanko varmaan tulet?

MANU: Milloinka olen sinulle sanani rikkonut? Olenko kertaakaan vielä?

AURA (Käden puristus yli aidan). Et, Manu, et. Uskon sinua. Hyvästi siksi! (Juoksee pois oikealle.)

ROSLUND: Pastori lähtee siis vielä etemmäksi kävelylle? (Hyvästelyä.)

PORTIMO: Menenpähän vielä pitkin järven rantaa. On niin ihana ilta.

ROSLUND: Minun täytyy jo rientää kotiapäin. Näkemiin, näkemiin! (Tulee portista etualalle.)

MANU (Tekee hänelle hyvänpäivän lakkiaan nostaen).

ROSLUND: Mitäs Manulla? Onkos minulle asiaa?

MANU: Toin vain hevosen tuonne hakaan. (Hyppää yli aidan ja lähestyy Roslundia.) Mutta olisihan vähän asiaakin, jos insinöörin niinkuin passaisi kuulla?

ROSLUND: Eikös siitä olisi kotonakin voinut?... Mitä niin sitte?

MANU: Tahdoin vain ilmoittaa, että ehkä on parasta, että sanon itseni irti nykyisestä toimestani.

ROSLUND: No? Mitä se tarkoittaa?

MANU: Olen kuullut, että insinööri on tyytymätön minuun.

ROSLUND: Siinä tapauksessahan on luonnollisinta, että minä sanon irti Manun.

MANU: Ajattelin, että teenpähän sen sitte ennemmin itse, kun että se minulle ilmoitetaan.

ROSLUND: Manu siis on itse syyllisyydestään tietoinen, koska sen minulle ilmoittaa.

MANU: En tiedä mitään semmoista tehneeni renkinänne, että teidän tarvitsisi minuun tyytymätön olla.

ROSLUND: Kukas minun mielipiteeni sitte on Manulle ilmaissut?

MANU: Olenpahan vain syrjästä kuullut.

ROSLUND: Suoraa vastausta minä en kysymykseeni odottanutkaan. Tahdoin vain sillä viitata, mistä syy tyytymättömyyteeni on etsittävissä ja että siihen voi antaa aihetta muullakin lailla, kuin vain omain tehtäväinsä laimiinlyömisellä.

MANU: Minun mielestäni tekoni kuuluu tehtaalaisten yksityisen elämän piiriin ja on vain heidän itsensä arvosteltava ja rangaistava, jos se senlaatuinen on.

ROSLUND: Mutta minun mielestäni on tuo aivan väärä käsitys, aivan väärä ja julkea sitä paitsi. Tehtaalaisten iltamat ovat julkiset ja viranomaisten julkisen valvonnan alaiset. Tapahtumat niissä koskevat siis myös itse tehdasta ja minua tehtaan isännöitsijänä. Se on niin selvä asia, että minua kummastuttaa, että minun on pitänyt tämä vielä Manulle selittää. Mitä seurauksia viimeisestä iltamasta muuten on ollut ja mitä kaikkea sen johdosta on ilmi tullut, sen Manu itse kyllä tietää selittämättäkin.

MANU: Senpätähden lienee parasta, että koetan kaikkia muita seurauksia välttää ja -- muutan pois.

ROSLUND: Ellei Manu luota itseensä ja luule, että elämänsä paranee, toisin sanoen, ettei ainakaan mitään samallaista tahi senkaltaista tapahdu, joka saattaa elämän tehtaalla huonoon huutoon.

MANU: Minä luotan niin paljon itseeni, että luulen jo voivani oman talon perustaa ja hoitaa sitä niin, ettei se ainakaan huonoon huutoon tule.

ROSLUND: Vai niin! Sittehän asia on puhuttu. (Menee nopeasti oikealle.)

MANU (Hänen jälkeensä). Niinpä minunkin puolestani. (Katsoo kotvan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, huomaa Lainan ja Vilpun tulevan perältä rantaa pitkin näköalapaikalle, kyykistyy, hiipii ylös aidan luo, kiertää oikealla aidan toiselle puolelle ja ilmestyy sinne samalle paikalle, missä ensikerralla oli, ja painautuu jälleen piiloon aidan taakse.)

LAINA: Istutaanhan tähän!

VILPPU: Eikös tuolla nurmikolla ole parempi? Tule! Mennään sinne! (Avaa portin.)

LAINA: Sama se! Mennään! (Tulee portista etualalle.)

VILPPU (Seuraa ja sulkee portin). Tuossahan ennenkin on istuttu. (Osoittaa nurmikolle alemma sitä kohtaa, mihin Manu aidan taakse on piiloutunut.)

LAINA (Tunnustelee ruohoa). Ei ole kastetta nurmella ollenkaan: ihan kuiva. (Istuutuvat.)

VILPPU: Mutta onpas nyt tyyni ja leuto ilta: ei lehtikään lepata puussa.

LAINA: On. Ihana oikein. (Hetken äänettömyys.)

VILPPU: Minä lupasin kertoa sinulle jotakin, Laina.

LAINA: Niin, no? Mitä se on?

VILPPU: On sattunut suuri onni minulle. Jos suostut, niin voimme perustaa yhteisen kodin piankin.

LAINA: Millä keinoin?

VILPPU: Olen saanut muutaman sadanmarkan rahaa...