Part 12

Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan. Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen, samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi", joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.

Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon, mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.

Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja, kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa, että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:

— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!

Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.

— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.

Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen mielensä.

Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.

Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan portailta.

— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.

— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.

— Missä se tulee?

— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa Matildaa hartioista oikealle suunnalle.

— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai joku muu? kysyy hän pettyneenä.

— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.

— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.

— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.

Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.

— Onko se todella "Delphin"?

— On se, sanoo ukko mahtavasti.

— Mistä te sen tunnette?

— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.

Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.

— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.

Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:

— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!

Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:

— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun". Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä" — että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh! Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti; meni kuin noidan nuoli, he heh!

Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea. Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.

Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa; sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille". Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit laskettiin. Se oli perillä.

Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja laivantarkastukseen.

Siinä viipyi kappaleen aikaa.

Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.

* * * * *

Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.

Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa! Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa ajatellessaan tätä mahdollisuutta.

Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.

— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen rynnättyään.

— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.

Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili onnellisena:

— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt, eikä hän sinua... Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies, partasuu... Saat vetää sitä parrasta... Voi, kun meillä on lysti! Minä panen päällesi pyhäpuvun.

— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?

— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että Jaakko tulee...

— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.

— Ihmekö tuo.

— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.

— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.

— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa, puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.

— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat vaatteet.

— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.

— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.

— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.

Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.

— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta piirongin päällä.

— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin silmäteräänsä.

— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti hän Matildaa.

Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa. Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä, ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa. Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva, puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä, orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan, jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon sinulle tämän illan riemut.

* * * * *

Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle, joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa. Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin" miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.

Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä, jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.

Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä. Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi pakahtunut.

Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui. Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi rannalla seisova väkijoukko.

Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.

Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa. Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon. Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas, sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.

Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta kaupungin pieniin taloihin.

Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja löydä; sitä saattaa vain elää.

— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.

— Miten päin?

— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.

— Sinä olet myös muuttunut.

— Olenko?

— Olet tullut niin... komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein pelottaa.

— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?

— Sinulle tuliaisia.

— Mitä? Sanopas!

— En sano, ennenkuin kotona.

— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.

— Mitä?

— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.

He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.

Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.

* * * * *

— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he olivat hiukan tyyntyneet.

Hän vei Jaakon kamariin.

— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.

— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.

— Se säikähtää.

— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.

Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.

Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin. Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen sylissä.

— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta sylissään.

— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.

Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.

Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea... Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.

XV.

Isä ja poika.

Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet, jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä, metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.

Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.

* * * * *

Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain rakennettiin.

Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.

Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta, oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä mitään tietoja saanut.

He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin. Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän, ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää, että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki mieli hiukan miettiä.

Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle pojalleen.

Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.

Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita. Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää. Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia, mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.

He tulivat Aunolalle.

Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi ukkoa kuin piispaa pappilassa.

Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.

Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.

* * * * *

Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.

— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska tarkoittaen Jaakkoa.

— Miten lienee... Matti on kova työmies ja tottelevainen... Hyvä mies.

— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla "konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.

— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.

— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.

— Onpa kyllä... Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.

— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska korottaen ääntään.

— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.

— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: — Ettekö tehneet väärin?

— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.

— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.

Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:

— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.

— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin... Niin, oletteko aikonut antaa Jaakolle mitään?

— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin äkkinäistä... Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.

— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän miettiä... Kun olette jo noin vanhakin...

Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan runsaaseen sanatulvaan.

Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.

Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin miettivän näköinen koko illan.

* * * * *

Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:

— Kuulehan... tuota... että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä, että...

— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?

— Enhän minä enää... Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin toisiakaan... Minä rupean elatukselle... On sitten samantekevää kuka teistä maan ottaa... vaikkapa sinäkin... Niin eikö sinun sopisi nyt lähteä kotiin... tehtäisiin asia valmiiksi.

— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi Aunolaiska hilpeästi.

— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.

Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.

* * * * *

Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.

XVI.

Parinkymmenen vuoden perästä.

Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.

Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.

Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.