Part 10

Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin nousta myrsky.

Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä niissä kaivellut... Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän...

Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän vanhentunut sitten viime näkemän... jalka oli kankea ja raskas, askelet lyhyet ja hitaasti eestyi taival.

— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti mennä äänettömänä ohi.

Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen takkiinsa.

— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne... Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.

— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut... Koetin vain, että tunnetteko te minut... Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja puristi äijän kättä.

— Mikäs pahan tappaa... Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.

— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.

— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä naapurin poika niin pilalle mennyt...

— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja...?

— Eipä tahdo olla enää hääviä... jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa, vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa... Loppu on käsissä; kohta Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.

— Mistä te nyt tuleskelette?

— Sieltä vanhasta helvetistäni... Kävin Erkkilällä aamunaukuilla... Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin ymmärrät... niillä on tuhannen hyvää rommia... No etkö sinä aijo tuloryyppyjä antaakaan?

— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää joutua konttoriin... Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette... Se meidän mamma on niin...

— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?

— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on...

— Hyvinkin hyvä... Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!

— Teillä on tallella entinen luonto... ja muistatte hauskoja juttuja?

— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.

— Pitää lähteä...

— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä "Metelhaavissa" kävi?

— Puhutaan siitä illalla.

— Sinä menet konttoriin!

— Niin.

— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.

Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.

* * * * *

"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos... Perämies istui eteisessä kapteenia odottaen.

— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.

Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi kumeasti.

— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette... Palkkaa perimään tietenkin... Ette saa penniäkään... Teidän pitää maksaa laiva minulle! ärjyi hän.

— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä varten...

— Puhu pukille!... Sinä juuri heitit minun laivani.

— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu. Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät... Miehiltä jäi palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen hätäilemättä.

— Vielä te perkeleet palkkaa... Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko yksikään sorkka minun nähtävilleni!

— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.

— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.

— En penniäkään.

— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä meille, sanoi kapteeni.

— Millä sinä maksat?... Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.

— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.

Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:

— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!

Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi luetella, mitä mikin on saapa.

— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen murina.

— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.

Sitten sai Kari.

Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki uudestaan. Sitten hän sanoi:

— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys... Tässä on rahaa kaksinkerroin.

— Niin on minullakin, sanoi Karikin.

— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen kaksinkerroin kaikille.

— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.

— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.

Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.

Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.

Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko paistamaan... Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.

* * * * *

Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat koteutuneet.

Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon" päälliköksi.

Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista, että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda; mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon, että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin. Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän "Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.

Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää vastaan.

Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".

Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala. Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".

"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.

XII.

Myrskyssä.

"Ino" oli matkalla Montrealista puulastissa Englantiin. Mentiin kohtalaisessa tuulessa S:t Lawrence-lahdella.

Kapteeni Kanniainen oli Montrealista ostanut muonaa laivaan: lihaa, leipää, voita, herneitä ja muitakin ruoka-aineita. Saadakseen hiukan omaan kukkaroonsa, oli hän ostanut halvinta, mitä oli löytänyt. Mutta tästä oli seurauksena, että keulassa kiroiltiin hirmuisesti joka syöntikerta. Kokkiparka oli lujalla, ja uskalsipa jokunen moittia Kariakin, joka oli "konstapulina" ja jakoi ruoka-annokset miehille... Miehet näkivät, että kokki kantoi perän puoleen kelvollista ruokaa, hyvästä aineesta keitettyä... sitä siis oli laivassa... katkeruus ja kiukku yltyivät.

Oli aamiaisen aika; viikon ruoka oli jaettu miehille. Keulan puolessa oli aika myräkkä. Voi oli haisevaa, melkein mädännyttä, leipä toukissa, että aivan tippui, ja liha samanlaista. Hirmuinen porina kävi "skanssissa"; jokainen huusi, että on mentävä "äijän" puheille, sillä ruoka oli aivan kelvotonta.

Jaakolla samaten kuin muillakin, oli verinen nälkä; Montrealista lähdön jälkeen hän ei ollut saattanut tarpeekseen syödä. Hän nousi yht'äkkiä, otti voi-annoksensa käteensä, juoksi portaita kannelle ja lähti perään päin. Melu hiljeni, sillä kaikki näkivät, mikä hänellä on mielessä.

Tulisissa tauloissaan meni hän kajuuttaan. Kapteeni, perämies ja "konstapuli" olivat juuri syömässä. Heidän edessään oli kunnollista ruokaa. Se kuohutti vielä enemmän Jaakon sisua. Hän löi voi-annoksensa, pilaantuneen ja ilkeän moskan, keskelle pöytää, mistä se räiskyi ympäriinsä, ja sanoi:

— Sinä syötät miehille kaikki moskat... emme me sikoja ole... haistele ja maistele nyt meidänkin ruokaa!

Kapteeni ja toisetkin ällistyivät tästä äkkinäisestä raju-ilmasta niin, että olivat kotvan aivan äänettömänä... Oli aivan kuulumatonta raahelaisissa laivoissa, että merimies tulee päällikkönsä kimppuun...

Kapteeni nousi suuttumuksesta punaisena, löi nyrkkiä pöytään, astui Jaakon luo ja kävi häneen käsiksi... Suuttumus salpasi häneltä hengen. Mutta Jaakko, nuori, notkea ja voimakas kun oli, otti kapteenia niskasta kiinni ja väänsi hänet lattiaan. Silloin kävivät häneen takaapäin kiinni perämies ja "konstapuli". Kapteeni pääsi seisaalleen, ja kolmen miehen he saivat Jaakon alleen.

Kapteeni haki käsiraudat ja kytki Jaakon niihin. Sitten talutettiin hänet kannelle ja kutsuttiin kaikki miehet kuulemaan Jaakon tuomiota. Kapteeni määräsi hänet kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin vedelle ja leivälle ja ilmoitti panevansa Jaakon mainekirjan kelvottomaksi.

Miehistö seisoi äänetönnä. Kunnioitus päällikköä kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut tyytymättömyyttään ilmaista, eikä kättään kohottaa.

* * * * *

Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin. Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti päästy eteenpäin.

Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.

Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.

Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita; muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.

Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.

Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista. Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä, kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.

Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin, laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti tuuliaisen kulkusuunnan.

— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.

— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.

— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.

— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin märssyt ja liivarit... Tuskin niitäkään kaikkia... Pari päivää on oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi... Katsokaa, pojat, tyyrpurin puolelle!

Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.

— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään, niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.

— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.

Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan, missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.

Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät säpäleiksi.

— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.

— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin — siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla. Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa. Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella, teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me melkein lensimme... Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen Marseilleen... Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.

— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.

— Mistä tiedät taata? kysyi perämies.

— Miksi en tietäisi, kun se on minun kotitaloni maalla kasvanut ja olen sen itse kaatanut ja varviin tuonut.

— Tehän olette sitten sukulaisia, nauroi perämies.

— Se oli vasta puu! Siitä tuli tämä alamasto ja märssytanko; taisivat saada latvasta vielä puuvenpramraakankin, selitti Jaakko.

— Näyttää siltä, että kohta saatte kumpainenkin kuntoanne osoittaa, sanoi perämies.

Tyyrpurin puolelta tuli kolmas vihuri, joka jo kohotti aallot vaahtopäiksi ja koetti purjeiden kestävyyttä. Se oli kuin myrskyvihollisen etujoukko ennen päähyökkäystä.

— Kyllä joku toinen jo vähentäisi purjeita,-sanoi Vaalan ukko vakavana.

Tuulen perälle ilmestyi pilviä, jotka sakenemistaan sakenivat... Tuuliaiset muuttuivat yhtäjatkoiseksi tohinaksi, joka kohotti aallot yhä korkeammiksi. Aurinko meni piiloon, meri synkkeni, ja köydet alkoivat laulaa.

— Taitaa olla parasta, että venytämme nämä vehkeet pakan alle, sanoi Vaalan ukko, osottaen keskentekoisia purjeita.

— Viekää aika kyytiä ja laittakaa valmiiksi varapurjeet! sanoi perämies.

Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.

— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli perämies.

— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän siinä päivän, pari...

— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.

Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.

Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi tultuaan unesta häirityksi.

— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.

— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni, mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.

Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia paukahduksia ylhäältä... Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja katosivat... Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.

Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne. Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi pystyyn, mutta se oli saanut vian.

Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa, lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.

Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä tuulelta pääsivät... Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät, alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto huiskahteli... Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät veljet olivat vioittuneet.

Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla. Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.

Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.

Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä ne jo osaksi olivat särkeneetkin.

Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt rikki.

Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa, missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen paikallaan.

Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä; hän lähtee viemään sen paikoilleen.

Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli parempi tuoda käärittyä purjetta.

Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.

Saatiin purje auki; se rupesi kestämään. Laiva alkoi totella ruoria ja päästiin onnellisesti väljemmille vesille.

* * * * *

Kolmen vuorokauden kuluttua asettui ilma. Tuli päiväksi melkein tyven. Miehet olivat nihki väsyksissä, sillä kolmeen vuorokauteen ei kukaan ollut silmää ummistanut, eikä paljon syönytkään. Nyt tarkastettiin laivan vauriot ja koetettiin niitä korjata parhaan mukaan.

Silloin huomattiin, että oli mennyt myöskin mies: vanha Kari, "konstapuli", oli kadonnut. Hän oli aina aikonut viime reissulle, kun kolotus oli jäytänyt hänen vanhaa ruumistaan. Tämä ainakin oli hänen viimeisensä; kolotuksestaan oli hän vihdoinkin päässyt ja odotti satojen peninkulmien päässä sitä viimeistä suurta päivää, jolloin "meri antaa ylös kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa".

Kun kaikesta oli selvitty, kutsui kapteeni miehistön perään. Silloin oli hyvänpuoleinen tuuli; päivä paistoi ja meri kimalteli. Kapteenin teki mieli kiittää kaikkia, mutta hän ei ollut mikään puhuja. Sentähden kävi hän suoraan asiaan ja sanoi:

— Me menetimme "konstapulin". Olen ajatellut yhtä teidän joukostanne hänen sijaansa. Luulen, että kaikki ovat valintaani tyytyväisiä... Hän pysähtyi, ja kaikki odottivat jännittyneenä; sitten hän jatkoi: Ilman häntä voisimme ehkä olla siellä, missä on Kari-vainajakin... Sen vuoksi olkoon merimies Jaakko Hirsikangas "Inon" "konstapulina"... Ja nyt hänen ensimäinen tehtävänsä on antaa meille kaikille kelpo ryyppy.

Sitten ojensi kapteeni Jaakolle ruokasäiliöiden avaimet.

Hyväksymisen murina kuului miesjoukosta. Kaikki ymmärsivät, mitä kapteeni tarkoitti, kun hän ruuanjakajaksi pani saman miehen, joka muuan päivä sitten oli hänen kimppuunsa käynyt. Nyt he kaikki saivat mieluisan hyvityksen...

* * * * *

"Ino" meni joutuin hyvässä tuulessa ja ilmassa. Oli kirkkaita päiviä, lumoavia auringonlaskuja ja ihania kuutamo-öitä, jolloin suuremmoinen tähtitaivas kuvastelee rajattomalta näyttävän valtameren syvyydessä...

Miehillä ei ollut paljon työtä; samaan suuntaan purjehdittiin vuorokausikaupalla. Silloin oli Vaalan ukollakin aikaa vahtia vaihtaessa nukkuville lauleskella tavallista "purraus"-laulua:

"Styyrpuursvakten reis å på täcken, En man till rotret, och en tsik på packen! Se noka sejlaren och se efter lant! I kuts namn: åtta klass!"

XIII.

Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.

Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina" Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan Englannin ja Amerikan väliä.

Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa, mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.

Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.

* * * * *

Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.

Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.

— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi hän leikkisästi.

Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen. Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan aivan kateeksi.

— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.