Part 9

Sofia otti seinältä kellarin avaimen ja läksi poikansa kanssa kellariin.

Kellarissa oli kaksi ovea. Sisä-oven sisäpuolella, lähellä kattoa, oli seinässä syvänne, jossa oli pidetty pottuvasuja. Sofia otti vasut alas ja Hannu kiipesi sinne. Se paikka oli aivan pimeässä, kun ovikin oli auki.

"Menkäät nyt sisälle ja varoittakaa muita siellä mitään minusta tietämästä. Tulevana yönä päästäkää minut ulos; minä lähden matkustamaan", virkkoi Hannu.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi Sofia levottomasti.

"Kyllä sen kuulette kohta. Menkää nyt sisälle", virkkoi Hannu.

Sofia sulki huo'aten kellarin ja meni sisälle. Ukonilma oli nyt melkoisesti asettunut.

Sofia kielsi lapsia ilmoittamasta mitään heidän veljestään, ja istui sitten tuolille levottomana odottamaan mitä seuraisi. Kaksi miestä tuli nyt pihalle. He katselivat ympärilleen ja menivät sitte sisään. Toinen heistä oli kyytirättäri.

"Missä on poikanne?" kysyi jälkimäinen Sofialta.

"Poikaniko?" virkkoi tämä, kummastuen muka.

"Niin, sanokaa te mulle, missä hän on".

"Hän läksi kahden tuttavansa kanssa täältä äsken. Onko hänelle mitään tapahtunut?"

"Älkää häntä piilottako", sanoi rättäri. "Ilmoittakaa heti, mihin hänen olette kätkeneet?"

"Kätkeneet!" naurahti Sofia. "Hakekaa läpi koko talon".

Miehet silmäilivät tupaa.

"Täällä hän ei ole", sanoi rättäri. "Suokaa anteeksi, että käymme ulkohuoneissakin. Se tapahtuu la'in nimessä".

"Hyvin mielellänne suon teidän la'in nimessä hakea ulkoa ja sisää", sanoi Sofia ja seurasi miehiä ulos.

Lapset tulivat kartanonpuoleiseen akkunaan katsomaan mitä seuraisi.

Miehet hakivat nyt lakasta eli ullakosta, tallista, navetasta, kellarista y.m., mutta Hannua ei löydetty.

"Lempo vieköön", mutisi rättäri; "mihin se konna on kerennyt luiskahtaa? Kyllä tieto hänestä jo on pantu menemään pitkin maantietä, niin että hän kyllä siellä nipistetään".

"Olemmeko nyt katsoneet läpi kaikki paikat?" kysyi toinen mies rättäriltä.

"Olemme kaiketi", virkkoi toinen.

"Lähtekäämme sitte pois", jatkoi kysyjä haukotellen.

Silloin tuvan akkuna avattiin, Tapani katsoi ulos ja huusi: "Poikani on kellarissa, sisäoven lähellä, katonrajassa. -- Ja nyt Sofia minä sanon sinulle: äiti ja poika!" Samassa Sofia heilautti kellarin avaimen kädestään niin kauas kuin jaksoi. Se putosi jokeen.

"Vai niin, jopa sinä, akka, olet meille valhetellut!" sanoi rättäri ankarasti. "Kyllä me tuon oven au'omme".

"Kelpaapa koettaa", sanoi Sofia.

Rättäri meni nyt tuvan akkunan edustalle ja käski Tapanin lähteä hakemaan avainta tai käydä tirkkoja sepältä. "Me vartioimme sill'aikaa ovea", lisäsi hän.

Sofian haukkuessa häntä, lähti hän matkalle ja palasi jonkun ajan kuluttua tirkkojen kanssa, jotka oli käynyt Leiviskän Sakarilta noutamassa.

"Kaunis kunnia!" huusi Sofia. "Isä jättää poikansa oikeuden valtaan!"

"Älä sinä puhu kunniasta, mamma; meidän kesken se ei tule kysymykseen", sanoi Tapani katkerasti.

"Minun poikani olisi minun tänään ehkä tappanut ja sinä vaan nauroit. Nyt on teidän vuoronne".

Samassa kellarin ovi avattiin tirkan avulla.

"Tule ulos, kunnoton sikiö!" huusi Tapani ovelta. -- Ei kuulunut mitään kellarista. --

"Astutko ulos?" huusi Tapani, jonka kiukku muuttui raivoksi, "tai, Jumal' auta, noudan luodikkoni ja pamautan kalloosi! Kyllä minä tiedän, mihin tähtään".

Nyt kuului liikkuminen kellarista ja kohta astui Hannu ulos kalpeana, seisahtui rättärin eteen, ojensi kätensä ja sanoi: "sitokaa!"

Sofian huulilta kuului kamala huuto ja hän kaatui tainnotonna kellarin eteen. -- -- --

"Mitäs poikani on tehnyt?" kysyi Tapani rättäriltä.

"Hän löi muutamaa juomatoveriansa -- Laikkalan Aappoa -- liian kovasti sattui käymään -- poika ei sen enempää noussut".

"Hän olisi joutanut nousemaan", virkkoi Hannu, "mutta muuan toinen, joka tänään oli allani, olisi sen iskun ansainnut. Ymmärrättehän, isä".

"Viekää pois tuo kurja", sanoi Tapani.

Miehet lähtivät Hannun kanssa. Sofia kohotti päätään, nousi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi: "Minun poikani, sydämeni pakahtuu surusta!"

XXX.

Peijaat Aumolassa olivat ohitse. Se määräaika, jonka tehtaanomistaja oli suonut Juholle, oli päättynyt ja tämä oli lähtenyt pois M:n pitäjäästä, tällä kertaa tietäen, että joku toinenkin, paitsi oma äitinsä, häntä ikävöisi sydämmensä pohjasta.

Kun syksyn myrskyt raivosivat luonnossa, eli toivon kevät nuorten mielessä ja kun talven aurinko oli alimmillaan, saapui Juho taas kotiseudulleen, viettämään elämän Juhannusjuhlaa lapsuuden tuttavansa kanssa.

Silloin, iltana moniahana, nähtiin Aumolan akkunain valosta voimakkaasti välkkyvän. Pakkanen paukkui nurkissa ja huppupäissä saapuivat vieraat häihin. Hevosistaan he jo useimmat etempääkin tunnettiin, etenkin nimismiehen perhe, jota Priapus, uusissa, hopeanhohtavissa värkeissään, tuulen nopeudella toi Aumolaan. Nimismies istui re'essä suorana kuin keppi ja huuti vaan: ptruu -- ptruu. Pappilan ruuni pani myös parastaan tämän päivän kunniaksi, vaan Pilveisten savakkaa ei näkynyt ei kuulunut. Pilveiset olivat päättäneet loistaa poissa olollaan "sanansa-syöjän" ja "häpeämättömän torpantytön" kunniapäiviltä.

Turkkien mystillisestä syvyydestä ilmestyi nyt vanhoja tuttaviamme: rovasti rouvineen; pastori Fidén n.k. paremman puoliskonsa kanssa sekä viehättävän Marin y.m. lastensa seuraamana; nimismies Niilonen perheineen; Torvelan ja Luopion perheet; y.m. Pirtti oli siistitty tanssihuoneeksi ja kaksi "pelimannia" alkoivat kilpailla keskenään sen taiteen alalla, jossa Mozart ja Beethoven ovat tulleet tunnetuiksi.

Kun naiset olivat asettuneet, nostettiin kohta kysymys siitä melusta ja siitä valkoisesta olennosta, joka, päivää ennen, oli huomattu Torvelan ulkohuoneiden takana ja josta Luopion emäntä ei vielä ollut kuullut mitään. Nimismiehen rouva arveli, että kyöpeleitä ei löydykään, jonka ajatuksen Torvelan emäntä piti sokean omantunnon ja "sen vanhan lohikäärmeen" viettelyksenä. Kun kukin oli lausunut mielipiteensä asiassa, huomattiin että kuusi oli Torvelan emännän mieltä ja kuusitoista puolustivat nimismiehen rouvaa.

Sill'aikaa kun tämä "kyöpelikysymys" oli tarkastelun alaisena naisten puolella, puheltiin miesten puolella hyvin eroavista asioista. Rovasti ja pastori väittelivät eräästä hämärästä kohdasta Johanneksen Ilmestyskirjassa ja kaikki kuuntelivat alussa tätä puhetta; vaan kun se oli yleisölle liian vaikeata ja kohta nousi yli väittäjienkin käsitysvoiman, josta syystä he sen jättivät sikseen ja rupesivat puhumaan kukin toisten kanssa, niin leveni nyt keskustelu monelle alalle. Nimismies ja Torvela puhelivat hevosen kasvatuksesta (Torvela oli todellinen "hevosmies"); Luopion isäntä ja pastori väittelivät peltojen lannoituksesta, mutta jälkimäisen hajamielisyys esti hänet seuraamasta toisen väitöstä, niin että pastori vihdoin huomattiin istuvan yksinään nurkassa, hiljaa viheltäen itsekseen enkelien kööriä Hayden'in Luomisesta.

Kun rovasti oli toimittanut vihkimisen, alkoivat viulun ja klanetin säveleet kaikua pirtistä. Kohta oli nuorten ilo korkeimmillaan. Ilokyyneleet kohosivat Elsan silmiin, hänen katsellessaan Valpuria valittunsa rinnalla. Juhon äiti silloin tällöin riuhtoi Elsaa hiasta ja onnelliset äidit katselivat silloin toisiinsa ja sitte taas lapsiinsa. Herpertti oli talvilomalla ja heilutteli kelpo tavalla pastorin Maria. Silloin tällöin joku naineistakin lähti hyörimään permannolle. Esa katseli mieltymyksellä, johon surua oli seoitettu, tätä iloa; hän muisteli omia häitään ja niitä toiveita, jotka silloin häntä elähyttivät. Rovasti sattui juuri menemään hänen sivutsensa ja kuiskasi hänelle: "sinä ajattelet: noin onnellinen minäkin olin häissäni. Ja miksi Jumala teki avioliittoni lopun niin onnettomaksi?"

"Oikein arvattu", sanoi Esa. "ja miksi niin tapahtui?"

"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä löytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme, niin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon, nimittäin kristillisessä merkityksessä".

"Sen myönnän", virkkoi Esa. "Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni rakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut, että hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään kohtaan".

"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä", sanoi rovasti. "Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten muistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista, luottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot".

Näin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen vakuutuksen valosta.

Vihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa perästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen jäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta tähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten: "jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule sanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös, enemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!"