Part 4

"Kyllä, herra, Minä tiedän hänet uskollisimmaksi, suloisimmaksi ja älykkäimmäksi olennoksi, mitä konsaan on syntynyt. Hänen isänsä on Kartagon kuningas, jonka väki otti hänet vangiksi siellä, missä Aucassinkin vangittiin, ja vei hänet Kartagoon. Ja kun kuningas sai selville, että Nicolette oli hänen tyttärensä, vietti hän suurta juhlaa. Minä päivänä hyvänsä hän olisi antanut tyttärelleen puolisoksi Espanjan kuninkaista suurimman, mutta Nicolette olisi mieluummin antanut hirttää tai polttaa itsensä kuin ottanut miehekseen ketään, jos kuinkakin rikasta."

"Oi, rakas hyvä ystävä!" virkkoi kreivi Aucassin. "Tahtoisitko palata tuohon maahan ja sanoa hänelle, että hän tulisi minua tapaamaan. Minä antaisin sinulle rikkauksistani enemmän kuin suinkin rohkenisit pyytää tai ottaa. Ja sano hänelle, että rakkauteni tähden en minäkään tahdo ottaa vaimoa, kuinka korkeasukuista hyvänsä, vaan odotan ja otan vain hänet vaimokseni. Ja jos olisin tiennyt, mistä hänet löytäisin, olisin jo ammoin hakenut hänet."

"Herra", sanoi soittaja, "jos se on tahtonne, menen minä hakemaan häntä sekä teidän että hänen tähtensä, jota minä suuresti rakastan".

Aucassin sopi hänen kanssansa ja käski antaa hänelle kaksikymmentä kultarahaa. Nicolette jätti hyvästi, jolloin Aucassin heltyi kyyneliin armaansa sulouden tähden. Kun tyttö näki hänen itkevän, sanoi hän:

"Herra, älkää murehtiko! Aivan pienen ajan kuluttua olen tuonut hänet tähän kaupunkiin, niin että saatte nähdä hänet."

Kun Aucassin kuuli sen, tuli hän hyvin iloiseksi. Nicolette lähti hänen luotansa ja meni kaupungille, varakreivittären taloon, sillä varakreivi, hänen kumminsa, oli kuollut. Sinne asettui Nicolette asumaan, puhui vapaasti kreivittären kanssa ja uskoi hänelle asiansa niin, että varakreivitär tunsi ja huomasi hänet Nicoletteksi, jota hän oli hoitanut. Hän pesetti ja kylvetti neidon ja antoi hänen levätä koko viikon. Sitten otti Nicolette ruohoa, jonka nimi oli keltano, hieroi sillä hipiänsä ja tuli taas yhtä kauniiksi kuin hän entispäivinäkin oli ollut. Sitten pukeutui hän komeihin silkkivaatteisiin, joita varakreivittärellä oli hyvin paljon, istuutui huoneeseen täyteläälle kirjosilkki-patjalle ja pyysi varakreivitärtä noutamaan hänen sulhasensa Aucassinin. Hän tekikin sen. Palatsiin tullessaan tapasi hän siellä Aucassinin itkemässä ja Nicolette-ystäväänsä kaipaamassa, siksi että hän viipyi niin kauan. Ja varakreivitär kutsui häntä ja sanoi hänelle:

"Aucassin, älkää surko enää, vaan tulkaa mukanani, ja minä näytän teille sen, mistä te enimmin pidätte tässä maailmassa. Ja se on Nicolette, teidän suloinen armaanne, joka on tullut kaukaisesta maasta teitä etsimään."

Ja Aucassin riemastui.

Nyi lauletaan:

Kun saa kuulla Aucassin, että armas kallehin nyt jo astuu näillä mailla, vertojaan on riemu vailla. Kreivittären kanssa näin läksi käymään linnaan päin, saapui saliin kiireisesti, kiihtymystään tuskin kesti silloin myöskään immen rinta, kun hän katsoi rakkahinta, riensi joutuin ylkää vastaan, ojentaen ainoastaan kädet, -- sortui sanat hukkaan. Tämä suulle, otsaan, tukkaan suuteli, ja sylityksin aamuhun he jäivät yksin. Vaimoksensa Aucassin armaan oitis ottikin, maansa ruhtinattareksi, elämänsä aarteheksi. Niin he sitten viettivät monet vuodet viehkeät riemussansa rauhaisessa, onnen, lemmen autuudessa. Ja nyt satu lopun sai, mult' ei kertomatta kai paljoa jäänyt.

Selityksiä.

[1] Tässä esiintyy vanha käsitys laulun ja soiton parantavasta vaikutuksesta; sen tapaamme jo Raamatussa, Saulin ja Davidin kohtauksessa, Kalevalassa (Väinämöisen soitto) ja Kantelettaressa, tutuimmat esimerkit mainitaksemme. Kuljeksivat lauluniekat saivatkin usein soittaa sairaille heidän tuskiensa lievitykseksi. -- Muuten oli heillä usein tapana ennen esityksen alkua kehua runoansa tai tarinaansa, ja jos he huomasivat, ettei esitys kuulijoita miellyttänyt, siirtyivät he toiseen, kunnes löysivät kelpaavan.

[2] Valence ja Beaucaire ovat eteläranskalaisia kaupunkeja. Ainakaan Beaucairessa ei ole koskaan ollut kreivejä.

[3] Vaaleat, kiharat hiukset kuuluivat keskiaikaiseen kauneusihanteeseen. Kaikki senaikuiset satusankarit ovat vaaleaverisiä ja kiharatukkaisia, niin naiset kuin miehetkin. Tässä suhteessa on huomattavaa, mitä tekijä myöhemmin sanoo Nicoletten valkeudesta.

[4] "Kaikki voittava rakkaus" on hyvin tavallinen puheenparsi keskiajan kirjallisuudessa. Tapaamme sen alituiseen Danten ja Boccaccionkin teoksissa.

[5] Varakreivi, muinaisransk. visquens, nyk. vicomte, oli aikaisemmin kreivin sijainen, sitte pikkukaupungin tuomari; nykyään aatelis-arvonimi. Tässä kai tuomari.

[6] Tällainen ajatusjuoksu, joka näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa ajan yleisten uskonnollisten käsitysten kanssa, on kuitenkin verrattain tavallinen. Siitä on esimerkkejä niin pohjois- kuin etelämaisessakin kansanrunoudessa, ja pistääpä se kuvana esiin vielä nykyaikaisessakin runoudessa, jossa taivaan riemut jäävät halvoiksi rakastetun omistamisen rinnalla. Sekä Wilhelm Herz että Hermann Suchier mainitsevat monenlaisia esimerkkejä sellaisesta käsitystavasta jo arabialaisessa runoudessa, euroopalaisesta puhumattakaan.

Paljain jaloin ja säärin kulki keskiaikana enimmäkseen köyhä väki, mutta tämä tapa esiintyi porvarillisissa, jopa ritarillisissakin piireissä. Vielä niinkin myöhään kuin 1506 kielletään Baselin porvareita saapumasta raadin kokouksiin housuttomina, paitsi pitkässä takissa. Ja jo aikaisemmin kieltävät provencelaiset hovisäännöt ritareita esittäytymästä housuttomina naisseurassa.

[7] Suloinen olento, douce creature, on tavallinen puhetapa, joka tarkoittaa Kristusta.

[8] Nenänsuojus (nasal) oli rautahatun alireunasta lähtevä tanko, joka sittemmin laajeni koko kasvot peittäväksi (visier), Nenänsuojukseen tarttui voittaja lyödäkseen viholliselta pään poikki tai viedäkseen hänet vangittuna mukaansa.

[9] Nuoruuden työt (enfances) ovat paraasta päästä kuviteltuja urotöitä, joita kerrotaan kuuluisien ritarien -- kuten Herkuleen ja Rolandin -- tehneen lapsuudessansa.

[10] Sodassa tai turnajaisissa vangiksi jäänyt ritari saattoi yleisen tavan mukaan päästä vapaaksi lunnailla tai lupaamalla täyttää vastustajan määräämän tehtävän.

[11] Tässä kuvattuun kauneuden ihanteeseen on verrattavissa suorasanaisen "Tristanin" kuvaus Isoldesta, -- kuvaus, jota pidettiin erittäin onnistuneena:

"Hänen hiuksensa ovat kiiltävämmät kuin kultarihma. Hänen otsansa voittaa liljankukat valkeudessa. Hänen tummat kulmakarvansa kaartuvat kuin sateenkaaret. Ne erottaa pieni linnunrata, joka kulkee suoraan nenäviivaa pitkin, ollen niin tarkoin rajoitettu, ettei siinä ole mitään liikaa eikä mitään vaille. Hänen vivahdusrikkaat silmänsä, jotka loistossa voittavat smaragditkin, välkkyvät hänen otsallaan kuin kaksi tähteä. Hänen kasvonsa muistuttavat aamun kauneutta, sillä niissä sekaantuu punainen ja valkoinen niin, että kumpikin väri säilyttää viehättävän kuulautensa. Hänellä on suloinen suu, paisuvat, pyöreät, kaunisväriset huulet, jotka punertavat kuin kaksi kirsikkaa, hampaat helmiäkin valkeammat, tasasuhtaisessa järjestyksessä. Mutta ei kevään, ei pantterin [pantteri oli keskiaikaisen käsityksen mukaan erittäin hyvänhajuinen eläin. Vert. Danten 'Helvetin' 1 laulua], ei minkään mausteen tuoksua voi verrata hänen suunsa perin suloiseen hengitykseen. Hänen leukansa on paljoa sileämpi kuin norsunluu. Maito antaa värin hänen suloiselle niskalleen ja välkkyvä kristalli hänen kauniille, tasaiselle kaulalleen. Hänen tasaisista olkapäistään erkenee kaksi hoikkaa, pitkää käsivartta ja valkoiset kädet, joiden liha on pehmoista, hentoa. Hänellä on suuret, pitkähköt, pyöreät sormet, joiden päissä välkkyy hänen kynsiensä kauneus. Hänen kauneista kaunein povensa on koristettu kahdella paratiisiomenalla, jotka ovat kuin lumi. Ja vartaloltaan on hän niin hoikka, että kaksi hentoa kättä helposti ulottuu hänen ympärilleen. Mutta muista, sisäisistä osista en tahdo puhua, sillä niistä tietää sydän paremmin kuin kieli."

[12] Tällainen käsitys miehen ja naisen rakkaudesta oli hyvin tavallinen kaikkialla. Meilläkin tapaa siitä esimerkkejä ainakin piirilauluissa:

Tytöt ne riiaa silmillä, mutt' pojat sydämellä.

[13] Kertomus kuvailee liioitellen tavallista maaorjuudessa elävää talonpoikaa Nicoletten ja Aucassinin vastakohtana. Talonpoika esiintyy harvoin ritarirunoudessa ja silloinkin joko halpana, ala-arvoisena olentona tai muuten irvitettynä.

[14] Runon sisällyksessä kuvastuu Suchierin mukaan vanha kansanluulo, jonka mukaan Venus-tahti voittaessaan kirkkaudessa kuun saattaa viedä yhteen toisistaan erotetut rakastavaiset. Ikävöiminen yön tyyneydessä johtaa helposti ajatukseen, että säteilevä tähti, jota kaipaava rakastaja katselee, näkyy samaan aikaan rakastetullekin, ollen siten yhdyssiteenä heidän välillään. Tästä uskomuksesta mainitsee Suchier monta esimerkkiä.

[15] Nimen Torelore johtavat julkaisijat leikkilaulujen kertosäkeistä (Suomessa esim. ritiratirallaa y.m.) Saduissa tarkoitettiin sillä nurinkurista maailmaa, missä miehet tekivät naisten työt ja päin vastoin. Julkaisijat arvelevat, että Torelore tässä tarkoittaa Aiguemortes'in seutua Pohjois-Ranskassa, josta leikillä kerrotaan, että ihmiset ansaitsevat leipänsä takaperin astumalla = nuottaa vetämällä; mitä enemmän siellä sataa, sitä kovemmaksi tulee maa = hiekkainen maaperä kovettuu sateessa; tuulet kuljettavat vuoria = lentohiekka-kummut siirtyvät tuulen mukaan; mitä kuumemmin päivä paistaa, sitä enemmän pakastaa = suola kiteytyy lammikkoihin auringonpaisteessa y.m.

[16] Luulisi, että tässä olisi kysymys vain tuon sadunomaisen, nurinkurisen maan tavoista. Mutta sekä Suchier että Herz osoittavat, että pohjalla piilee vanha kansantapa, la coupade, joka vielä on voimassa muutamien luonnonkansojen keskuudessa. M.m. on muutamien Etelä-Ameriikan intiaaniheimojen tapana, että miehen täytyy noudattaa synnyttäjäin ruokajärjestystä ja olla työtä tekemättä. Herzin mukaan on sama tapa vielä säilynyt, Korsikassa.

Siitä, että mies yksin makaa lapsivuoteessa, mainitsee Herz myöskin monenlaisia esimerkkejä sekä muista maanosista että Euroopasta, ja se on hänen mukaansa vielä säilynyt Espanjan baskilais-maakunnissa, jopa Ranskassakin Pyreneitten tällä puolen, Béarnissa. Nämä tapaukset tuntuvat hänestä kuitenkin epäilyttäviltä, ja ne voitaneen muutoinkin selittää.

Kirjallisuudessa se verrattain usein tavataan omituisena tai hullunkurisena piirteenä. Euroopaan tuli kai tieto tällaisista tapauksista itämaisten tarinain mukana ja matkakertomuksissa, ja herätti luonnollisesti paljon naurua. Huvittaakseen kuulijoitansa on kai tämänkin tarinan tuntematon tekijä ottanut sen mukaan, niin väljähtyvää kuin tuonlaatuinen huumori onkin vuosisatojen vieriessä. Kts. muuten _Schurtz_, "Kulttuurin alkuhistoria" s. 207.

[17] Tällaisia sotia käytiin hölmöläistarinoissa.

[18] Droit de lagun on barbaarinen oikeus jonka nojalla rannikon asukkaat anastivat haaksirikkoutuneen laivan lastineen ja veivät miehistön orjuuteen. Keskiaikana koetti hallitus ja kirkko kyllä vastustaa sitä, mutta pikku ruhtinailla oli tuosta oikeudesta suuret tulot. Vielä 1600-luvullakin kehui Leonin piispa, että hänellä oli maailman arvokkain kivi, tarkoittaen sillä erästä karia, joka tuotti hänelle 10,000 sou'ta vuodessa.

[19] Kartagon kuningas on saduissa hyvin tavallinen mahtimies.