Part 2

Tyttö niin jää vankilaan, värjyy holvihuoneessaan: Taidetaulut turhaan loistaa, ei voi veistoksetkaan poistaa synkkyyttä, kun akkunaan nojaa raukka murheissaan. Hiukset häll' on vaaleat, kulmakarvat kaartuvat; kasvot kirkkautta hohtaa. Koskaan kauniimpaa et kohtaa! Luona huojuhongiston puhjennut juur' ruusu on, siellä laulaa lintu arka; mutta miettii tyttö-parka: "Miksi jouduin, onneton, vankiluolaan kolkkohon? Siksi, ettei armahain lempimästä lakkaa vain, siksi jouduin vankilaan, suureen holvikammitsaan, miss' on päivä murheinen. Kautta Herran rakkauden, -- karkaan täältä nopeaan, enkä viivy kauankaan, -- kohta kun saatan!"

Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Nicolette oli vankina tuossa huoneessa, niinkuin olette kuulleet ja tajunneet. Koko maata ja valtakuntaa kiersi huuto ja huhu, että Nicolette oli kadonnut. Muutamat sanoivat, että hän oli paennut pois maasta, ja toiset sanoivat, että Beaucairen kreivi Garin oli hänet murhauttanut. Jos joku siitä iloitsi, ei se ainakaan ollut Aucassin. Hän lähti kaupungin varakreivin luo ja sanoi hänelle näin:

"Herra varakreivi, mitä olette tehnyt Nicolettelle, suloiselle armaalleni, sille, jota maailmassa enimmin rakastan? Oletteko te ottanut tai varastanut hänet minulta? Tietäkääkin, että jos minä siitä kuolen, vaaditaan teille kostoa, ja täydellä syyllä. Sillä te olette tappanut minut omilla käsillänne, ottaessanne minulta sen olennon, jota maailmassa enimmin rakastin."

"Hyvä herra", vastasi varakreivi, "älkää puhuko noin! Nicolette on vanki, jonka minä toin vierailta mailta, missä minä omilla rahoillani ostin hänet saraseeneiltä. Minä kannoin hänet kasteelle ja otin omaksi kummitytökseni. Olen hänet kasvattanut, ja annan hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee leipää hänelle. Mitä te hänestä tahdotte! Ottakaa kuninkaan tai kreivin tytär! Ja mitäpä te sitäpaitsi luulette voittavanne, jos tekisitte hänestä rakastajattarenne ja veisitte vuoteeseenne? Hyvin vähän olisitte sillä voittanut, sillä ikuisiksi päiviksi olisi ruumiinne kirottu, ja sitten menisi teidän sielunne helvettiin, sillä paratiisiin ette koskaan pääsisi."

"Mitä minulla on paratiisissa tekemistä? Minä en ollenkaan halua päästä sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon: Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä ja vanhoissa hautaluolissa, ovat puetut vanhoihin, repaleisiin viittoihin ja vanhoihin ryysyihin; ovat alastomina ja paljain jaloin ja säärin ja kuolevat nälkään, kylmään ja kurjuuteen. Ne menevät paratiisiin, ja mitä minä niiden seurassa! Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet turnajaisissa ja mainioissa sodissa, ja reippaat aseenkantajat ja vapaat miehet. Heidän kanssaan tahdon minä mennä. Ja sinne menevät kauniit, viehkeät naiset, joilla on kaksi tai kolme ystävää paitsi omat parooninsa. Ja sinne menee kulta ja hopea, turkikset ja koreat kankaat, ja sinne menevät harpunsoittajat ja kiertävät viuluniekat ja maan kuninkaat. Heidän kanssaan tahdon minä mennä, mutta vain sillä ehdolla, että Nicolette, minun suloisin armaani, on muassani".[6]

"Tosiaan", sanoi varakreivi, "on kaikki puhelu turhaa, te ette koskaan saa nähdä häntä. Ja jos te puhuttelette häntä ja teidän isänne saa tietää sen, polttaa hän minut sekä tytön tulella, ja te itsekin saatte suuresti peljätä puolestanne."

"Se surettaa minua", sanoi Aucassin. Ja hän lähti murheissaan pois varakreivin luota.

Nyt lauletaan:

Poies lähti Aucassin mielin mustin, katkerin. Poissa pikku armas on, siit' on sydän lohduton, eikä missään neuvojia. Palatsinsa portahia kulkee synkkään huoneeseen, piilee sinne suruineen, itkee, kaipaa ystäväänsä, murehesta päästäjäänsä: "Nicolette, sulokukka, sipsuttaja kultatukka, henki hellä joka hetken, leikinlaskun, lemmenretken, -- soma sull' on suukonanto, äänen sointu, kaulan kanto; sinun tähtes huolta kannan, elämäni mennä annan, armahin sisko."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Sillaikaa kun Aucassin oli huoneessaan ja murehti armasta Nicoletteänsä, ei Valencen kreivi Bougar, jonka piti johtaa loppuun sotansa, ollut toimeton. Hän oli kutsunut kokoon jalka- ja ratsuväkensä ja samosi linnan luo piirittämään sitä. Ja melu ja huuto nousi ja ritarit ja asemiehet asestuivat ja juoksivat porteille ja muureille puolustamaan linnaa, ja porvarit kapusivat muurien puolustuskäytäville heittääkseen kiviä ja teräviä paaluja alas.

Juuri kun hyökkäys oli suurimmillaan ja voimakkaimmillaan, tuli Beaucairen kreivi Garin huoneeseen, missä Aucassin suri ja kaipasi Nicoletteä, suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti.

"Hoi, poika", virkkoi hän. "Minkätähden olet raukka ja onneton, vaikka näet, että sinun parasta ja vahvinta linnaasi piiritetään. Ja tiedäkin, että jos sinä sen menetät, olet sinä perinnötön. Poika, ota aseesi ja nouse ratsaille ja puolusta maatasi, auta miehiäsi ja käy ryntäykseen. Vaikkapa et anna iskuja kenellekään eikä toiset sinulle, puolustavat miehemme paremmin omaisuuttaan ja henkeänsä ja sinun ja minun maatani, kun he näkevät sinut keskessään. Ja sinä olet niin kookas ja vahva, että hyvin voit sen tehdä, ja sinun täytyykin."

"Isä", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala koskaan antako minulle, mitä häneltä pyydän, jos minä menen ritarillisiin harjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen, annan iskuja ritareille ja he minulle, jollette te anna minulle Nicoletteä, suloista armastani, jota syvästi rakastan."

"Poika", epäsi isä, "se on mahdotonta. Mieluummin tulisin minä perinnöttömäksi ja menettäisin kaiken omaisuuteni, kuin antaisin sinulle Nicoletten vaimoksi tai puolisoksi."

Hän kääntyi pois. Ja kun Aucassin näki hänen menevän, kutsutti hän isänsä takaisin.

"Isä", sanoi Aucassin, "tulkaa tänne. Teen teille hyvän ehdotuksen."

"Ja minkä, rakas poika?"

"Minä tartun aseisiin ja menen taisteluun sillä ehdolla, että jos Jumala tuo minut takaisin terveenä ja Ioukkaantumattomana, te sallisitte minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että saan virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja kerran suudella häntä."

"Minä suostun", sanoi isä.

Hän vahvisti sen, ja Aucassin tuli iloiseksi.

Nyt lauletaan:

Jälkeen taiston tuoksinan saisi hän siis suudelman: niin ei kaikki kullat maan poikaa saattais satulaan. Käskee antaa uhkeimmat säärykset ja haarniskat, päähän sieppaa kypärän, vyölle miekan välkkyvän, hyppää raisuratsulleen kilpinensä, keihäineen, katsoo pitkin jalkojaan, sovittaa ne jalustaan, muistaa pientä armastansa, kannustaa jo ratsuansa, joka juoksee joutuisaan, portin luokse saavutaan, taistelun pauhuun.

Nyt kerrotaan ja tarinoidaan:

Aucassin istui asestettuna ratsunsa selässä, niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet. Hei, kuinka hyvin kilpi kävi hänen kaulaansa, kypärä päähän ja miekan kannatin vasemmalle sivulle! Ja nuorukainen oli kookas ja voimakas, kaunis ja uljas ja komeavartinen, ja ratsu, jonka selässä hän istui, oli nopea ja raisu, ja nuorukainen ohjasi sen ulos suoraan keskeltä porttia. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että hän olisi aikonut saalistaa härkiä, lehmiä ja vuohia tai vaihtaa iskuja ritarien kanssa. Ei ollenkaan! Sitä hän ei edes muistanutkaan, ja niin paljon ajatteli hän Nicoletteä, suloista armastansa, että hän unohti suitsensa ja kaiken, mitä hänen piti tehdä.

Mutta hevonen, joka oli tuntenut kannukset, vei hänet keskelle taistelun melskettä ja heittäytyi aivan vihollisten parveen. Ja he tarttuivat häneen joka puolelta, ottaen hänet kiinni, ja riistivät häneltä kilven ja keihään ja veivät vangittuna täyttä laukkaa pois, alkaen jo pohtia, millä kuolemalla he hänet kuolettaisivat. Mutta kun Aucassin heidän puheensa kuuli, sanoi hän:

"Oi Jumala, suloinen olento![7] Eivätkö nämä, jotka vievät minua muassaan, ole henkivihollisiani ja leikkaa minulta päätä? Ja sitten kun minun pääni olisi leikattu, en saisi enää koskaan puhutella Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Ja onhan minulla vielä hyvä miekka ja istunhan minä hyvän, levänneen ratsun selässä! Jollen minä nyt puolusta itseäni hänen tähtensä, älköön Jumala koskaan häntä auttako, jos hän vielä sittenkin rakastaisi minua!"

Nuorukainen oli kookas ja voimakas, ja hevonen, jolla hän ratsasti, oli väkevä ja raisu. Ja hän otti miekan käteensä, alkoi lyödä oikealle ja vasemmalle ja mursi kypäreitä ja nenänsuojuksia ja nyrkkejä ja käsivarsia ja sai aikaan ympärillänsä samanlaisen verilöylyn kuin metsäkarju, kun koirat sitä salolla ahdistavat, niin että hän kaatoi heitä kymmenen ritaria ja haavoitti seitsentä, syöksyi äkkiä pois taistelun telmeestä ja ilmestyi täyttä laukkaa takaisin, miekka kädessä.

Valencen kreivi Bougar oli kuullut että hänen vihollisensa Aucassin hirtettäisiin ja tuli sinne, eikä Aucassin ollut häntä näkemättä. Hän piti miekkaa kädessään ja löi kreiviä kypärän läpi, niin että hänen päähänsä tuli kohlu. Kreivi huumautui sortuen maahan, ja Aucassin ojensi kätensä ja tarttui häneen ja vei hänet pois kypärän nenänsuojuksesta[8] vetäen, ja luovutti hänet isälleen.

"Isä", virkkoi Aucassin, "tämä on teidän vihollisenne, joka on käynyt sotaa teitä vastaan ja tehnyt teille paljon pahaa. Kaksikymmentä vuotta on tätä kiistaa kestänyt, kenenkään sitä loppuun saattamatta."

"Rakas poikani", kiitti isä, "sellaisia nuoruudentöitä[9] tulee sinun tehdä, eikä hautoa tyhmyyksiä".

"Isä", sanoi siihen Aucassin, "älkää nyt saarnatko, vaan pitäkää sopimuksenne".

"Pyh! Minkä sopimuksen, rakas poika?"

"Ohoh, isä! Oletteko unohtanut sen? Pääni kautta! Unohtakoon sen kuka hyvänsä, minä en koskaan tahdo sitä unohtaa, sillä se on minulle sydämen asia. Ettekö muka luvannut minulle, kun minä tartuin aseisiin ja menin taisteluun, että jos Jumala sallisi minun terveenä palata, antaisitte te minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että voisin virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja saisin kerran suudella häntä? Sen te minulle lupasitte, ja minä tahdon, että te pidätte sananne."

"Lupasinko!" koveni isä. "Älköön Jumala minua koskaan auttako, jos pitäisin sen lupauksen. Ja jos tyttö olisi täällä, polttaisin minä hänet tulella, ja sinä itsekin saisit peljätä puolestasi."

"Onko se viimeinen sananne?" kysyi Aucassin.

"On! Jumala minua auttakoon", vakuutti isä.

"Totta tosiaan", vastasi Aucassin, "minulle tuottaa suurta surua, että teidän ikäisenne mies valehtelee. Valencen kreivi", sanoi hän. "Minä olen teidät vanginnut."

"Niin olette, herra!" vastasi kreivi.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Aucassin.

"Mielelläni, herra."

Ja kreivi pani kätensä Aucassinin käteen.

"Lupaatteko minulle", kysyi Aucassin, "ettette minäkään päivänä niin kauan kuin elätte jätä tuottamatta isälleni häpeää ja vahingoittamatta häntä niin ruumiin kuin omaisuudenkin puolesta mikäli suinkin voitte?"

"Jumalan tähden, herra!" sanoi toinen, "älkää tehkö pilaa, vaan määrätkää lunnaat.[10] Pyydättepä kultaa tai hopeaa, sotahevosia tai matkaratsuja, turkiksia tai kankaita, koiria tai haukkoja, se teille suoritetaan."

"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö ole minun vankini?"

"Kyllä, herra", myönsi kreivi Bougar.

"Hyljätköön minut Jumala", vannoi Aucassin, "ellen lennätä päätänne menemään, jos ette anna minulle pyytämääni vakuutusta".

"No, Jumalan nimessä", sanoi kreivi, "minä lupaan teille kaiken mitä tahdotte".

Hän antoi siitä sanansa, ja Aucassin salli hänen nousta ratsun selkään, nousi itsekin satulaan ja saattoi häntä niin kauas, että hän oli turvassa.

Nyt lauletaan:

Huomas' siitä nyt Garin, ettei nuori Aucassin koskaan voisi unhottaa armaan vartta valkeaa. Pojan vankityrmään sulkee, jonne tie maan alta kulkee, seinät vankat marmorista. Tuskistansa tuikehista alkaa poika valittaa; mielt' ei saanut mustempaa koskaan ollut poika-rukka. "Nicolette, liljankukka, kirkassilmä, keltatukka, makeampi rypälettä, hunajaa ja mesivettä, -- sattui sulle: pyhä mies Limogesta tulla ties, poti kummaa pyörtymystä, vuoteest' etsi lievitystä; huono oli, heikko aivan, heittelemä vaikeen vaivan; saavuit vuoteen ääreen käymään, helmas päästit häilähtäymään, nostit hiukan hamettasi, näytit alta aivinasi; valkosääri esiin pisti. Pyhä mies se kaunihisti oitis elpyy, terveheksi toipuu, aivan entiseksi, ettei koskaan terveempää. Vuode tyhjäks kohta jää, kotihinsa pitkää matkaa parantunut sairas jatkaa. -- Armas kulta, sulokukka, kuningatar kultatukka, henki hellä joka hetken, leikinlaskun, lemmenretken. Soma sull' on suukon anto, sanan sointu, kaulan kanto. Vuokses tyrmään mun he sulkee, jonne tie maan alta kulkee, jossa tähtes huolta kannan, elämäni mennä annan tähtesi, armas."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Aucassin pantiin vankeuteen niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja Nicolette oli teljettynä toisaalla. Nyt oli kesäaika, toukokuu, jolloin päivät ovat lämpöiset, pitkät ja säihkyvät, yöt rauhalliset ja kuulakat. Nicolette lepäsi eräänä yönä vuoteellaan, näki kuun kumottavan kirkkaasti akkunasta, kuuli satakielen laulavan puutarhassa, ja hänelle muistui taas mieleen Aucassin, hänen armaansa, jota hän suuresti rakasti. Hän alkoi ajatella Beaucairen kreivi Garinia, joka vihasi häntä kuolemaan saakka, ja hän arveli, ettei hän enää kaukaa olisi täällä, ja että jos hän tulisi ilmi ja kreivi Garin saisi tietää sen, surmaisi kreivi hänet surkealla kuolemalla. Hän huomasi, että vanhus, joka asui hänen kanssaan vartijattarena, oli nukahtanut. Hän nousi ylös, pukeutui hyvään, silkkiseen viittaansa, otti hurstit ja pyyhinliinat, solmesi ne yhteen ja teki niin pitkän köyden kuin saattoi. Sitten kiinnitti hän sen akkunan pieleen ja laskeutui alas puutarhaan, tarttui pukuunsa toisella kädellä edestä ja toisella takaa, kohottaen sitä kasteen vuoksi, jota hän näki runsaasti ruohikossa, ja meni puutarhan perälle päin. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset, silmät siniset ja nauravat, kasvot pyöreähköt, ja nenä korkea ja oikealla paikalla; huulet olivat purppuraisemmat kuin ruusut ja kirsikat kesällä, ja hampaat valkeat ja pienet; hänen rintansa olivat kiinteät ja kohottivat hänen pukuaan kuin kaksi saksanpähkinää; ja varreltaan oli hän niin hento, että kahden käden olisi voinut yltää sen ympäri, ja päivänkakkarat, jotka hänen varpaittensa taivuttamina kumartuivat ylhäältä päin hänen nilkkojaan vasten, näyttivät aivan mustilta hänen jalkoihinsa ja sääriinsä verraten: niin valkoinen oli tyttö.[11]

Hän tuli pienelle takaportille, aukaisi sen ja lähti kulkemaan Beaucairen katuja pitkin varjon puolella, sillä kuu loisti hyvin kirkkaasti. Ja hän harhaili siksi kunnes tuli tornille, missä hänen armaansa oli. Torni oli halkeillut sieltä täältä, ja hän kätkeytyi erään pilarin suojaan vaippaansa kääriytyen, pisti päänsä muurin halkeamasta, sillä se oli vanha ja ravistunut, ja kuuli Aucassinin siellä sisällä itkevän ja murehtivan suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti. Ja kun hän oli kylliksi kuunnellut, alkoi tyttö haastaa.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttönen nojaa hiljaa pylvääsen, Aucassinin itkevän vuoksi armaan ystävän kuulee, sitte lausuu näin: "Aucassin, mun ystäväin, suoramieli, ylväs ylkä, poies turha murhe hylkää! Mitä mielt' on itkussasi, kun et voita neitoasi? Eikä taattos ainoastaan: suku suur' on mua vastaan. Merten yli onnes tähden kaukomaille nyt jo lähden!" Kultakutrin hiuksistansa heitti luokse armahansa, Aucassin sen otti aarteen, suortuvaisen sorjan kaarteen, rakkahasti suudellen, rinnoillensa kätki sen; sitten itki jällehen armahan vuoksi.

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin kuuli Nicoletten sanovan, että hän lähtisi kaukomaille, joutui hän suunniltaan surusta. "Rakas, suloinen armaani", sanoi hän. "Älä mene, sillä silloin kuolisin minä. Ensimäinen, joka sinut näkisi, ottaisi sinut heti, veisi sinut vuoteeseensa ja tekisi sinut jalkavaimokseen. Ja niin pian kuin sinä olisit maannut toisen miehen vuoteessa, etkä minun, älä luulekaan, että minä odottaisin siksi kun löytäisin veitsen, jolla lävistäisin sydämeni ja tappaisin itseni. En tosiaankaan odottaisi niin kauan, vaan syöksyisin ensimäistä harmaata kiveä tai muuria vasten ja iskisin pääni siihen niin ankarasti, että silmäni lentäisivät ulos ja aivoni pirskuisivat ympäriinsä. Mieluummin otan sellaisen kuoleman kuin kuulisin, että sinä makaisit toisen miehen vuoteessa, etkä minun".

"Voi!" sanoi neito; "minä en luule, että sinä rakastat minua niin paljon kuin sanot; mutta minä rakastan sinua enemmän kuin sinä minua".

"Oi!" sanoi Aucassin; "kaunis, suloinen armas, ei ole mahdollista, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua. Nainen ei voi rakastaa miestä niin paljon kuin mies naista. Sillä naisen rakkaus on hänen silmässään, hänen rintansa nisässä tai hänen jalkansa varpaassa, mutta miehen rakkaus on istutettu hänen sydämeensä, eikä pääse pois sieltä".[12]

Kun Aucassin ja Nicolette haastelivat keskenään, tulivat kaupungin vartiomiehet katua pitkin paljaat miekat viittojensa alla. Sillä kreivi Garin oli käskenyt heitä, että heidän tuli tappaa Nicolette, jos he tapaisivat hänet. Ja vartija, joka oli tornin huipussa, näki heidän tulevan ja kuuli, että he puhuivat Nicolettestä uhaten tappavansa hänet.

"Jumalan tähden", sanoi hän, "olisipa suuri vahinko niin kaunista tyttöä, jos he tappaisivat hänet. Ja olisipa suuri lemmentyö, jos minä voisin varoittaa häntä, että hän tietäisi olla valppaana. Sillä jos he tappaisivat hänet, kuolisi minun herrani Aucassin, ja sekin olisi suuri vahinko."

Nyt lauletaan:

Vartijall' ol' oveluutta, nopsan mielen neuvokkuutta, laulun kauniin kiirehesti, loi hän, turman teon esti: "Reipas, pieni tyttönen, tunnen vartes valkoisen, tunnen tukkas vaalean, silmäs vilkkuveitikan. Äänes sointu sanoo mulle, että armas haastaa sulle, sinun vuokses kaihoten. Kuule, liiku varoen! Vältä noita sotilaita, jotka kulkee pitkin maita, -- heill' on miekat viitan alla. jotka uhkaa kuolemalla, ellet sä piile!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

"Ah", kiitti Nicolette, "olkoot sinun isäsi ja äitisi sielut siunatussa rauhassa, koska sinä niin sievästi ja ystävällisesti sanoit minulle sen! Jos Jumala sallii, olen minä hyvin varovainen, ja Jumala suojelkoon minua heiltä!"

Neito kietoutui viittaansa pylvään varjoon siksi, kun he olivat menneet ohi. Hän sanoi hyvästi Aucassinille, ja samosi eteenpäin, tullen linnan muurien luo. Muuri oli halkeillut ja sideraudoilla korjaeltu. Hän nousi ylemmäs, niin että joutui muurin ja vallihaudan väliin, ja kun hän katseli alas, näki hän kaivannon hyvin syväksi ja jyrkäksi ja alkoi suuresti peljätä.

"Oi Jumala!" sanoi hän. "Suloinen olento! Jos minä pudottaudun, taitan minä niskani, ja jos minä jään tähän, otetaan minut huomenna kiinni ja poltetaan tulella. Mieluummin tahdon nyt kuolla kuin että koko kansa katselisi minua ihmeekseen huomenna."

Hän teki ristinmerkin päänsä päällä ja liukui alas kaivantoon, ja kun hän tuli pohjalle, niin hänen kauniit kätensä ja kauniit jalkansa, jotka eivät koskaan olleet tottuneet haavoittumaan, runneltuivat ja loukkaantuivat niin, että verta vuoti ainakin paristakymmenestä paikasta, ja kuitenkaan hän ei suuren pelkonsa vuoksi tuntenut kipua eikä tuskaa. Ja jos hänen oli ollut vaikea laskeutua sinne, oli hänen vielä vaikeampi päästä pois. Hän ajatteli vain, ettei sinne ollut hyvä jäädä, ja hän löysi teräväpäisen paalun, jonka linnan väki oli heittänyt sinne sitä puolustaessaan, ja hän nousi askel askeleelta suurella vaivalla sitä pitkin ja pääsi ylös toiselle puolelle. Siellä oli parin jousenkantaman päässä metsä, joka leveydeltään ja pituudeltaan oli pari kolme peninkulmaa, ja siellä oli petoja ja käärmeitä. Neito pelkäsi, että jos hän menisi sinne, surmaisivat ne hänet; ja sitten hän taas mietti, että jos hänet tässä löydettäisiin, vietäisiin hänet takaisin kaupunkiin ja poltettaisiin.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttö on päässyt yli kaivannon. Nyt hän alkaa valitella, Jeesustansa rukoella. "Herra, taivaan ruhtinas, auta lastas, armias! Jos ma metsään samoan, kohtaan suden, leijonan, joit' on siellä varsin monta julmaa, aivan armotonta. Jos ma aamuun tänne jään, minut kohta keksitään, viedään liekkiroviolle, -- estäjää ei kohtalolle. Mutta, taivaan ruhtinas, Herra suuri, laupias, ennen hukka minut syököön, leijonakin maahan lyököön, kuin ma lähden niitten luo, jotka surmaa mulle suo. Sinne en mene!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Nicolette valitteli haikeasti, niin kuin olette kuulleet. Hän uskoi itsensä Jumalan huomaan ja harhaili siksi kunnes tuli metsään. Hän ei uskaltanut tunkeutua syvälle sinne villipetoja ja käärmeitä peljäten. Hän kyyristyi tiheään pensaaseen ja nukahti, ja nukkui valoisaan aamuun asti, jolloin paimenet lähtivät kaupungista ja ajoivat karjansa metsän ja joen välille. Itse menivät he kauniille lähteelle, joka oli metsän reunassa, levittivät viitan maahan ja panivat ruokansa sen päälle. Sillaikaa kun he söivät, heräsi Nicolette lintujen ja paimenten lauluun ja kiiruhti heidän luokseen.

"Jumala suojelkoon teitä, lapsi kullat", sanoi hän.

"Siunatkoon teitä Jumala!" sanoi se, joka heistä oli puheliain.

"Lapsi kullat", sanoi neito, "tunnetteko Aucassinia, kreivi Garinin poikaa, Beaucairesta?"

"Tunnemme, hyvin tunnemme."

"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat", sanoi Nicolette, "kertokaa hänelle, että täällä metsässä on elävä, jota hänen pitäisi tulla pyytämään. Ja jos hän sen saisi, ei hän antaisi siitä jäsentäkään sadasta kultamarkasta, eikä viidestäkään sadasta, eikä mistään hinnasta."

Lapset katselivat häntä ja aivan hämmästyivät hänen kauneuttaan.

"Sanoisinko sen?" virkkoi se, joka oli muita puheliaampi. "Jumala sen kirotkoon, joka siitä puhuu, tai sen hänelle sanoo! Te hourailette, kun noin puhutte, sillä tässä metsässä ei ole sellaista elävää, ei hirveä, leijonaa, eikä metsäsikaa, jonka yksi jäsen maksaisi enemmän kuin kaksi tai enintään kolme ropoa, ja te puhutte niin suurista aarteista! Olkoon se kalman kiroissa, joka teitä uskoo, tai hänelle sen sanoo! Te olette haltiatar. Me emme tahdo teitä seuraamme. Jatkakaa matkaanne."

"Voi, lapsi kullat", virkkoi neito, "sanokaa se toki! Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että hän paranee sairaudestaan. Ja minulla on tässä kukkarossa viisi kolikkoa, saatte ne, jos sanotte. Ja kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä metsälle, ja jollei hän kolmen päivän kuluessa löydä sitä elävää, ei hän koskaan saa sitä nähdä, eikä koskaan parane vaivastaan."

"Totisesti", virkkoi poika, "me otamme rahat, ja jos hän tulee tänne, sanomme sen hänelle, mutta me emme mene häntä hakemaan".

"Jumalan nimeen!" sanoi neito.

Hän jätti paimenet hyvästi ja lähti pois.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttönen lähtee luota paimenten, lähtee tietä astumaan. Metsään synkkään, mahtavaan sammaltunut polku johtaa. Tyttö siellä paikan kohtaa, missä näki seitsemän polkutietä yhtyvän. Muistaa silloin armahansa, valat hänen vannomansa, -- tokko varmaa, totta nuo? Liljan kukkia hän tuo, kanervista varret taittaa, niistä lehtimajan laittaa, jok' ei löytäis vertojaan! Neito vannoo puolestaan: Jos ei armas astellessaan, majan pienen kohdatessaan, siinä hiukan levähtäisi, lemmen vuoks' sen varjoon jäisi, ei hän lemmi tyttöään eikä impi ikänään lähdekään hälle!