Part 1

AUCASSIN JA NICOLETTE

Laulutarina

Muinais-ranskasta suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheista ja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satuja ja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla, kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon se sitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutus kaikkina aikoina -- ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaan kerrottavan muotoa kauniiseen asuun, -- jo aikaisin huomataan erotus "huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin, sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimman kuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyy vähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitä ylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.

Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteet ovat säilyneet meille _runomuodossa_, ja ne on useimmiten esitettykin laulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaisten jylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland (Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmin tunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääsee pinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiin uudelleen kertoa proosamuodossa.

Varsinkin _keskiaika_ on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitä ihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska se keskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseen muodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseen sieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinä ja muodostelmina.

Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joiden etunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, -- komeudessa ja jylhyydessä, rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessa hahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille. Kuulemme kumman tarinan _Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta_ (Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa ja voimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki, suuresti hämmästeli. _Ludvigin kruunaus_ (Le couronnement de Louis), _Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri_ XII:lta vuosisadalta j.n.e. kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä ja taisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnian ja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.

Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiin aiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivät esille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, _rakkauden_ sankari astuu sijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivät Bretagnessa ja Cornwallissa: _Kuningas Artus_ pyöreän pöydän ritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäret astuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin lailla liittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattoman menestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkään haihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomukset _Tristanista ja Isoldesta_ ja _Parsifalista_ ovat pysyneet aina meidän päiviimme saakka.

Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudesta ja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta, suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei enää ole läänityslaitoksen raaka soturi, vaan sivistynyt ritari, joka jalostuneemmasta tunne-elämästään huolimatta kykenee minkälaisiin urotöihin hyvänsä rakastamansa naisen tähden. Ja usein, kuten Graal-tarinoissa, saa niiden sisällys syvemmän, vertauskuvallisen merkityksenkin.

Tältä ajalta on meille säilynyt pari nimeäkin, joita siihen aikaan -- ja osaksi vielä nytkin -- ympäröi kuuluisuuden sädekehä: _Marie de France_, Euroopan ensimäinen naiskirjailija, ja _Crestien de Troyes_, trouvèrien kuningas, hieno hovimies ja runoilija. Edellinen kirjoitti lyhyitä, runomuotoisia tarinoita (laisses), joissa merkillisen miellyttävä kertomistapa ja rikas mielikuvitus viehättää herkkätunteisuuteen ja runolliseen käsitykseen yhtyneenä. Jälkimäinen sepitti suuret runomuotoiset "romaanit" Tristanista, Erec'istä, Cligéstä, Lancelotista, Yvainistä ja Parsifalista, jotka edustavat suurimpia saavutuksia alallaan, ja joissa kuvastuu senaikuisten korkeimpien yhteiskuntaluokkien ihanteet ja tavat.

Chrestieniä käyttivät mallinaan myöskin saksalaiset eepikot joko kääntäen tai uudelleen muodostellen hänen tarinansa. _Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg, Wolfram von Eschenbach_ ovat kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä Chrestienin oppilaita ja seuraajia. Mutta vielä kolmannelta taholta tuli aiheita ja vaikutteita. Itämaat ovat aina olleet satujen luvattuja maita, ja sieltä tulvi nyt -- varsinkin ristiretkien aikana -- runsas määrä satuja ja tarinoita, jotka liikkuivat merkillisissä mielikuvitusmaailmoissa, oudoissa oloissa, tai olivat räikeän satiirisia suuntautuen varsinkin naissukua vastaan, ja tullen tuon ominaisuutensa vuoksi varsin kiitollisiksi aseiksi askeettisten pappien ja saarnaajien käsissä.

Erittäinkin juuri itämaisista aineksista on muodostunut hyvin rikas _fabliaux_-kirjallisuus. Ne olivat pieniä runomuotoisia, huvittavia juttuja, joissa useimmissa on ivailun kärki. Sieltä ovat kotoisin monenmoiset eläintarinat ja pelkät kansansadut, pyhimysten elämäntarinat sekä kertomukset Aleksanteri Suuresta ja Troijan sodasta, monilla mielikuvituksen laatimilla lisäpiirteillä melkein tuntemattomiksi sommiteltuina.

* * * * *

Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat edelleen.

Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.

Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat (bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat, jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.

Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan, temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc. joglar).

Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä taidonnäytteillään.

Heidän kuljeksivan elämänsä ja vallattomien tapojensa tähden ei varsinkaan kirkko katsellut heitä hyvin silmin. Jo pyhä Augustinus sanoo soittoniekoille osoitettua anteliaisuutta "viheliäiseksi synniksi", ja läpi koko keskiajan pauhaavat saarnaajat ja munkit heitä vastaan sangen tuloksettomasti selittäen, "että he kaikkine temppuineen ovat paholaisen palvelijoita".

Useissa paikoin ei heillä ollut minkäänlaista lain suojaa, ja ehtoollisen epäsi heiltä kirkko kokonaan.

On olemassa kuuluisa keskiaikainen tarina, jossa soittoniekkojen asema selvästi kuvastuu. Se on _Neitsyt Maarian tanssija_ (Le jongleur de Notre Dame). [Kts. Söderhjelm: Kirjoituksia ja tutkielmia, joissa runo on painettu O. Mannisen suomentamana.]

Kiertävä mies on vihdoinkin väsynyt temppuihinsa ja tansseihinsa ja hakee jo lepoa ja rauhaa. Tässä mielessä joutuu hän luostariin ja jää sinne katumuksen tekijäksi. Mutta hän ei osaa luostarin menoja, ei osaa edes Pater nosteria eikä Ave Mariaa; kaikki muut luostariveljet nauravat hänelle, ja hän alkaa jo joutua epätoivoon sielunsa autuuden takia. Mutta silloin keksii hän keinon. Hän piiloutuu hiljaiseen paikkaan Neitsyt Maarian kuvan eteen, ja kun hän ei osaa rukoilemalla hyvittää Jumalan äitiä, hän esittää iki-pyhälle parhaat tanssinsa, näyttää parhaimmat temppunsa, niin että lopulta sortuu väsyneenä maahan. Mutta kas! Silloin erkanee taivaan kuningatar puitteistaan, kumartuu ja pyyhkii suloisesti hymyillen hikikarpalot hänen otsaltaan.

Mutta eräs luostariveli onkin sattunut näkemään kohtauksen, ja seuraavana päivänä kutsuu apotti katumuksen tekijän luoksensa. Hän pelkää kovin, syleilee apotin polvia ja tunnustaa olevansa arvoton jäämään luostariin. Mutta hänen hämmästyksensä on suuri, kun apotti puhuukin päinvastaista, -- niin suuri, että hän tulee ilosta sairaaksi, ja hänen kuollessaan tulee enkelien kuoro kantamaan hänen sielunsa taivaaseen.

Toinen tarina _Pyhästä Pietarista ja soittoniekasta_ (De Saint Pierre et du Jongleur) antaa heti alussa hyvin selvän kuvan soittoniekan elämästä.

"Sensissa oli kerran köyhä ja kurja soittoniekka, jonka nimeäkään en tiedä. Harvoin oli hänellä ehyttä pukuakaan, sillä noppapeli vietteli häntä liiaksi. Hänet puhdistettiin usein ihoa myöten. Monasti kiskottiin häneltä pois viulu ja jousi, takki ja housut. Ja niin sai hän tuulessa ja sateessa paitasillaan juosta kotiin. Rääsyisenä, rikkinäisin kengin kulki hän taas ansioillaan, mutta jälleenkin meni kaikki parittajille ja kapakoitsijoille, kaikki hupeni peliin, lempeen ja ryyppyihin krouveissa."

Lopulta kuolee tietysti soittajamme ja joutuu luonnollisesti, koko entisen elämänsä perusteella, helvettiin. Ensin luulee häntä paholainen varkaaksi tai ryöväriksi, mutta soittajamme saavuttaa viimein niin suuren luottamuksen, että pääsee helvetin lämmittäjäksi. Paholaiset poistuvat ja miehemme jää yksin hornaa hoitamaan. Mutta taivas on viekas, silläkin on omat konstinsa ja koukkunsa. Pyhä Pietari tulee astuen tietä pitkin noppapeli kädessään, suuri kukkaro vyöllä, ja pyytää soittajaamme pelitoverikseen. Tämä ei ensin tahdo suostua, kun ei tiedä mitä panna peliin. Pyhä Pietari ehdottaa, että soittaja asettaisi vartioitavansa sielut hänen kolikoitansa vastaan. Ja nyt alkaa vilkas peli, jonka riita ja tappelu välistä keskeyttää, kunnes Pyhä Pietari on tyhjentänyt koko helvetin. Nyt tulee paholainen joukkoineen kotiin ja suuttuu hirveästi, paiskaten soittaja-paran ovesta ulos maantielle. Hänellä ei ole muuta neuvoa kuin kiivetä taivaan portille, ja siellä ottaa Pyhä Pietari hänet ystävällisesti vastaan. Ja nyt on taivas avoinna kaikille kiertäjille, kiitos pyhän noppapelin.

Noppapeli olikin taiteilijoittemme suurin pahe. Siihen meni, niinkuin tarinassa kerrotaan, kaikki aivan pintaa myöten. Ja jos heidän elämänsä joskus oli kurjaakin, oli sillä kuitenkin omat juhlahetkensä, ja lahjat, joita he saivat, olivat joskus aivan ruhtinaallisia. Runsaskätisimpiä oli kai keisari Henrik V, joka häissään lahjoitti soittoniekka-parvelle silkkikankaita, kulta- ja hopeaesineitä, muuleja ja ratsuja, turkiksia ja samettia, monta täyskultaista sormusta, sopulin ja kärpän nahkoja.

Anteliaita olivat myöskin kuningas Filip Augustin herrat. He lahjoittivat soittajille manttelinsa, maksettuansa niistä 20-30 naulaa hopeaa, jolla 20-30 köyhää olisi voinut elää kokonaisen vuoden. Galeazzo Visconti jakoi häissään Milanossa 7,000 kallisarvoista kangasta soittoniekoille, ja kun keisari Kaarle IV jouluna v. 1356 tuli Metziin, ratsastivat vaaliruhtinaat hevosillaan aivan pöydän luo ja syötyään luovuttivat ne soittajille.

Niin kulkivat soittoniekat, yksin tai joukollakin, -- suurempiin juhlatilaisuuksiin saattoi heitä kertyä tuhansittain -- kaupungista toiseen ja maasta maahan useimmiten köyhinä ja halveksittuina, harvoin rikkaina ja hyvinvoipina. Näillä retkillään joutuivat he joskus Itämaiden kaukaisiin hoveihin, Turkkiin ja Persiaan saakka, kuullen siellä uusia tarinoita ja tuoden niitä muassaan Euroopaan. Heidän ohjelmansa kasvoi kasvamistaan, ja ihmiset kuuntelivat heitä aivan yhtä mielellään. Voi sanoa heidän hävinneen vasta uutena aikana, tai saattaisipa väittää, että sirkusseurueet ja monet muut kiertueet vieläkin jatkavat heidän ammattiansa.

Lyyrilliset laulunsa esittivät he ulkoa, suuremmat eepilliset olivat taas kirjoitetut muistiin, ja niitä käsikirjoituksia kantoi esittäjä matkoillaan mukana. Saattoipa sitäpaitsi tapahtua, että joku asianharrastaja jäljennytti itselleen suurta mieltymystä herättäneen tuotteen, ja tällaisina käsikirjoituksina ovat monet noista lauluista, tarinoista ja kertovista runoista säilyneet meillekin. Suurin osa on tietysti kadonnut, ja monista tiedämme vain toisten käsikirjoitusten mainintain tai sattumalta säilyneiden kertomusten perusteella.

Käsikirjoituksena -- ja vieläpä vain yhtenä -- on myös _Aucassin ja Nicolette_ meille säilynyt. Sen on julkaissut sekä kieli- ja tekstikriitillisillä selityksillä varustanut professori _Hermann Suchier_, Hallen yliopistosta. Alkuaan on se kirjoitettu Picardien murteella, ja sen tekijä on kai ollut kotoisin Hainautin maakunnasta, johon muutamat paikalliset seikat kertomuksessa viittaavat.

Tarinan lähteitä ei tunneta, mutta kaikki siinä haastaa itämaisesta alkuperästä. Niinpä oli tuo runona ja suorasanaisena vaihteleva esitysmuoto hyvin tavallinen itämaisissa romaaneissa, vaikka runo-osat niissä tavallisesti sisälsivät vain siveellisiä opetuksia ja neuvoja, itse kertomuksen jatkuessa suorasanaisena. Miehisen päähenkilön nimi taasen on arabialaista alkuperää: Al Casim = Aucassin, ja esim. miesten makaaminen lapsivuoteessa on verrattain tavallinen aihe itämaisissa romaaneissa. [Kts. Selityksiä lopulla.]

Tarinamme on muuten aivan yksinäinen ilmiö. Ranskan keskiaikaisessa kirjallisuudessa ei ole toista, joka muodon tai sisällyksen puolesta sitä muistuttaisi. Ainoastaan romaani _Floire et Blancheflor_ lähenee sitä kohdittain. Emme tiedä, onko se aina ollut näin erikoinen, vai onko se ainoa meille jäänyt näyte _laulutarinasta_ (cantefable). Kaikissa tapauksissa osoittaa kielellinen muoto, että se on sepitetty noin 1200-luvun alussa, samaan aikaan kuin ensimäiset ranskalaiset proosanovellitkin syntyivät.

Varmaksi voimme todeta ainoastaan sen, että "Aucassinin ja Nicoletten" tuntematon tekijä on ollut etevä runoilija, niin etevä, että hänen teoksellaan on täysi viehätys vielä nykypäivinäkin. Tekijä oli kaiketi vain kiertävä soittoniekka, mutta siinä tapauksessa oli hänellä tavallista suurempi taiteellinen kyky, mahdollisesti tavallista suurempi sivistyskin. Hän on itsetietoinen taiteestaan, kuten selvemmin huomaa hänen luonteenkuvaus-tavastaan. Pikku piirteillä, luonteenomaisia puolia esiintuoden, saa hän henkilönsä esiintymään täysin elävinä edessämme.

Varsinkin on Nicoletten siro kuva mitä tarkimmin piirretty. Tuo pikkuinen päättäväisyys ja toimintatarmo tytön luonteessa antaa hänelle oudon, tuoreen viehätyksen, mikä pakostakin saapi ihailemaan häntä -- ominaisuus, joka hänen rakastetultaan, niin ritarillinen ja urhoollinen kuin hän muuten onkin, melkein kokonaan puuttuu. On kyllä totta, että tekijä kertomuksen lopulla jättää sielullisen kuvauksen syrjemmälle, huvittaakseen lukijaa vain merkillisillä jutuilla Toreloren oudosta maasta, tai jännittääkseen hänen mieltänsä seikkailuilla. Mutta tarinalla on kokonaisuudessaan niin harvinainen tenho, että se sellaisenaan on keskiajan parhaiden taiteellisten saavutusten tasalla.

Siihen vaikuttaa vielä kertomistavan eloisuus, siinä tuon tuostakin esiin puhkeava raitis runous ja hyväntahtoinen huumori, niinkuin tuossa kuuluisassa kohtauksessa, jossa Aucassin selittää, miksei hän tahdo mennä taivaaseen.

Ja lopulta vielä tuo tunnehehku, niin luonnollinen ja naivi, että se on harvinaista keskiajankin tuotteissa, ollen hengeltään melkein nykyaikainen. Rakkaus ei ole tuhoava intohimo kuten "Tristanissa", ei joutava ajankuluke kuten monissa kevyemmissä jutelmissa, -- siinä on jotakin inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme.

Tunnetuksi tultuaan on "Aucassin ja Nicolette" käännetty melkein kaikille sivistyskielille, ainakin saksaksi, englanniksi, nykyis-ranskaksi. Sitäpaitsi on sitä käytetty näytelmien ja oopperain, runojen ja kertomusten aiheena, onpa vielä parodioitukin.

* * * * *

Vielä huomautus suomennoksen muotoon nähden. Runosäkeissä on tekijä ajan tavan mukaan käyttänyt _assonansseja_, puolisointuja, niin että lopputavun ääntiö joka runossa oli sama ja pienet puolisäkeet lopussa aina soivat yhteen keskenänsä. Suomalaista korvaa ei puolisointu tyydyttäne -- sitä on tosin joskus yritetty (Eino Leino: "Tietäjän tupa"), ja siksi on assonanssien sijaan otettu loppusoinnut niinkuin saksalaisessa ja englantilaisessakin käännöksessä, yrittämättä kuitenkaan antaa niille täyttä voimakkuutta.

Teoksista, jotka käsittelevät esipuheessa ja selityksissä kosketeltuja seikkoja, mainittakoon:

Hertz, Wilhelm, Spielmannsbuch. 3. Aufl. Stuttgart 1905. Mason, Eugen, Aucassin and Nicolette, and other mediaeval Romances and Legends. London 1915. Paris, Gaston, La litterature irancaise au moyen âge. 3. éd. Paris 1905. Schück, Henrik, Hufvuddragen af den medeltida kulturens historia. Stockholm 1907. Suchier, Hermann, Aucassin et Nicolette. Texte critique. 6. éd. Paderborn 1906. Suchier, Hermann, u. Adolf Birsch-Hirschfeld, Geschichte der französischen Litteratur. 2. Aufl. Leipzig 1912. Vedel, Vald., Mittelalterliche Kulturideale II: Ritterromantik. Leipzig 1911.

Tampereella syyskuussa 1917.

_Suomentaja_.

AUCASSIN JA NICOLETTE

Ken nyt kuulla haluaa lohtuisata laulelmaa kahden lapsen kohtalosta, pälkäistä ja palkinnosta? Kuinka kärsi nuori mies armaan vuoksi, jonka ties suovan kirkkaan katsehen mainetöille urhojen. Sieväksi se laulu luontuu, soinnut sorjat joukkoon juontuu. Niin ei ole murheen omaa, vaivoiltansa vailla lomaa, sokaistua, sorron alla, ken ei tällä laulannalla elpyis, terveheksi tointuis sydän selkeäksi sointuis, niin se on sievä.[1]

Nyt tarinoidaan, kerrotaan ja jutellaan että Valencen kreivi Bougar kävi Beaucairen[2] kreiviä Garinia vastaan niin suurta, ihmeellistä ja turmiollista sotaa, ettei kulunut päivääkään hänen tulemattaan vihollisensa kaupungin porttien, muurien ja sulkupuomien luo mukanaan sata ritaria ja kymmenen tuhatta asepalvelijaa jalan ja ratsain polttamaan tämän maata, hävittämään hänen perintöänsä ja surmaamaan hänen miehiänsä.

Beaucairen kreivi Garin oli vanha ja heikko, jo aikansa elänyt. Hänellä ei ollut perillistä, ei poikaa eikä tytärtä, paitsi nuorukainen sellainen kuin teille nyt kerron. Aucassin oli hänen nimensä; kaunis oli hän, komea ja miellyttävä ja kookasvartinen, ja hänen säärensä ja jalkansa ja runkonsa ja käsivartensa olivat sopusuhtaisesti muodostuneet. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset,[3] silmät siniset ja nauravat, kasvot kirkkaat ja pitkähköt, nenä korkea ja oikealla paikallaan, ja niin oli hän varustettu hyvillä ominaisuuksilla, ettei hänessä ollut mitään pahaa. Ja niin oli hän kaikki voittavan rakkauden[4] vallassa, ettei hän tahtonut ottaa osaa ritarillisiin harjoituksiin, ei mennä turnajaisiin, eikä tehdä mitään, mitä hänen säätyasemaansa olisi kuulunut.

Hänen isänsä ja äitinsä kyllä muistuttivat hänelle:

"Poikani, tartu toki aseisiin ja nouse ratsaille, puolusta maatasi ja auta miehiäsi. Kun he saavat nähdä sinut keskuudessaan, he puolustavat paremmin henkeään ja omaisuuttansa ja sinun ja minun maatani."

"Isäni", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala antako minulle mitään, mitä häneltä pyydän, jos minä otan osaa aseharjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen tai taisteluun, ja vaihdan iskuja ritarin tai jonkun muun kanssa, jollette anna minulle Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan."

"Poikani", vastusti isä, "se ei ole mahdollista. Jätä Nicolette mielestäsi! Hänhän on vanki, joka tuotiin tänne vierailta mailta. Tämän kaupungin varakreivi[5] osti hänet saraseeneiltä ja toi tähän kaupunkiin; hän kantoi tytön kasteelle, otti kummityttärekseen ja antaa kai hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee hänelle leipää. Siinä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jos tahdot naida vaimon, annan sinulle kuninkaan tai kreivin tyttären. Ranskassa ei ole niin rikasta miestä, ettet saisi hänen tytärtään, jos tahtoisit."

"Voi isäni!" sanoi Aucassin. "Missä on maailmassa niin korkeita kunnioita, etteivät ne joutuisi hyvään käytäntöön, jos Nicolette, minun suloisin armaani, ne omistaisi? Vaikkapa hän olisi Konstantinopolin tai Saksan keisarinna, tai Ranskan tai Englannin kuningatar, olisi sekin liian vähän hänelle; niin jalo ja hieno ja viehättävä hän on, ja kaikilla hyvillä ominaisuuksilla varustettu."

Nyt lauletaan:

Beaucairesta kotoisin on tuo uljas Aucassin. Unhottamaan armastaan hänt' ei saada milloinkaan. Isä monta uhkasanaa ärjyy, äiti morkkaa, manaa: "Mitä, hupsu, hourinetkin, Nicolea aatteletkin, jonka kerran Kartagosta juutalainen taisi ostaa. Katso naista meidän maan, -- ylvään saat ja arvokkaan." "Äiti, tuot' en tehdä voi, Nicolette tenhon toi. Armaat silmät, kasvot sen kirkastavat sydämen. Häntä koskaan heitä en, niin hän on hellä."

Nyt kerrotaan, tarinoidaan ja jutellaan:

Kun Beaucairen kreivi Garin huomasi, ettei hän voinut sammuttaa poikansa rakkautta Nicoletteen, meni hän kaupungin varakreivin luo, joka oli hänen alaisensa, ja puhui hänelle näin:

"Herra varakreivi! Lähettäkää pois Nicolette, kummityttärenne! Olkoon kirottu se maa, josta hänet näille seuduille tuotiin! Sillä hänen takiansa kadotan minä Aucassinin, niin ettei hän enää käy ritarillisissa harjoituksissa, eikä halua tehdä sitä, mitä hänen asemaansa kuuluu. Ja tietäkää, että jos minä saan tytön käsiini, poltan minä hänet tulessa, ja te saatte myöskin suuresti peljätä omasta puolestanne."

"Herra", lausui varakreivi, "minua surettaa, että Aucassin alituiseen käy hänen luonansa ja puhelee hänen kanssaan. Minä olen ostanut hänet rahallani, kantanut hänet kasteelle ja ottanut hänet kummitytökseni ja olisin jonakin päivänä antanut hänet nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsisi leipää hänelle. Teidän pojallanne Aucassinilla ei ole mitään tekemistä siinä. Mutta koska tuo on teidän tahtonne ja toiveenne, lähetän minä tytön sellaiseen maahan ja sellaiseen valtakuntaan, ettei Aucassin koskaan näe häntä silmäinsä edessä."

"Pitäkääkin siis siitä huolta", virkkoi kreivi Garin, "muutoin voisi siitä koitua teille paljon pahaa!"

Ja niin he erosivat. Ja varakreivi oli sangen rikas mies, jolla oli komea palatsi puutarhan puolella. Hän sulki Nicoletten sinne erääseen huoneeseen ja vanhan mummon hänelle seuraa ja hupia pitämään. Ja asetti sinne leipää ja lihaa ja mitä hän muuta tarvitsi. Sitten antoi hän ummistaa oven, ettei mitään tietä voinut päästä ulos eikä sisään, paitsi että puutarhan puolella oli aivan pieni akkuna, josta heille tuli hiukan puhdasta ilmaa.

Nyt lauletaan: