Part 2

-- Oli aika, -- vastasin, -- jolloin äitini kantoi minua hartioillaan majavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa sammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen minä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan sirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä onnettoman muukalaisen ruumiista.

Nämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.

-- Voi, jatkoin minä innostuneena, -- jospa sinä tuntisit samaa kuin minäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin voimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen onnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni, uskallatko lähteä kanssani?

Niin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:

-- Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin. Sinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.

-- Mitä? huudahdin minä. -- Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos halpa orja uskaltaisi...

-- No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, -- jos halpa orja uskaltaisi...?

-- Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.

Atala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni ruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin kiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.

* * * * *

-- Voi, rakas poikani, iloa seuraa melkein aina suru! Kuka olisi voinut uskoa, että se hetki, jolloin hän antoi minulle ensimäisen todistuksen rakkaudestaan, samalla murtaisi toiveeni. Kuinka suuresti hämmästyinkään kuullessani päällikön tyttären sanovan:

-- Kaunis vanki! Minä olen hulluudessani suostunut toivomukseesi, mutta mihin tämä rakkaus meidät saattaa? Uskontoni eroittaa meidät ijäksi... Oi, äitini, miksi minulle tämän teit?

Atala vaikeni äkkiä, tukahduttaen jonkun tuhoa uhkaavan salaisuuden, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen sanansa saattoivat minut synkkään epätoivoon.

-- Hyvä! huudahdin, -- minä olen yhtä julma kuin sinäkin! Minä en pakene; jään tänne. Ja sinä näet minut roviolla. Sinä kuulet tuskanhuutoni, ja sinä iloitset.

Atala tarttui käsiini:

-- Sinä mieletön poika-parka! huudahti hän. -- Minun käy sinua todellakin sääli. Sinä tahdot siis, että itken itseni näännyksiin? Etkö usko, että sydämeeni koskee, kun en voi paeta kanssasi? Onneton oli se kohtu, joka sinut synnytti, oi Atala! Miks'et heittäydy krokotiilien ruuaksi?

Aurinko teki juuri laskuaan ja krokotiilit kurnuttivat käheästi lammikossa. Atala jatkoi:

-- Lähtekäämme täältä!

Vein Simaghanin tyttären vuoren juurelle, joka siinä kohden pistäytyi aavikkoon, ikäänkuin muodostaen vihreän lahden. Erämaassa vallitsi rauha ja juhlallinen hiljaisuus. Haikara kirkui pesässään; metsät kaikuivat viiriäisten yksitoikkoisesta vikinästä, papukaijojen rääkynnästä, puhvelien mylvinnästä ja seminolien hevosten hirnunnasta.

Me kuljimme äänettöminä, rinnakkain. Hän piti kädessään nuoraa, jonka olin pakoittanut hänet ottamaan. Milloin kyyneltyivät silmämme, milloin koetimme hymyillä, milloin kohdistimme katseemme taivaaseen, milloin maahan. Me kuuntelimme hajamielisinä lintujen laulua, osoitimme mailleen menevää aurinkoa, puristimme hellästi toistemme käsiä, tunsimme sydäntemme sykkivän väliin voimakkaammin, väliin taas heikommin, ja tuon tuostakin kuiskattiin nimet Chactas ja Atala.

Oi sitä ensi lemmen kävelyä! Kuinka voimakas muistosi onkaan, kun se vielä monien koettelemusten ja kärsimysten vuosien jälkeen voi näin liikuttaa vanhan Chactasin sydäntä!

Kuinka vaikea onkaan tajuta kuolevaisia, kun intohimot heitä hallitsevat! Olin juuri jättänyt jalon Lopezin, antautunut kaikenlaisiin vaaroihin, saavuttaakseni vapauteni, ja naisen katse oli riittänyt silmänräpäyksessä muuttamaan mieleni, päätökseni ja ajatukseni. Olin unohtanut maani, äitini, vigvamini ja kamalan kuoleman, joka minua odotti, ja olin vallan välinpitämätön kaikesta, mikä ei koskenut Atalaa.

Voimattomana saavuttamaan miehen ajatuksen selvyyttä, olin vaipunut jonkinlaiseen lapsellisuuteen, ja kykenemättä tekemään kerrassaan mitään pelastukselleni, olin avun tarpeessa kuin pieni lapsi.

Siksipä heittäytyi Atala, samoiltuamme läpi ruohoston, turhaan jalkoihini ja uudestaan pyysi minua jättämään hänet. Vakuutin hänelle palaavani yksin leiriin, jos hän kieltäytyisi sitomasta minua puuhun. Hänen täytyi taas tehdä mielikseni, mutta hän toivoi onnistuvansa paremmin ensi kerralla?

Päivää myöhemmin pysähdyimme laaksoon lähelle Cuscovillaa, seminolien pääleiriä. Yhtyneinä muskogeihin muodostivat nämä intiaanit creek-intiaaniliiton.

Yöllä tuli palmumaan tytär luokseni hongikkoon ja rukoili minua taas pakenemaan yksinäni. Vastaamatta mitään tartuin hänen käteensä ja pakotin vapisevan tytön seuraamaan minua metsän läpi.

Yö oli ihana. Ilman hengettäret ravistelivat sinisiä kiharoitaan, jotka tuoksuivat männyn pihkalle, ja virralla, missä krokotiilit tyytyväisinä venyivät, levittivät tamarindit suloista ambrantuoksua.

Kuu heloitti lempeästi pilvettömällä, syvänsinisellä taivaanlaella, siroitellen helmiloisteisia säteitään metsien synkille ääriviivoille.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, metsät vain omalla merkillisellä tavallaan soittivat. Voi melkein sanoa, että yksinäisyyden sielu humisi hiljaa erämaassa.

Puiden välissä huomasimme soihtua kantavan nuorukaisen, joka oli kuin metsien halki vaeltava, luontoa herättelevä kevään henki. Hän oli lempiväinen, joka meni tiedustelemaan kohtaloaan rakastettunsa vigvamista.

Jos tyttö sammuttaa soihdun, merkitsee se myöntymystä; jos hän verhoutuu huntuunsa, sammuttamatta sitä, on vastaus kielteinen.

Hiipiessään siellä puiden siimeksessä, lauloi hän puoliääneen itsekseen näin:

-- Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta.

Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani.

Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.

Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun!

Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen!

Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä.

Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta.

Niin lauloi nuorukainen, ja hänen laulunsa lisäsi sieluni tuskia ja saattoi Atalan kalpenemaan. Meidän yhdistyneet kätemme vapisivat. Mutta pian kiintyi huomiomme toiselle taholle ja paljoa vaarallisempaan seikkaan.

Olimme tulleet lähelle erään lapsen hautaa, jota pidettiin rajamerkkinä eroittamassa kahden heimon alueet toisistaan. Maan tavan mukaan oli se sijoitettu tien viereen, jotta nuoret naiset lähteellä käydessään hengittäisivät viattoman olennon sielua, antaakseen sen takaisin heimolleen. Nyt juuri oli siellä nuoria vaimoja, jotka äidinonnea toivoen avosuin tavoittelivat pienokaisen sielua, jonka he luulivat kukkasilla liitelevän. Lapsen äiti saapui viimein paikalle ja laski maissilyhteen ja muutamia valkoisia liljoja haudalle. Sitten kostutti hän hautaa oman rintansa maidolla, istahti matalalle ruohokunnaalle ja puheli lapselleen hempeällä äänellä:

Voi, miksi tippuvat kyyneleeni multaiseen kehtoosi, esikoiseni?

Vartuttuaan isoksi, täytyy lintusen uskaltautua metsiin ruokaa etsimään, ja erämaassa kohtaa se usein karvaita paloja.

Sinä olet ainakin välttänyt kyyneleet; sinä olet säästynyt talven purevilta tuulilta.

Umppu, joka kuihtuu verhossaan, vie tuoksut muassaan, kuten sinä, rakas poikani, veit viattomuutesi.

Onnelliset ne, jotka kuolevat kehtoonsa; he ovat tunteneet vain äitinsä suudelmat ja nähneet hänen hymyilynsä!

Oltuamme jo ennestään tunteittemme vallassa, tekivät nuo hellyyttä ja äidinrakkautta osoittavat kohtaukset meihin mitä valtavamman vaikutuksen lumoavassa yksinäisyydessä. Kannoin Atalan metsän pimentoon ja kuiskasin hänelle sanoja, joita minun on enää vaikea mieleeni tämän ikäisenä palauttaa.

Etelätuuli, rakas poikani, kadottaa lämpönsä, hiveltyään jäävuorten sivuja. Lemmenmuistot vanhuksen sydämessä ovat kuin kuun kelmeät säteet, auringon vaivuttua mailleen ja hiljaisuuden vallitessa villien vigvameissa.

Ken saattoi pelastaa Atalan? Ken pidättää häntä luonnon vaatimuksilta? Vain ihme sen saattoi tehdä, ja tämä ihme tapahtui. Simaghanin tytär pakeni kristittyjen Jumalan turviin. Hän heittäytyi polvilleen maahan ja rukoili palavasti äitiään ja Pyhää Neitsyttä.

Tällä hetkellä teki tuo uskonto minuun valtaavan vaikutuksen, uskonto, joka kykeni metsien vaaroissa ja yksinäisyydessä tukemaan hätään joutunutta, uskonto, joka todella vaikutti ja voitti intohimon myrskyt, joita kaikki näkyi suosivan: metsien lymy, yksinäisyys, hiljaisuus.

Oi, kuinka ylevältä hän näyttikään, tuo vaatimaton villi, oppimaton Atala, ollessaan siinä polvistuneena ikivanhan, kaatuneen petäjän edessä ja rukoillessaan Jumalaansa pakanallisen rakastajansa puolesta! Hänen korkeuden tähtiä kohti käännetyt silmänsä ja poskensa, joita maallisen rakkauden ja uskonnollisen innostuksen kyyneleet kostuttivat, olivat kuolemattoman kauniit. Luulin hänen pakenevan luotani taivaaseen; luulin näkeväni henkien, joita kristittyjen Jumala lähettää vuorten erakkojen luo noutamaan heidän sielujansa, heiluvan kuun säteissä ja viuhkovan siivillään puiden lomissa. Minut valtasi tuska, sillä pelkäsin, ett'ei Atalan aika enää ollut pitkä täällä maan päällä.

Hän vuodatti niin hereitä kyyneliä ja näytti niin onnettomalta, että minä melkein olisin suostunut jättämään hänet ja pakenemaan yksinäni, kun kuolinhuuto äkkiä kajahti metsässä. Neljä asestettua miestä heittäytyi päälleni. Meidät oli löydetty. Päällikkö oli ajattanut meitä takaa.

Atala oli ylpeä kuin kuningatar. Hän ei virkkanut sanaakaan sotilaille, vaan loi heihin ylimielisen katseen ja läksi Simaghanin luo.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan. Vartijat lisättiin kaksinkertaisiksi ja minut eristettiin kokonaan rakastetustani.

Viisi yötä ja päivää kului, kunnes näimme edessämme Apalachuclan, joka sijaitsi Chata-Uches virran rannalla. Minut koristeltiin heti kukkasilla, kasvoni kirjailtiin punaisiksi ja valkoisiksi, nenääni ja korviini ripustettiin helmiä, ja käteeni pantiin chichikone, eräs laji soittokoneitamme.

Tällaisissa uhritamineissa saavuin kansajoukon tervehtimänä Apalachuclaan. Olin juuri tehnyt tilin elämäni kanssa, kun simpukankuoresta lähtenyt merkkipuhallus äkkiä kajahti ilmassa, ja Mico, heimon mahtavin päällikkö, kutsui neuvoskunnan koolle.

Sinähän tiedät, poikaseni, millä tavoin villit kiduttavat sotavankejaan. Oman henkensä uhalla ja väsymättömän ihmisrakkauden ohjaamina on kristittyjen lähetyssaarnaajien onnistunut aikaansaada se, että useat heimokunnat ovat vaihtaneet kidutuspaalun kauhut lievään orjuuteen. Muskogit eivät kuitenkaan olleet vielä luopuneet vanhoista tavoistaan, jos kohta suuri joukko olikin asian puolella. Mico oli kutsunut vanhimmat koolle keskustelemaan tästä tärkeästä asiasta. Minut vietiin neuvoskunnan eteen.

Kokoushuone sijaitsi vähän matkan päässä Apalachuclasta yksinäisellä kukkulalla. Huoneena oli kolminkertainen pilaripyörylä avonaisella pyöreähköllä paikalla. Pilarit olivat sileäksi vuoltuja kypressinrunkoja, keskimmäiset olivat pitempiä ja paksumpia, mutta sijaitsivat harvemmassa; aivan keskellä oli yksinäinen pilari. Tämän yläpäästä kulki pitkiä nilanauhoja, ulottuen toisten pilarien päihin saakka ja muodostaen ikäänkuin katoksen.

Neuvoskunta kokoontui. Viisikymmentä majavannahkaviittaan puettua ukkoa asettui porrasmaisesti kohoaville lavitsoille siten, että heidän kasvonsa olivat kääntyneinä oveenpäin. Heimon johtaja istui keskellä, pitäen kädessään rauhanpiippua, joka nyt oli puoleksi kirjailtu sodan merkiksi. Ukkojen oikealla puolella istui viisikymmentä joutsenuntuvapukuista vaimoa. Sotapäälliköt asettuivat kirveineen, sulkatöyhtöineen ja punaiseksi kirjailtuine rintoineen ja käsivarsineen vasemmalle.

Pilarien juurella paloi nuotio. Kahdeksan temppelivartijan ympäröimä poppamies, joka oli puettuna pitkään kaapuun ja kantoi täytettyä huuhkainta päänsä päällä, astui esille ja valoi kokosöljyä nuotioon, uhraten auringolle. Kolminkertainen ukkorivi, vaimot, sotilaat, poppamies, suitsutus-savu, uhritoimitukset kaikki nuo antoivat tuollaiselle kokoukselle juhlallisen, salaperäisen leiman.

Minä seisoin kahleissa kaikkien keskellä. Kun uhri oli toimitettu, alkoi Mico puhua, esittäen lyhyesti asian, joka oli aiheuttanut neuvoston kokoonkutsunnan. Hän heitti sinisen nauhan maahan merkiksi, että oli puhunut.

Silloin nousi muuan Kotka-suvun vanhimmista seisomaan ja sanoi:

-- Isä Mico, heimon vanhimmat, Kotka-, Majava-, Käärme- ja Kilpikonnasukujen vaimot ja sotilaat, älkäämme muutelko esi-isiemme vanhoja tapoja. Polttakaamme vanki, älkäämmekä olko heikkoja. Valkoihoisten tapoja koetetaan tyrkyttää meille, mutta niistä koituu vaan vaaroja. Heittäkööt ne, jotka hyväksyvät sanani, punaisen nauhan maahan. Minä lopetan.

Ja hän heitti punaisen nauhan maahan.

Muuan vaimo nousi ja sanoi:

-- Isä Kotkalla on ketun viekkaus ja kilpikonnan hidas varovaisuus. Olkoon ystävyysside luja välillämme ja puhelkaamme sovussa rauhanpuun suojissa. Mutta muuttakaamme esi-isiemme säännöt sikäli kun ne ovat vahingollisia! Me tarvitsemme orjia viljelemään peltojamme. Vapauttakaamme itsemme kuulemasta vankien valitushuutoja, jotka häiritsevät äitiemme rauhaa. Minä lopetan.

Kuten myrskyssä särkyvät meren aallot, kuten tuulen pyörre lakaisee syksyisin tieltään kuivat lehdet, kuten Meschaceben kaisla nousee ja laskee hyökyaallokossa ja kuten joukko mylviviä eläimiä syöksyy metsikköön, niin meluttiin ja kohistiin kokoushuoneessa. Vanhukset, sotilaat ja vaimot puhuivat kaikki yht'aikaa. Mielipiteet kamppailivat keskenään, lausuttiin vastakkaisia toivomuksia ja sekasorto uhkasi koko neuvoskuntaa. Mutta lopuksi voittivat kuitenkin vanhat tavat, ja minut tuomittiin roviolle.

Satunnaisen seikan tähden siirrettiin tuomion täytäntöönpanoa hiukan. _Kuolleitten juhlan_ eli _Henkien kunniapäivien_ aatto oli juuri käsissä. Tavat eivät sallineet ketään teloitettavan niinä päivinä.

Minua vartioittiin ankarasti, eikä Simaghanin tytärtä laskettu millään ehdolla luokseni.

Sillävälin saapui intiaaniheimoja monen sadan penikulman päästä viettämään Henkien juhlaa. Eräälle syrjäiselle paikalle oli rakennettu pitkä rakennus. Määrättynä päivänä kaivoivat kunkin perheen jäsenet esi-isiensä luut esille haudoista ja ripustivat ne säännölliseen järjestykseen "Esi-isien yhteisen salin" seinille.

Myrsky oli puhjennut raivoamaan, tuuli ulvoi, metsät humisivat ja lähiseudun vesiputoukset pauhasivat, eri heimojen vanhimpien solmiessa liittoja ja tehdessä rauhansopimuksia esi-isiensä luitten ääressä.

Vietettiin hautajaisjuhlia, pantiin toimeen kilpajuoksuja ja palloleikkejä ja harjoitettiin maaliin heittämistä. Kaksi neitosta taisteli pajuseppeleestä. Rinta rintaa vasten painautuneina raastoivat tytöt toisiltaan seppelettä, jota pitivät koholla päänsä päällä. Heidän sirot, alastomat säärensä kietoutuivat toisiinsa, heidän suunsa yhtyivät, heidän huohotuksensa huokui yhteen ja kiharat sotkeusivat toisiinsa. Katselijat taputtivat käsiään.

Poppamies manasi Michabouta, virtojen henkeä. Hän kertoi suuren Jäniksen taistelusta, Matchimanitousta, pahan jumalasta; kuinka ensimäinen mies ja Atahensic, ensimäinen nainen, syöstiin taivaasta, koska he olivat kadottaneet viattomuutensa, kuinka veljesveri punasi maata jumalattoman Jouskekan surmattua oikeatuntoisen Tahouistsaron, kuinka suuri Henki lähetti mahtavan vedenpaisumuksen, kuinka Masson yksin pelastui kaarnakanootissaan ja kuinka hän lähetti korpin etsimään maata sekä kuinka kauniin Endaen puoliso herätti ihanalla laulullaan vaimonsa kuolleista.

Näitten kilpailujen ja ylistysvirsien jälkeen valmistauduttiin vihkimään esi-isät ikuiseen lepoonsa.

Chata-Uche-virran rannalla kasvoi villi viikunapuu, jota pidettiin pyhänä. Tytöillä oli tapana pestä kylpyvaatteensa sillä kohdalla virtaa ja ripustaa ne kuivamaan tuon vanhan puun oksille.

Paikalle oli nyt kaivettu suunnaton kuoppa. Hautaushuoneesta lähdettiin liikkeelle kuolinvirsiä veisaten. Kunkin perheen jäsenet kantoivat esi-isiensä luita. Kun oli saavuttu haudalle, laskettiin jäännökset sen pohjalle, järjestettiin ja eroitettiin toisistaan karhun ja majavan taljoilla. Sitten luotiin hauta umpeen ja kummulle istutettiin _Kyynelten ja Auringon puu_.

Surkuttele ihmisiä, poikaseni! Samat intiaanit, jotka noudattivat niin liikuttavia tapoja, samat naiset, jotka olivat osoittaneet niin hellää osanottoa kohtalooni, vaativat nyt huutaen ja kirkuen tuomion täytäntöönpanoa, ja muutamat heimot siirsivät kotimatkansa, nähdäkseen miehen kärsivän hirveitä tuskia.

Notkossa jonkun matkan päässä kylästä oli kypressi- ja kuusitiheikkö nimeltä _Verilehto_. Sinne päästiin kulkemalla yli raunioitten, jotka olivat jätteitä jonkun tuntemattoman kansan rakennustaidosta.

Keskellä tätä lehtoa oli jonkinlainen aho, jolla tavallisesti uhrattiin sotavankeja.

Minut vietiin sinne juhlasaatossa. Kaikki laitettiin kuntoon teloitustani varten. Ryhdyttiin pystyttämään Areskouisin paalua. Kaadettiin petäjiä, jalavia ja kypressejä. Katselijat sovittelivat oksista ja puunrungoista itselleen amfiteatterimaiseen järjestykseen istuinsijoja. Jokainen koetti keksiä minua varten jotakin uutta kidutustapaa. Yksi ehdotti, että päänahkani riistettäisiin, toinen että minut soaistaisiin hehkuviksi kuumennetuilla sotakirveillä. Minä viritin kuolinlauluni:

En välitä tuskista. Olen urhokas mies! Voi, muskogit, minä halveksin teitä, sillä te olette naisia kehnommat!

Isäni Outalissi, Miscoun poika, on juonut kuuluisimpien sankarienne pääkuorista. Huokaustakaan ette sydämestäni saa!

Lauluni ärsyttämänä lävisti eräs sotilaista nuolella käsivarteni.

Sanoin hänelle:

-- Kiitos, veikkonen!

Pyövelieni kiirehtimisistä huolimatta ei teloitusvalmistuksia ehditty suorittaa loppuun ennen auringon laskua. Kysyttiin neuvoa poppamiehiltä; he kielsivät häiritsemästä varjojen henkiä. Teloitukseni siirrettiin seuraavaan päivään.

Saadakseen varmasti olla läsnä tilaisuudessa ja ollakseen paikalla heti auringon noustessa, jäivät kärsimättömät intiaanit yöksi Verilehtoon. He virittivät suuria nuotioita ja alkoivat tanssia ja mässätä. Makasin selälläni maassa. Kaulastani, käsistäni ja jaloistani meni nuoria paaluun, ja jokaisen nuoran päällä makasi intiaani, joten en olisi voinut hievauttaakaan itseäni heidän havahtumattansa.

Yö kului verkkaan. Tanssi ja laulu taukosi vähitellen. Nuotiot loivat nyt enää punaisen loimun ympärilleen, valaisten muutamia vielä liikkuvia mustia haamuja.

Viimein nukkuivat kaikki. Ihmisten hälinän tauottua alkoivat erämaan öiset äänet kajahdella, ja ihmisäänien asemesta kuului nyt tuulen valitus metsissä.

Oli se hetki, jolloin vasta äidiksi tullut intiaanitar havahtuu unestaan keskellä yötä, luullen kuulleensa juuri syntyneen pienokaisen pyytäneen ruokaa.

Silmät käännettyinä kohti taivaan lakea, missä uusi kuu pilvien lomassa kumotti, mietin minä kohtaloani. Atala oli silmissäni kuin kiittämätön kummitus. Kuinka hän saattoikaan hyljätä minut viimeisinä tuskanhetkinäni, minut, joka kernaammin olisin tahtonut heittää henkeni kidutuspaalussa kuin hyljätä hänet! Ja kuitenkin tunsin yhä rakastavani häntä ja ilomielin kuolla hänen tähtensä.

Keskellä kaikkia huvituksiakin pakoittaa joku sisäinen tunne meitä ottamaan vaarin pakenevasta hetkestä. Suurimmat tuskan hetket kätkevät itsessään jotain salaperäistä, joka tuudittaa meidät lepoon. Itkusta väsähtäneet silmät sulkeutuvat mielellään, ja niin huolehtii Kaitselmus meistä onnettomuuksissammekin.

Vasten tahtoani vaivuin syvään uneen, joka usein tuo lohtua onnettomalle. Näin unta, että minut vapautettiin kahleistani. Olin tuntevanani helpoitusta, kuten se, joka on kauan virunut kovissa kahleissa, kun ystävällinen käsi nämä äkkiä kirvoittaa.

Tämä tunne oli niin voimakas, että se saattoi minut avaamaan silmäni.

Kahden pilven lomasta pilkistävän kuun valossa näin pitkän, valkoisen olennon, joka kumartuneena ylitseni hiljaa ja varovasti koetti hellittää siteitäni. Olin vähällä huudahtaa, kun samassa kätönen, jonka heti tunsin, laskeutui suulleni.

Oli enää jälellä vain yksi nuora, mutta sen poikkileikkaaminen ilman sen päällä nukkuvan sotilaan heräämistä näytti mahdottomalta. Atala yritti, ja heti liikahti sotilas nousten unen pöpperössä istumaan. Atala seisoi suorana ja katsoi häneen ylpeästi. Intiaani luuli näkevänsä raunioitten hengen. Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen, sulki silmänsä ja rukoili Monitouta.

Nuora oli nyt irti. Minä nousin seisomaan ja seurasin vapauttajaani, joka ojensi minulle kädessään olevan jousen toisen pään, pitäen itse kiinni toisesta.

Mutta lukemattomat vaarat ympäröivät meitä vielä! Milloin olimme kompastua nukkuviin villeihin; milloin pysähdytti joku vartija meidät, ja Atala vastasi teeskennellyllä äänellä. Lapset huusivat ja koirat haukkuivat.

Tuskin oli vaarallinen paikka jäänyt taaksemme, kun äkkiä koko metsä kajahti huudoista. Leiri heräsi, tuhannet valkeat syttyivät ja joka puolelta riensi villejä soihtuineen.

Me joudutimme pakoamme.

Auringon kohotessa Apalachien takaa olimme jo kaukana leiristä. Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, saadessani taas olla Atalan kanssa kahden erämaassa, Atalan, vapauttajani, Atalan, joka oli ikuisesti antautunut omakseni! Minä en tavannut sanoja; lankesin polvilleni ja sanoin Simaghanin tyttärelle:

-- Ihmiset ovat heikkoja olentoja, mutta kun henget tukevat heitä, tulevat he voimakkaiksi. Sinä olet henki, joka tuli luokseni, ja minä vaikenen kunnioituksesta edessäsi.

Atala ojensi minulle hymyillen kätensä:

-- Kai minun täytyy seurata sinua, koska sinä kieltäydyit pakenemasta yksinäsi. Lahjoin yöllä poppamiehen, sekoitin unijuomaa tuliveteen, jota verenhimoiset sotilaat joivat, ja olen valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi kuten sinä olit valmis uhraamaan minun tähteni. Olkoon uhraus molemminpuolinen, sinä nuori pakana!

Atala ojensi minulle aseet, jotka hän, ajattelevasti kyllä, oli ottanut mukaansa. Sitten sitoi hän haavani, pyyhki sitä papaya-lehdellä ja kostutti sitä kyynelillään.

-- Sinun kyyneleesi lääkitsevät minua, -- sanoin hänelle.

-- Pelkään, että ne ovat myrkkyä sinulle, -- vastasi hän.

Hän repäisi kaistaleen vaipastaan ja teki siitä ensimäisen siteen, jonka sitten kääri haavani ympäri ja sitoi hiuskiehkurallaan.

Humala, jota villit tavallisesti potevat kauan ja joka ilmenee heissä jonkinlaisena tautina, esti heitä ensimäisten päivien kuluessa ajamasta meitä takaa. Ja jos he etsivätkin meitä, niin oli todennäköistä, että he suuntasivat etsiskelynsä itäänpäin, luullen meidän pyrkivän Meschacebelle. Mutta me seurasimmekin Pohjantähden viitoittamaa suuntaa.

Pian tulimme kuitenkin huomaamaan, että vapauttamiseni ei kovinkaan suuria merkinnyt. Erämaa avautui nyt eteemme yksinäisenä, äärettömänä. Minne me metsien elämään tottumattomat joutuisimmekaan noilla eksyttävillä teillä umpimähkään samoillessamme?

Katsahtaessani Atalaan muistui mieleeni vanha kertomus Hagarista, -- Lopez oli antanut sen lukeakseni -- Abrahamin palvelustytöstä, joka harhaili Arabian erämaissa kauan, kauan sitten, kun ihmiset saavuttivat kolme kertaa pitemmän ijän kuin metsien tammet.

Atala punoi minulle vaatteet saarnipuun kuoresta, sillä minä olin melkein alasti. Hän ompeli jalkineet myskirotan nahasta piikkisian harjaksilla. Minä puolestani huolehdin hänen koristamisestaan. Milloin asetin hänen päähänsä malva-seppeleen, -- malvakukkasia löysimme vanhoista intiaanien hylkäämistä kalmistoista -- milloin punoin hänelle kaulanauhan azalean punaisista siemenistä, ja minä hymyilin ihastuksesta, katsellessani hänen ihmeteltävää kauneuttansa.