Part 1

ASLAK HETTA

Kertova lappalaisrunoelma

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

I.

Aslak Hetta, päivänpuolen poika, kasvoi Saamemaassa, sadun maassa, missä pilviin pyrkii passevaarat, missä joet huuhtoo kultasantaa, missä kultaa kiiltää sydämmissä.

Bigga, hento äiti tunturilla siitti lumimyrskyss' yöllä pojan kahlatessaan Urtivaarall' yksin, mistä Alattion lähteet kumpuu juosten kohti jäistä valtamerta.

Sikskö ikuisuuden kaihon sai hän, sieluun myrskynraivon tuhotöihin kätkyessä kodan hämärässä leikkiessään yksin helminauhoin tähtein tuikkiessa räppänästä?

Kodan noessa hän yönsä itki, yksin yleni ja yksin kulki, tukka tumma, karhea kuin jouhi, heilui hiilimustain silmäin yllä, jotka hohtivat kuin huuhkan yöllä.

Lauri Hetta, Biggan toinen poika avo-sinisilmä, haavemieli kulki uneksuen haltioista, sinipiioista ja prinsessoista joen äyrähillä vesaikossa.

Mutta kisoissa hän solakkana notkui sorjana kuin nuori hirvi, huima veri paloi poskillansa, kun hän nauroi, silloin neidot nauroi, hymyilipä vakaat vanhuksetkin.

Svakko vaari, vanha salanoita antoi Aslakille valkeen poron. "Biegga" porollansa ajoi Aslak kilpaa tuulen kanssa tuntureilla yli jäätikköjen, jänkäin, soiden,

taikka sivautti suksillansa, heilui peskin liepeet, punahiippa pojan ponnahtaissa hurjin huudoin jyrkänteeltä ilmaan läpi ryöpyn, läpi kuilun kauvas alas laaksoon.

Jälkeen jäivät porokylän pojat: Mauna Sompio, mi aina kulki tyynnä, väkevänä niinkuin virta, uskollisna niinkuin päivä yötä seuras hurjan Hetan äkkiteitä.

Mauna Maggan poika, pystyposki, vahva, vanttera kuin uroskarhu kaatoi nuijin pedot, vaani ahmaa, ystävyydess' syvä niinkuin lähde, vihapäissään raivokas ja raaka.

Aslak Rista kolmas kasaveikka, lyhyt, kiivas, ketterä kuin kärppä, matki riekkoja ja peurain ääntä, joikui iloissansa päivät pitkät, kujeili ja muita nauratteli.

Matte Jouna, viekas, kade, arka, ovela ja viisas juoniniekka, muutti mieltä niinkuin naali karvaa, vaihtokaupoissa hän petti muita, teeskenteli tyyntä ystävyyttä.

Kera kumppanien kasvoi Aslak, nousi muita päätä pitemmäksi, kulki käskijänä, kuninkaana, vaiti ahersi hän kotosalla kotatulen luona umpimielin.

Kuunteli kun viisas Svakko kertoi jumaltarinoitaan Ibmelistä, joka asuu tähtitaivaan yllä, hallitsevi suuren kaikkeuden, jok' on elon, kaiken voiman lähde.

Puhui Tiermeestä, mi vuoret murskaa, höystää saamin porolaidunmaita; Maderakasta, mi taivahilta ihmiselon hengen maahan saattaa, siirtää sikiöhön, äidin kohtuun.

Jabme-aimosta hän hiljaa haastoi: siellä vainajill' on kolkot kodat, sieltä noide'n henki saattaa nousta elävitten maille mahdillansa taasen paimentamaan porojansa.

Saivo-aimosta kun Svakko kuiskas, syttyi lämmin loiste silmihinsä; Saivovaarass' asuu Saivokansa riemullisna, njallat täynnä riistaa, siell' on olo kaikkein onnellisten.

Siell' ei puute ole jäkälästä, pyhät petrat kimmaa pensastossa, aika autuas on pyytäjälle, ikinuoret naiset, ikinuoret miehet syö ja nauraa, nukkuu taljoillansa.

Siellä onnelliset, vanhat noidat tanssii haltioissaan saivoin kanssa arparummun hiljaa helistessä, sinne halaa Svakko iki-koittoon kerran kaatuessaan hyiseen hankeen.

Niin se kertoi Svakko, karvarinta, Aslak nukkui, näki hurjaa unta muinaisajan saamisankareista, henki liiti unen hämärissä tähtein tuikkiessa räppänästä.

* * *

Mut kun Svakko vaari oli poissa salateillä öisin seitain luona, hiipi Bigga emo pojan luokse, kertoi Jaaku taatast' tarun hellän paraimmasta valaanpyytäjästä.

-- "Kerran susi surmas taatas porot, toiset ajoi kauvas tuntureille, silloin taatas poltti vanhan seidan, avuks huusi Herraa niinkuin Jaakob, paini yksin yöllä Hengen kanssa.

Meni pappiin, otti kiesuskasteen, vaan ei rauhaa enään koskaan saanut, loput karjaa tappoi pororutto, silloin taatas otti parhaan poron, ajoi humalassa meren sulaan.

Ah, ma muistan hänen hyvyytensä, häät ja ensi yömme taivasalla! Vihan sanaa en ma koskaan kuullut: 'Biritista, loddatsham, mun lintuin!' oli viime, hellä hyvästinsä." --

"Miss' on taata? -- Missä syntyi Kiesus?" kysyi Aslak. -- "Taivaissa on taata. Taivaan isä antoi poikasensa, laittoi asunnoksi kultaluolan, siellä Kiesus istui opettaen.

Valkeet porot niinkuin taivaan tähdet kiersi kiesusluolan valokehää. -- Rakastihan Kiesus saamikansaa, rauhass' saami maistoi poronkermaa, poro sieti sutta, riekko haukkaa."

"Miksei Kiesus jäänyt ijäks tänne?" kysyi Aslak silmin säteilevin. -- "Taivaan taata kaipas poikastansa, nosti kultapilveen Kiesuksemme, pyhäpulkassaan taas palaa tänne.

Loddatsham! Mun oma lintuseni, sinussa on noidan tuliverta. Armas Aslak, varo Svakon seitaa, Gedgge-Ibmelia, kirousta, joka sielus kaartaa... nuku Aslak!"

Aslak nukkui. -- Kauvan valvoi katsoi poikaansa kuin Kiesuslasta, uness' Aslak puhui Saivomaasta. Aamull' Aslak lähti hurjaan ajoon Biegga porollansa tuntureille.

II.

-- "Aslak, nyt on aika! -- Bigga poissa Sompioss' on Magga emon luona, hiivi pyhän kotaoven kautta, siit' ei vielä koskaan nainen hiipinyt, nyt sun saatan suuren seidan luokse!"

Svakko kätköst' otti arparummun, jonka nahkaan oli nästäelty tähdet, kuut ja metsät, karhut, kodat, Stuorra junkkeri ja Tiermeen limpsiöt, Päive itse, Päiveneita'n kehä.

Kodan luota otti Aslak sukset, selkään sälytti hän poronsarvet, tuliluikun; hiljaa hiihtelivät pohjaan neitsytpuhtaan, valkeen erämaan niinkuin kaksi harmaan tummaa täplää.

Metsäss' oli hiljaista ja pyhää, luonto niinkuin kirkko arkimena, puista lumi putos pelästyttäin riekkoparven; valkeen siiven suhina kasvoi kohahdellen puusta puuhun.

Tiell' ei viittaa. Käyrät vaivaiskoivut kiemursivat alta kirkkaan hangen, taivaanrannall' loisti verijuova vuoriketjun yllä, joka kohoten nousi passevaaran loivaan huippuun.

Sitä kohden nosti Svakko kättään niinkuin mykkään, pyhään manaukseen. Laskettihin laaksot, nevat, harjut yli tunturpurojen ja rotkojen, huippu hohti, latu taakse taittui.

Svakko puhui tiellä tarinoiden: "oli hyvä ennen ollaksemme, saami seidallensa uhrin antoi, rauhan saimme, porot siittyi sadottain, järvet, metsät antoi meille mieliriistaa.

Naali ajaa pientä peltohiirtä, näätä Oravaisen pesään pyrkii, perma, pirkka poltti meiltä metsät, pahat paapat poltti pyhät seitamme, petti kauppi, veron vaati vouti.

Minä yksin poltan pyhän uhrin, siksi, Aslak, sikii taatas porot, tuhansittain käy ne tuntureilla, meill' on lihaa, kenkäheinää, jäkälää; synnyit, Aslak, suuren tähden alla.

Astu vastatuulta niinkuin poro, ristituuli tuo sun lähtökohtaan, kulje niinkuin yksinäinen polku ali matalimpain kanervikkojen, yli korkehimman tunturinkin.

Staalovaarass' asuu syöjä Staalo, kun saat voiman, painu erämaahan, vaadi yksisilmä, paltsasilmä väkipainiin, hälle aartees ilmaise, itse aarteensa hän ilmaiseepi!

Ja kun voitat Staalon yksin yöllä, iske sauvallasi Staalovaaraan, aukenevi vuoren sammalseinä, Lapin kultakruunu kiiltää vuoressa, voiman saat, maan kunnian ja kruunun!

Kulje sitten loihduin, taidoin, taijoin, voita vouti, solmi paha paapa Vosleva, kun lyö hän pampullansa. Katsos, tuolla, pohjanpalon puolella harmaa kummitus jo kohoo ilmaan!

Tuolla kaukana näät Guoddageidnon, siellä ruijat saami-isäin puista rista-ibmelille huoneen veistää, kultahirsipuu jo harjall' irvistää, Tiermes lyököön kirkon kansoin kaikin!"

Puhui Svakko. -- Vaaran paltahalle kohosivat. -- Alle vaipui metsät, joet, laaksot; kaukaa kodan sauhu nousi niinkuin hieno rihma ilmoihin, hangen helo hohti päivän alla.

Vuorensolaan miehet solahtivat lähestyen seidan pyhää paikkaa, paadell' loisti valkee, irtain kivi kuin ois Maderakan käsi muovaillut pään ja kaulan, kuolleen ihmishahmon.

Svakko nousi pyhään aitaukseen. Naarashaukka teräsharmain katsein leijui korkealla seidan yllä, Aslak nosti tuliluikun silmilleen, pauke kuiluun kimpos sadoin kaijuin.

Niinkuin kärppä juoksi puukoin Svakko, nosti linnun, viilsi pään ja siivet. -- "Ryömi, ryömi, Aslak, seitaa kohden!" Svakko maassa ryömi kohti kiveä, korkeana astui nuori Aslak.

Seidan eteen Svakko sarvet laski, kiven nosti, siirsi havut alle, haukan verellä hän seitaa kastoi; otti arparummun, tanssi houreissaan, höpisi ja joikui jumalalleen:

"Vaadin, vaadin! Pärrää pyhä soitto! Gedgge-Ibmel! Tanssin uhritanssin. Puorist! Hastam, hastam kiäta-keesit, kahden puolen harjun huuto kasvakoon, vaadin, vaadin, käsivoittosille!

Anna meille hyvät pyyntipaikat, asuinpaikat armaat asuamme, vuoda, vuoda maahan pyhä voima, näytä kätköt, nosta maasta aarteesi meidän Aslakille ainuiselle!

Kannan siivet, sarvet, veriuhrin, pään ja jalat, suonet, solut annan, v anna sinä hälle ikivoima, ettei pysty saitat, surman vasamat, kirkkomiesten miekat, sotasauvat!

Ettei risti eikä raivo, rutto pysty poikaseemme, vaadin, vaadin! Pyhän seidan verin voitelen ma, syöt tai olet syömättä, niin sittenkin olet ijäti mun Ibmelini!"

Svakko maahan heitti arparummun, voihki vaahto suussa huumeissansa, vaan ei loveen langennut. Hän nousi hiljaa, katsoi Aslakkia kammo kasvoillaan: "Aslak, Aslak, mikset, kurja, ryömi!"

"Min' en ryömi niinkuin mato maassa, ei oo henkeä sun seidassasi, itse olen oma Ibmelini, oman kunniani itse kohotan, itse päähän painan saamikruunun."

Aslak laaksoon antoi suksen luistaa, pyrki pohjan puoleen, Kautokeinoon, pitkä varjo vaipui lumiryöppyyn. Svakko huusi, omaa ääntään kuunteli, vanhaa latua taas vaivoin hiihti.

Kotaan tullessansa soppeen istui, pyysi suolaa silmää pestäksensä, jott' ois onni toiste suotuisampi. Kaksi yötä avaruuteen tuijotti, kaksi pitkää tuhatvuotisyötä.

III.

Kasvoi poron kanssa kilpaa Aslak, kasvoi mieheväksi mieleltänsä, tuli miehuusajan rajut riemut, paisui käsijänteet, kasvoi järki, kasvoi itsetunto, intohimo.

Häikäämättä hoiperteli Aslak läpi elon helvetit ja taivaat, liha-viinapatain ympärillä tuhlas taukoomatta miehuuttansa heimon miesten, naisten nuotioilla.

Ylpeyden suuri, musta henki, seikkailun ja vallan, voiton halu tuli viluiseksi vieraaksensa sielun asuntonsa sokkeloihin, pois hän hääti kaikki hyvät henget.

Milloin katui, kammoi kuolemata, milloin kirosi hän kohtaloa kuin ois Kainin merkki otsallansa, kulki rauhatonna, etsi rauhaa, erämaasta etsi Aslak rauhaa.

Oli joulun aatto. -- Taivas loisti tuhansine talituikkuinensa, Haldivaaraa kohti ajoi Aslak karttain pappiloiden joulupuuta, etsiäkseen surmaa korven yössä.

Silloin äkkiä kuin taijoin välkkyi valo-ilmiöitä kaikkialla, kaikki iltahämärässä hohti ruusuvalossa ja varjotonna, näköhäiriöitä näki Aslak.

Omat mielikuvat kuvastuivat, sielun silmiin taittui sadat synnit, ja hän vavahti ja vaikeroitsi, näki jalokivi-kiesusluolan, ja sen eessä seisoi jättiläinen.

Staalo yksisilmä, ihmissyöjä, musta peski, patalakki yllä nosti ilmaan piilukirvestänsä, joka kasvoi kohti taivaan kantta yli Haldivaaran heljän huipun.

-- "Mitä katsot, mitä muistat, mietit?" kysyi lempeästi ääni takaa. Aslak kääntyi, näki heimonmiehen, pyhän, herännehen vaeltajan, joka poroansa talutteli.

-- "Staalo, Staalo! Etkö näe häntä, jättikirvestä ja jättisilmää, joka hehkuu niinkuin hiiden ahjo, jos oot ihminen, niin auta mua, mutta sano, mitä itse katsot!"

-- "Näen kirkon täynnä pyhää kansaa, saarnastuolissansa seisoo pappi. Kookas, kaunis niinkuin keskipäivä Lapin tunturilla kevään tullen on Laestadius, kun sana sattuu.

Sattuu niinkuin vaaru mätään puuhun, nostaa uudet vesat tyven tynkään. Surun, ilon äänet kaikkialta vastaa herätyksen korvenhuutoon, peto kyyristyvi peloissansa,

etsii paikkaa, mistä ääni tulee, vastausta ei saa ihmisiltä, vastauksen saa se vuoriltansa, huutaja kun huutaa: parantukaa! korpivaarat vastaa: parantukaa!

Huutaja kun huutaa kauvas yöhön, louhet luuhistuvat, kivet itkee, amtat, voutikunnat kiukuitsevat, pitopöytäin luona vapisevat runoniekkapiispain kultahiipat.

Pyhä huutaja hän haastaa kieltä kovaa, raakaa, jota ymmärrämme, henkensä on meidän heimohenki, usko oikea ja onni, rauha asuu erämaiden asukkaissa.

Porovaras kääntyy pimeässä suurta Tuomaria pelätessään, juomari luo hankeen tulijuoman; hopeemaljat, sormukset ja käädyt köyhä, saita uhraa uskon työhön.

Noille pulmusille, pääskysille, jotka valittavat rajusäässä, lupaa Lauri Leevi paapa armon, saattaa syntisen ja heikon heimon ijankaikkisuuden rantamille.

Kuule, kuule, mikä riemu, nauru, mikä perikadon kauhu nousee rikkirevitystä rinnastasi, näetkö armon merkit, taivaan merkit, liikutukset sanan sattuessa!

Ihmisraukat eksyy synnin yöhön, yhdyttyään, erottuaan aina teiltä tietämättömiltä palaa suureen siskoissarjaan, veljespiiriin, syleilyhyn lunastetuin laumoin.

Seuraa mua heimon heikko veli, Aslak Hetta, kovan onnen orpo!" -- Aslak hytkähti ja lausui hiljaa: "minä seuraan korven kulkijata, minä kuulen, kutsuu huutajasi."

Aslak käänsi poron vastatuuleen, ajoi hiljaa Kaaresuvantohon, näki pienen kirkon joulutulet, pyhiinvaeltajamielin Aslak tuli katujana iltasaarnaan.

Näki kaikki niinkuin unessansa, valo välkkyi hälle, sydän tunsi niinkuin taivaan ilon esimaun, kuunnellessaan korven huutajata unohti hän kaikki, ajan, paikan.

Kuin ois vuori ollut saarnastuoli, oma elämänsä ollut koski, jonka partaalla hän yksin itki, kirjavina kuvat ohi vyöryi, sadat äänet soivat sielussansa.

Kurimuksen alta sukelsivat maahiset, mi kynsi kodan seinää, tuntui käryn, kulon, ruumiin haju, kellui veneet; kehdot, ruumiskirstut vaipui nurinniskoin kosken ryöppyyn.

Kuului rivot joijut, rumat kutsut, kuului Biggan hellä kehtolaulu, sääskein, metsälintuin soidinsoitot, suden ulvonta ja juomaremu, luonnon kuoron sorasointuäänet.

Kunnes urut kautta kirkon kaikui, ilon pasuunoina vyöryi virret, joita enkelit ja lapset lauloi, koski lempeämmin kaukaa säisti, sihisi ja soilui suvantoihin.

Niin nyt Aslak tunsi astuessaan kirkonovesta, kun kaikkialla näki iloisia katsantoja, ja hän tunsi tyynen, kumman rauhan, luonnonlapsen suuren luonnon rauhan.

Kotiin ajoi Aslak aatoksissaan, tuli raikas tuuli joen jäältä, pyyhki kirkkahiksi kirkkohoureet, silloin havahti hän pulkassansa, muisti epäilynsä erämaassa.

Muisti Svakon, Staalon harhakuvan. Vanhat tarinat ja ihmesadut entisyyden yöstä kohosivat; erämiesten, noitain rintalapsi tunsi uhman taas ja epäuskon.

Onko kaikki hetken heijastusta, onko hetki ikuisuus ja kaikki? Niin hän hiljaa kysyi itseltänsä, huokasi ja katsoi taivahille, missä aamutähdet verkkaan sammui.

Poro juoksi hiljaa läähättäen, pulkka tuuditteli hänet uneen. Pitkät napaseudun yöt ja kauhut, ihanaiset suvipäiväin valot taistelivat salaa sielussansa.

IV.

Hylkeenrasvalampun tuli tuikki Kautokeinon pappispuustellista, tuvast' töytäs rippikoululapset, Lauri Hetta, Rista, kaunis Kadja, rikkaan Juoksa Vuollenpojan tytär.

Pihamaalla papin tytär Inka kesytteli virmaa porovarsaa, kaatui, nousi, nauroi lumisena, Lauri hihnaan tarttui, ohjas poron tasajuoksuun kirkkolahden jäälle.

Kadja notkahdellen tiellä kulki kaikki rippipojat kintereillä, veikeili ja velmui; koko liuta piehtaroi ja paini kinoksissa kilpaa juosten joikuen ja naurain.

Mutta tiellä astui Hvoslev pappi, äsken nimitetty kirkkoherra jyhkeen Klement Gundersenin kanssa kirkolle, min telineitä juuri kirveskalskein maahan purettihin.

Kauppi Ruthin talost' ilon remu kuului pihaan oven auvetessa, siellä Vasse, Ruthin puotirenki kauppas värjättyä tulivettä, piiput, pullot kiersi suusta suuhun.

Buchti nimismies, mi ullakolla asui Ruthin, nuoruusveikon luona, juomasankari ja pamppuniekka hoippui pönäkkänä pöhönaamoin viinatupaan katse kiiluvana.

Siellä istui Aslak sekä Mauna, Aslak kuvas korpinäkyjänsä, joulukirkkoa ja lakisaarnaa, tunnontuskaansa ja kilvoitustaan, rauhaa, epäilyksen ristiriitaa.

Matte Jouna yksin syrjäss' seisoi, laski riksejään ja taljain hintaa, kuulostellen miesten pakinoita, kuiskas Buchtin korvaan, pihaan hiipi, Buchti astui Aslak Hetan eteen:

-- "Mistä matka? Kaaresuvannosta? Tuotko tänne hullun papin uskon? Nään sun nöyrän uhkas, vihas arvaan. Varo, ettes joudu kruunun kouriin, kyllä pampuin kiskon kiihkon päästä!"

-- "Kuule Buhtta, nyt oot kiihdyksissä Ruutan viinasta, min salaa tuotte, kuningas sen kielsi kuulutuksin! Nyt sen kuulit vaikka hengen veisit, toiste tavataan, nyt papin luokse!"

-- "Minä täällä olen kuninkaana! Ulos täältä, ulos joka sorkka! En ma pelkää noitain pahaa silmää", sanoi Bucht ja vaipui hoiperoiden porontaljalle ja vaati viinaa.

Mutta kirkkoon astui Aslak Hetta, katsoi ällistyen seiniin, kattoon kuin ne painaneet ois hartioita, näki Hvoslev papin kookkaan varren ristikäytävällä, kulki kohti.

Mittailivat miehet toisiansa kiirehestä hamaan kantapäähän. -- "Mitä etsit?" "Olen Aslak Hetta!" -- "Kirkonkirjoista sun hyvin tunnen, et käy ripillä, et usko Luojaan."

-- "Sinun uskosi on kirkon usko, minun uskoni on itsessäni, matala on sun kuin tämä kirkko, korkea on mun kuin tunturini, min loi Luoja meille alku-aikaan!"

-- "Röyhkeä ja korska on sun henkes, napiset ja pilkkaat Jumalaasi, lienet vanhain noitain perijuurta, itsekkyyden templin harjaan nouset, Gehennaan sun pakanuutes syöksee!"

-- "Itse itses nostat Luojan sijaan, mustatakki, kitsas pamppupappi!" Hvoslev pahkasauvan ilmaan nosti: -- "Niin siis kuritan sua vihassani, niinkuin Herra korvess' Israilia!"

-- "Mikset lyö! Mun luulet voivas ajaa sauvallasi taivaan valtakuntaan!" -- "Nyt en lyö, nään sielus surkeuden, mene korpeen, mieti elämääsi, nöyrry, tule sitten kansliaani!"

-- "Näin ma tulin, turhin töin ma menen, en ma saanut sulta, mitä etsin, etsin ihmistä, näin kylmän kuoren, mutta toiste tulen tavoin toisin, kun on Herran suuri päivä tullut!"

Aslak meni. Hvoslev puisti päätään: -- "Katsos, Klement, näin Laestadius niittää uhalla, min kylvi karuun maahan. Harha-oppi riivaa ristikansan, sitä aatellessa sydän itkee."

Klement koulumestar virkkoi silloin: -- "viel' et tunne tämän heimon mieltä, hyvä, nöyrä on se sielultansa. Katko rautakourin kiihkon taimet, luota minuun, Ruthiin sekä Buchtiin!"

Pihaan tultuansa Aslak Hetta pyyhki otsaltaan kuin painajaisen. Kuin ois kangastuksen, unen nähnyt, nähnyt kiusauksen kauniin näyn seisahtui hän rinnoin huohottavin.

Kadja upeana pulkassansa ajoi kirkkokunnaalt' alas jäälle, eellä Juoksa Vuollenpoika Panne kääri hihnan käden ympärille, pulkat kiikkui, hämyyn heilahtivat.

Aslak muisti Biggan hellät neuvot: "ota onni, vaimo nuorna ollen, etsi rakkautta!" -- Aslak mietti yksinäistä yötään talven tullen, huokasi ja nousi suksillensa.

Kadjan sarvitiuvun ääntä kuullen kauan katsoi Alattion jäälle, Kadjan kuvan eteen papin hahmo nousi. -- Yhteen puristi hän huulet, käänsi sukset kohti kotiansa.

V.

Kevätpurot syöksyi laaksoon, liituvalkeina ne lirisivät ali pajun, läpi ruskeen jängän, missä viklat, kuovit, tiuhdot kirkui, juuria jo järsi sopulit.

Vaarain laell' loisti lumi, kiiruna jo lauloi tunturilla porovarsan ääntä jäljitellen, pounuun metsähiiret kaivoi teitään, sääsket tanssi riemuhäitänsä.

Kuilun partahalla loisti lapinvuokko neitsytvalkeana, tuoksui vanamo jo uneksuen sirkkain sävelistä, perhosistaan, poimijaansa ootti uuvana.

Alattio vihreänä juoksi äitiänsä merta kohden. Aslak Hetta Matte Jounan kera laski veneellänsä huimat kosket yösenpuolen maahan matkallaan.

Kuohut kirkastivat silmän, kosken voima nosti vauhtiin veren, rakkauden hulluus ajoi miestä etsimään nyt itsellensä naista, Kadjaa, saamineittä ihanaa.

Kielavelgo, sinirinta Lapin satakieli jokilaaksoss' soitti ikäväänsä naaraallensa, lauloi kesäöitten ihanuutta, kun ei päivä laske milloinkaan.

Yön ja päivän souti Aslak, kantoi venheen yli kannaksien niinkuin nuoren, keveen, oman vaimon. Nousi maihin, kuuli sadoin soinnuin pororiekin äänten kiikkuvan.

Huumeissansa Aslak kulki Juoksa Vuollenpojan kodan luokse, porolauma liikkui niinkuin metsä kevätkiimass' sarviin sekaantuen. Kadja lypsi lempiporoaan.

Aslak kulki tytön luokse, hiljaa laski käden olkapäälle, Kadja kääntyi, nauroi, poro karkas, Aslak suopungin kun sarviin heitti, vaipui vauhko poro polvilleen.

Alakuloisina silmät katsoi Kadjaan, kun hän poron päästi, suopunki taas lensi sirppisarviin, laumaa piirittäen koirat haukkui, porot yhteen juoksi peloissaan.

Myrähdellen Juoksa Panne pisti päänsä kodasta, miss' äsken laski rahansa ja nurkkaan kätki: -- "Vihamiehinäkö vierailette?" -- "Kosioina!" -- Jouna vastasi.

"Puorre päive!" -- "Puorist, puorist!" Tervehtivät miehet vanhaan tapaan poskiansa yhteen koskettaen. Juoksa karhuntaljan maahan laski kunniaksi kaukokosijain.

Vaiti istuivat, ja Jouna veti povestansa turskanrakon täynnä viinaa, kosjopiiput kiersi. Tulen ympärillä miehet mietti, Kadja kotaan hiipi arkaillen.

Taivas räppänästä siinti, miesten päiden päällä seisoi sauhu, karangolla riippui musta pata. Jouna puhui Kadjaa kiemaellen, Aslak tuijotti vain tulehen.

"Äsken Aslak tunturilla ampui rautanuolen petran rintaan, heitti hajasarvi nuoren hengen, Aslak olallansa kantoi saaliin ylpeänä kotikylähän.

Katkoi kaviot ja sarvet, heitti virtaan lohen leikkipuuksi, lihan antoi poika emollensa, sydämmen sen lämpöisen ja kuuman toi hän iloisena immelleen."

Kultasydämmisen korun heitti Jouna naurain Kadjan syliin. Juoksa myrähdellen lausui vihdoin: "En myö neittä yhden petran hintaan, minkä verran annat poroja?"

-- "Täyden sadan antaa Aslak lunnaiks' sulle, Juoksa, aarteestasi." -- "Anna koiralle, saat pahan sanan, kuusituhat mull' on entuudesta, lienee köyhä päivänpuolen mies."

-- "Teurasporolla ma ostin hyvän hallin eilen!" vastas Aslak. -- "En kuin koiraa osta kotinaista, mitä sanot, Kadja, tunturini kaikki aarteet sulle antaa voin!"

-- "Mitä itket, Kadja, mene! Hullu olet, Aslak Jaakun poika, kädet tyhjät, aarteita vain päässä, vihaan päivänpuolen pöyhkää kansaa, Kadjaa et saa kuuna kulloinkaan!"

-- "Ahne kaarne, olet, Juoksa, elit aikasi, et tunne meitä, tyhjin käsin kerran päähän painan Lapin kultahiipan, silloin palaan, vien sun tyttäresi väkisin!"

-- "Toinen vuos' ei toisen veli! Porovarkaat palaa aina tänne!" -- "Varo kiukkuasi, kitsas ukko, niinkuin merisika hylkeen rasvaa himoot kultaa, kultaan hukutkin!"